Eerikki Eläintenpelastaja ja muita tarinoita

Asun lievästi sanottuna outojen ihmisten kanssa. Mukavalla tavalla outojen. En muista kirjoittelinko tännekin siitä koiraparasta, jota pidettiin vastapäisen talon parvekkeella yli 8 tuntia päivässä - ja josta Erik meni (epä)ystävällisesti asukkaille mainitsemaan. Tämä tuotti tulosta, ainakaan nuo moolokit eivät ole enää rääkänneet hauvaa partsilla.

Eihän tässä toki kaikki, eläintenystävä Erik viihdytti meitä viime viikolla mukavalla tarinallaan siitä, kuinka lähti laittamaan lähiraflan omistajia ojennukseen.
Kadullamme on yksi Lissabonin kalleimmista ravintoloista: oikein fiini paikka, jossa miehet on aina puvut päällä ja leidit istuvat cocktailmekoissaan ökyviiniä litkien. Samaisessa ravintolassa myydään hanhenmaksaa, jota tuotetaan varsin epäeettisellä tavalla. Käytännössä hanhille pakkosyötetään ruokaa niin paljon, että niiden maksa on loppujen lopuksi yksi järjetön möykky. Näin aiheesta taannoin dokumentin, ja kieltämättä pisti etomaan. Suurimmassa osassa Euroopan maita em. "herkku" on kielletty, mutta täälläpä sitä saa myydä. No, asiaan. Eräänä leppoisana torstai-iltana Erik oli ollut tavanomaisella "pelataan PS3 ja poltetaan pilveä ja juodaan pari kaljaa"-reissullaan. Kotimatkalla hän kävi vielä ostamassa muutaman ölysen lisää, ja toki matkan varrelle osui vieläpä XL - juurikin tämä hienostoravintola outoine ruokalajeineen. Näppäränä poikana Eerikki käpsytteli ravintolaan sisään (vaatteet taisivat olla aika kaukana frakista), istahti pöytään ja avasi kaljansa. Henkilökuntahan tästä toki riemastui ja he pyysivät herraa poistumaan tai ainakin viemään oluensa helevettiin. Mutta eihän Eerikki näin vähällä luovuta. Hän piti tarjoilijoille aikamoisen saarnan siitä, kuinka iljettävää ruokaa he ravintolassaan tarjoilevat, ja pyysi (epä)ystävällisesti heitä poistamaan moisen oksetuksen menustaan. Siinä taisi olla jengillä ihmettelemistä, sillä kyllä hän jonkin aikaa onnistui pöydässä istumaan ennen kuin portsari suostutteli hänet poistumaan ravintolan tiloista. Käsittääkseni Erik oli käynyt aukomassa päätään kyseisestä asiasta jo aiemmin, muttei sentään ollut varsinaisesti mennyt ravintolaan sisälle. No, hupiahan tästä saatiin, ja varmasti myös hieman shokeerattua tätä fiinimpää kansaa.

Mitäpä muuta sitä sitten satuilisi? Töissä on lähes joka päivä jotain paskaa, liittyen kaikkiin edellä kirjoittamiini postauksiin, joten en edes jaksa ruveta käymään niitä läpi. Ehkäpä ahkerampana päivänä. Sekä maanantaina että tiistaina lähdin töistä itku kurkussa, miettien että mitä helvettiä teen koko ajan väärin, ja miksi minua koko ajan kritisoidaan kaikesta - etenkin asioista, joista en voi mitenkään tietää mitään. Tulin siihen tulokseen, että firmassa on kenties jonkinlainen hajoita ja hallitse-taktiikka. Sen kyllä huomaa. Kuka tahansa on ollu ko. paikassa yli 5v töissä on kuin luimisteleva kaniini, joka ei osaa käyttää omia aivojaan ja nöyristelee ja pokkuroi joka ikistä vähänkään ylempiarvoistaan - ja päinvastoin jallittaa ja nöyryyttää kaikkia alaisiaan. Edellisessä kampanjassani kaikki sujui niin leppoisasti, että toisinaan en edes usko olevani samassa firmassa töissä. Aivan kuin olisin joutunut helvettiin, tai sitä joskus tuntuu. Tästä saisi aikaan jokseenkin hirviömäisen tarinan paskoista ja ilkeistä esimiehistä, mutta kuten aiemmin mainitsin, palataan tähän joku toinen päivä.

Muuten kai sujuu ihan hyvin. Tai, ainakin kohtalaisesti. Onhan minulla IT-poika, ja ystävät täällä. Julia ja Erik lähtivät viettämään joulua kotimaihinsa viime viikonloppuna, joten kämppä tuntuu kumisevan tyhjyyttään - tämähän ei sinänsä joulun alla miellytä, koska haluaisin kovasti olla oman perheeni ja ystävieni luona siellä talven ihmemaassa. Ikävä tuntuu, varmaankin duunipaineiden ja joulun takia vieläkin kovemmin. Tietäkää siis tämä, sisarukset ja ystävät, ikävä on suuri ja tekisin mitä vain jos saisin olla edes muutaman päivän siellä. Keväällä sitten. Kai tämä tästä helpottaa, kunhan (jos?) työ alkaa helpottaa ja tämä kylmyys ja vesisade väistyvät.

Hei.

Olitko se sinä, johon ensi kertaa rakastuin? Se outo tunne, kun tietää tuntevansa jotain, ja toisaalta ei tiedä mitään. Joo, se olit sinä. Se tuli sillä tavalla hiljalleen, etten edes odottanut - mutta muistan ikuisesti ne bussimatkat Jyväskylään, ja sen tunteen sun kanssa. Kyllä mä sua rakastin, ihan todella.

Hei, olitko se sinä, jonka näin sattumalta? Joka sattumalta rakastui minuun, ja päinvastoin, ja niin että millään ei enää ollut mitään väliä? Etten edes pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman sinua? Kyllä mä suhun rakastuin - ihan todella.

Hei, olinko se minä, joka miettii, että voin sanoa mitä tahansa, mutta ei se mitään muuta? Kyllä mä olen pahoillani - ihan todella. Mutta olisko mulle jotain onnen rippeitä jäljellä? Tuu tänne ja anna ne rippeet mulle, koska mä haluaisin kauheesti olla taas tosi onnellinen.

Oletko se sinä, joka salaa pelastaa minut?

Kun tekee jotain oikein

Se on kiva tunne. Yrittää. Tekee parhaansa. Onnistuu. On reilu. On valmis. Ei pelkää.

Lähiaikoina onnistumisen fiilis on ollut jossain horisontissa. Käytännössä minun pitäisi saada tiimini tekemään kaikki mahdollinen seuraavan kuukauden aikana. Niin - ja mainitsinko, ilman minkäänlaista koulutusta? Siitä vaan, kylmiltään, kyllä se siitä kato. Jaa et osaa vai? No kaadetaan vähän paskaa niskaan, niin eiköhän se sitten suju. Ja tämä on tunnetila tällä hetkellä, töissä siis. Paineita kasataan, ja kaikki sanovat, että joo kyllä me ollaan sua täällä varten auttamassa! Imekää... tikkaria. Tänään suunnittelin koulutusohjelmaa kahdelle uudehkolle agentille, vailla minkäänlaista tietämystä, kunhan perstuntumalla syynäilin taulukoita ja lukemia ja tein omat päätelmäni niistä.

Vitut. Älkää kouluttako. Älkää perehdyttäkö. Älkää välittäkö. Ei kiinnosta enää. Jos tulokset eivät vastaa tavoitteita, katsokaa peiliin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kaikki agentit ovat yli tavoitteiden sen jälkeen, kun aloitin töissä, mutta ketäpä se kiinnostaa, koska ryyppään kuitenkin lähibaarissa kaikki illat. Tai niinhän minusta ainakin juorutaan.)



No, se töistä. Töissä on jo liikaa töitä, ja kotonakin puhumme töistä, ja näen unissanikin kaikki saatanan tulokset ja tavoitteet. Riittää! Tapahtuu täällä jotain hyvääkin; kaikki hyvät ystävät, kaikki hyvät paikat, oma koti, hyvä olo, ja tietysti poikaystävä, joka on kuin miespuolinen peilikuvani - sekä hyvässä että pahassa - mutta voi, mikä tyyppi. Miten ajattelinkaan niin pinnallisesti, kun alkuaikoina tapasimme? Ja miksi? No, kaiketi jotkut asiat vain tarvitsevat hieman... kypsymistä.

Lauantaina olisi illallinen joen toisella puolella; kaikkia pohjoismaalaisia ruokia, vain meitä varten (siis minua ja kaikkia muita tiimiläisiä... Ah, puhunko taas töistä? No, vain osittain.). Tavallaan odotan ja tavallaan pelkään ko. iltaa, koska en oikeasti tiedä, miten ihmiset suhtautuvat minuun normaalioloissa. Ja miten minun pitäisi käyttäytyä? Auttaisiko, jos olisin oma hölmö itseni, vai menetänkö kaiken uskottavuuteni jos vitsailen ja ilveilen koko illan? Ken tietää. Nähdään sitten lauantaina, mitä syntyy.

Kaikesta huolimatta olo on oudon rauhallinen; tiedän, että jos iskee akuutti paniikki, voin soittaa IT-pojalle (oikea nimi on nähtävissä edellisen postauksen otsikossa), ja sit se kertoo mulle vitsejä ja sanoo että Outi sä oot suomalainen ja sulla on enemmän munaa ku kaikissa portugalilaisissa yhteensä ja just siks mä rakastan tykätä susta.

Se oli suora lainaus.

Tiago

IT-poika. Parasta pitkään aikaan. Tosi pitkään.



Hyvän olon fiilistelyä yllä.

Pikku blondi ja sen elämä

Pitkästä aikaa. Olen paha ihminen. No, en kovin paha, mutta ainakin laiska, mitä blogin päivittämiseen tulee.
Mistäpä sitä aloittaisi? Olen vihdoin varsin seurusteleva ihminen, tietysti IT-pojan kanssa. Joskus ilmeisesti kestää jonkin aikaa tajuta, minkä aarteen onkaan löytänyt.
Edellisestä postauksesta on jo sen verran kauan aikaa, etten rupea aivan joka päivää tässä läpi käymään - tuskin edes muistaisinkaan. Mutta joka tapauksessa viime sunnuntai oli täydellinen; ei aivan ensialkuun, mutta päivän päätteeksi arvosanaksi antaisin täydet 10+.

Olin siis angiinassa koko viime viikon, maanantaita lukuun ottamatta. Kuume, kurkkukipu (se sellainen kun ei pysty edes nielaisemaan), paska olo, väsymys. Tästä syystä en juuri viime viikolla postaillut - ei yksinkertaisesti ollut mitään kirjoitettavaa. Makasin kotona ja olin säälittävä. Lauantaiksi olin varannut itselleni lipun firman pikkujouluihin, mutta lopulta päätin olla menemättä, vaikka lauantaina olinkin jo terve. Ehkei ole fiksua olla koko viikkoa poissa töistä ja kuitenkin ilmaantua ilmaisen viinan pippaloihin.
Sen sijaan kävin ölysillä herra Entisen parhaiden kavereiden kanssa (Tiagon ja Joãon), ja ilta oli hauska, vaikka sää olikin persiistä. Yritin tietysti viestitellä tuoreen poikaystäväni kanssa, joka oli em. pirskeissä. En koskaan saanut häntä kiinni.

Samaisena la-su yönä saavuin kotiin jotakuinkin samoihin aikoihin kuin Erik, joka ystävällisesti kertoi minulle, että Elina (se tyttö, jonka kanssa harkitsin yhteenmuuttamista) oli iskenyt IT-poikaa ihan huolella. Hän jopa tunnusti että Elina oli ennen juhliin lähtöä kysynyt, että minä en varmasti saavu paikalle. Enkä tietysti saapunutkaan. Myöhemmin kuulin IT-pojalta varsinaisen selvityksen illan kulusta, ja kieltämättä pettymys oli suunnaton; ymmärrän kyllä, jos vituttaa, jos ottaa kaiken huomioon. En muuttanut yhteen Elinan kanssa, en enää jaksanut olla tukena, olin siis kusipää. Ei kai se kuitenkaan ole syy poikaystävän iskemiseen? Sanokoon naikkonen mitä haluaa, mutta koko juttu oli läpeensä mätä. En epäile IT-poikaa, sitäpaitsi paikalla oli runsaasti muitakin silmäpareja todistamassa, että kyseessä ei ollut pelkkä viaton pikku flirtti. Joten nyt emme ole Elinan kanssa puheväleissä.

Enivei. Näin IT-poikaa sunnuntaina. Kuulustelin, olin ankara, vihainen ja loukkaantunut. Joko jäpikkä on hyvä valehtelemaan tai sitten vain yksinkertaisesti puhui totta - itse uskon jälkimmäiseen. Kävimme kaikki edellisillan oudot jutut läpi, teimme ruokaa, joimme vähän viiniä ja pidimme hauskaa. Sunnuntai-iltana ensimmäistä kertaa koin olevani valmis rakastumaan. Joo.

Lähdin siis iloisin mielin kohti tätä viikkoa. Maanantaina menimme yhtä matkaa duuniin herra Poikaystävän kanssa, ja olin jokseenkin positiivinen ja hyväntuulinen - ennen iltapäivän varsin erikoista kokousta. Käytännössä jouduin kaikkien isompien pomojen kuulusteltavaksi, koska minusta liikkuu varsin erikoisia huhuja töissä. Siis toisin sanoen, paskoja juoruja. Outi ei tykkää sen uudesta työstä; Outi ei tykkää sen asunnosta; Outia ei kiinnosta tulla töihin; Outi on sairaslomallakin vain baarissa nuokkumassa. Kuuntelin vyörytystä itku kurkussa, avuttomana ja typeränä. Mitä?! Minä? Miksi? Totta kai minulla oli näyttää lääkärintodistus - koko viikolle - mutta millä voin puolustautua moisia nimettömiä juoruja vastaan? En edes tiedä, miltä taholta nämä "mukavat uutiset" olivat tulleet, mutta kuulemma ilmeisen moni firmassa puhuu minusta, eikä lainkaan positiiviseen sävyyn. Lopulta CC:n johtaja kertoi myös, että minua pidetään firman kauniimpana työntekijänä. Olen edelleenki sekä hämmästynyt että loukkaantunut; liittyykö ulkonäköni jotenkin työntekooni, ja mitä tekemistä sillä on itse työn kanssa? Miksi moinen typerä seikka piti edes mainita - pitikö sen saada minut muka paremmalle tuulelle? Enpä usko.
Työpäivä jatkui, totta kai, mutta jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten saanut armotonta itkukohtausta kesken duunipäivän.

Illalla itkin IT-pojan kainalossa.

Tiistaina lähdin töihin masentuneena ja lyötynä. Taistelutahtoa minulta ei puutu, mutta miten voin puolustautua moisia syytöksiä kohtaan, kun en edes tiedä mistä ne tulevat? Joka tapauksessa töihin päästyäni olin saanut vimmani takaisn, ja päivästä tuli ihan hyvä. Niin kuin keskiviikostakin, ja tästä päivästä. Koska minuahan ei mitkään paskanaamat saa juoruillaan litistettyä. Hetkeksi toki nujerruin - mutta turha luulo, että minusta kukaan näin helposti eroon pääsisi.

En vain koskaan uskonut, että itse saisin moista paskaa niskaan. Ai - ja muistihan iso pomo toki mainita, että "ehkä kaikki ei vaan tykkää blondeista täällä." Oh really? Kohta ette varsinkaan tykkää. Tulkaa tänne ja maistakaa pientä, nättiä nyrkkiäni. Joka tapauksessa nyt kaikki on ok, toistaiseksi. Alkushokki on mennyt ohi ja odottelen lisää juoruja ilmaantuvan. Eihän se voi olla, että se pieni blondi on söötti, se voikin olla ehkä ihan fiksu. Ei vaan voi.

No kylläpäs voi, saatana.

Luvatonta

...On se, että kun parhaansa töissä tekee, niin aina on joku napisemassa. Etenkin se vitun ärsyttävä Ranskan tiimin supervisor, oikea besserwissereiden kuningatar.

Luvatonta on se, että keskiviikkona on yleislakko ja kaikki onnekkaat kaukana asuvat saavat jäädä kotiin koisaamaan. Minä en.

Luvatonta lienee myös se, että saimme koko viikonlopun nauttia jääkylmistä suihkuista. Ei perse. Tänä aamuna sain kyllä kuuman suihkun - mutta hieman liian kuuman. Luulin kuoriutuvani kuin höyrytetty nakki (en kuoriutunut).

Aika luvatonta on sekin, että tänään poikaystäväni saa raudat. Ihan tosi, en kestä. Tiedän, vali vali. Mutta silti. Aarrgh.

Jokseenkin luvatonta on ostaa 2 litraa suklaajäätelöä ja syödä siitä puolet yhdellä istumalla.

Luvattominta on kaiketi törmätä ensin eksäänsä yökerhossa ja sitten pussailla sen söötin itävaltalaispojan kanssa.

Ja viettää seuraavana päivänä ihana löllöilta poikaystävänsä kanssa ja olla kertomatta siitä hänelle.

Ei näin...

Napinaa

Viikko meni taas. Töissä ei ehdi muuta kuin työntekoa ajattelemaankaan, mikä on toisaalta hyväkin juttu. Mutta blogin päivitys on jäänyt harmillisen vähäiseksi. Pitäisi vähän skarpata.

Tiimissäni on eräs ruotsalaispoika, joka todella vihaa minua. Tekee kyllä työnsä moitteettomasti, mutta joutuessaan puhumaan minulle asennevamma kyllä näkyy. En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni moisen käytöksen - tai no joo, vein sen duunin, tavallaan. Mutta silti. Kasvaisi aikuiseksi. Asiat nyt ovat niin kuin ovat. Osaisin ehkä käsitellä tätä hyypiötä, jos hän olisi avoimesti vihamielinen, mutta hän suhtautuu minuun rauhallisella dissaamisella. Ei siis huomioi juuri lainkaan, ja sopivan paikan tullen heittää jonkun tylyhkön kommentin muiden tiimiläisten läsnäollessa. Näissä tilanteissa usein menetän hitusen itseluottamuksestani, ja olen varma että myös muut huomaavat sen. Raivostuttavaa. En tiedä mitä tekisin hänen kanssaan, koska ilmeisesti meillä on meneillään jonkinlainen sanaton valtataistelu. Ja usein tunnen olevani se häviävä osapuoli. Muut agentit tuntuvat aidosti pitävän minusta, ja koen että he myös luottavat minuun, mutta tämä saatanan jätkä murentaa sitä luottamusta jota yritän työllä ja vaivalla rakentaa. Ehdotuksia otetaan vastaan. Pitäiskö vaan likvidoida koko perseenreikä?

Muihin aiheisiin. IT-poika ei ole vielä saanut rautojaan. Totta puhuen päätän juttumme tulevaisuudesta vasta sitten kun näen hänet raudoissa. Brr, ajatus puistattaa. Olisi hieman eri asia jos olisin läpeensä rakastunut, mutta kun en ole. Joka tapauksessa viikolla kävimme katsomassa Portugali-Espanja-matsin stadionilla; huomasin nauttivani pelistä enemmän kuin olisi terveellistä. TV:stä pelejä katsoessa pääsen toki myös mukaan tunnelmaan, mutta täysi areena on niin eri asia. Ah, se huuto ja möykkä! Rakastan niitä kylmiä väreitä, kun astuu sisään ja näkee kaikki ne tuhannet ihmiset laulamassa ja karjumassa.

Tänään lähdemme Bairroon Erikin, Julian ja Julian vierailijan kanssa. Tosi söötti poika, ja jos en olisi jo jonkun tyttöystävä, olisin takuulla jo yrittänyt iskeä häntä. Heh. Saapa nähdä kuinka moneen tappeluun tänään joudumme, kun on tuo NATO-kokous ja kaikkea. Ties mitä sekopäitä on liikkeellä.
Meidän lisäksemme.

Hyvä poika, paha tyttö

Seurustelen. Niin. Outo sana. Ennen tätä seurustelua taisin seurustella jotakuinkin viitisen vuotta putkeen, joten sinkkuna olemiseen piti todella totuttautua. Eikö ketään, jonka kanssa heittää paskaa läppää? Ei ketään, jolle olla vihainen, jos joku ärsyttää, eikä tarvitse pelätä että pilaa kaiken pikku kiukunpuuskalla? Ei ketään, joka nauraa, kun kerrot samaa vanhaa vitsiä?
Eikö ketään, joka on siinä, ihan just silloin kun tarvitsee vähän olkapäätä?

Sinkkuna olemiseen tottuu ilmeisen helposti. Etenkin, jos on alun alkaenkin sellaista flirttailevaa tyyppiä. Totta kai toisinaan tuli (yleensä pienessä tuiskeessa) sellainen tunne, että miksi mulla ei oo ketään? Nooobodyy looooves meeee... Mutta se tunne meni ohi nopeasti. IT-poika on osoittautumassa erinomaiseksi poikaystäväksi. Enpä olisi heti uskonut.

Tai no miksi en? Tyyppihän oli aina mitä suloisin. Itse olin vain metsästämässä jotain... Jotain mikä napsahtaa kovempaa. Mutta eihän se napsahdus koskaan mitään takaa.

Töissä oli hyvä päivä. Pääsin kaikkiin tavoitteisiin! Ei; vaan me pääsimme. Tiimin kanssa on mukavaa työskennellä, kun pääsee juttuun sisään. Tiedän kyllä, että tämä on vain yksi niistä päivistä, kun kaikki sujuu, ja tulevaisuudessa tulee olemaan lukemattomia päiviä kun tunnen olevani kykenemätön ja turha, enkä tiedä mitä tehdä. Mutta tällaiset päivät antavat hieman toivoa. Taisin jopa tehdä vaikutuksen asiakaspäällikön assistenttiin (kääntelen nyt ihan oman pääni sanakirjalla, ei oo välttämättä oikea termi), kun kääntelin muutaman Powerpoint-esityksiä portugalista englanniksi. Google Translate ja kollegat auttoivat, mutta olen silti ylpeä itsestäni. Jouduin joka tapauksessa rakentamaan puolet koko diaesityksestä omin käsineni, ja totta puhuen ilman harmainta aavistustakaan siitä mitä pitäisi tehdä.

Hei sanoinko, että IT-poika saa raudat? Hammasraudat? Ja mainitsinko, kuinka paljon toivoisin etten välittäisi, mutta koko ajatus saa minut masennuksiin? Kerroinko kellekään etten koskaan pystyisi deittailemaan rumaa poikaa - ja välittämättä siitä, että IT-poika on tosi söpö, niin hammasraudat ei sovi tasan kenellekään?
Ei saatana. Tapaan ihanan tyypin ja rupean pinnalliseksi. Mut oikeesti - hammasraudat ovat minulle kuin täysin kalju (ja kaikin puolin muuten karvainen) nainen miehelle. Siis ehdoton kuvotus.

Mitä vittua mun nyt pitäis tehdä? Sarjassamme 10 päivää hammasrautoihin. Ihanan poikaystäväsi hammasrautoihin. Ja sitten lähdenkin nurkkaan häpeämään kuinka helvetin lapsellinen ja pinnallinen olen.

Tens vinho branco?

...Koska nyt sitä tarvitaan. Kone on rikki! Siis, ihan oikeesti oikeesti. IT-poika sanoi, että siihen ilmestyy vain "kuoleman sininen näyttö." JES. Joten, jos jatkossa tämä blogin päivitys kestää tavanomaista pidempään, niin ainakin syy on selvillä. Kuun lopussa ostan uuden koneen, tällä kertaa sellasen ihan oikeen kokosen.

Ja mitä muuta? Alan ilmeisesti vihdoin tottua uuteen työhöni. Päivät ovat kiireisiä, joskus jopa stressaavia, mutta toisaalta on mukavaa käyttää aivojakin välillä. Ja sitäpaitsi huomenna on perjantai. Viikko on mennyt uskomattoman nopeasti, luultavasti juuri kiireen takia. Mutta tällä viikolla olen jopa nauttinut työnteosta, alkuviikon angstien jälkeen.

Ja mun poikaystävä on aika ihana. Tänään se ryösti multa pusun töissä. Niin vikkelästi, etten ehtinyt edes väistää. Tosin sana "poikaystävä" tuottaa minulle ongelmia. En tosiaankaan ole mikään mallityttöystävä. Joskus minusta tuntuu, että olen hänen kanssaan vain, koska tiedän että heikkoina hetkinä hän tosiaan kuuntelee - ja auttaa, kuten parhaiten taitaa. Ja välillä taas koen olevani ihan oikeassa suhteessa. Mutta ei kai suhteessa voi olla välillä? Hmm.

Niin, ja siis tämä sää. Talavi tulloo, mää sanon. Perkele. Tänään ei sentään satanut vettä, onneksi. Hajotin sateenvarjoni edellisessä vesisateessa. Tai en tiedä voiko sitä vesisateeksi kutsua, koska se tulee pikemminkin vaaka- kuin pystysuorassa. Huuhtelu se on, tai ehkäpä linkous?

Loppuviihdykkeeksi mainittakoon, että Kirjoittaja lähetti anteeksipyyntösähköpostin. Hahaa! Sallikaa mun nauraa. Too little, waaaay too late. Separi mikä separi.

Ps. Tiesittekö, että saksalaisessa läppärissä Y-kirjain on jossain aivan muualla? Raivostuttavaa.

Pps. Tein eilen maailman parhaita lihapullia. Oli pakko mainita.

Ppps. Mulla on ikävä IT-poikaa.

Pppps. Sain juuri viestin, että se korjaa mun konetta töissä ja asentaa siihen Windowsin uudestaan. Ja tiedän että sillä on tänään helvetin kiireinen päivä töissä. Musta tuntuu että se tykkää musta.

Kooma

Eijjjaksa. Ei jaksa mitään. Väsyttää. Välillä vähän ahdistaakin. Eilen illalla sain vihdoin kauan odotetun stressinpurkuitkun, ja tietysti heikkona hetkenä oli soitettava IT-pojalle. Sehän kuunteli, oikein nätisti. Lohdutti ja yritti naurattaa. Sillä on kuulemma ikävä.

Töissä menee... miten menee. Työaikana pystyn hillitsemään angstit ja stressin, mutta kun olen menossa nukkumaan, ajatukset alkavat hyrräämään omaa tahtiaan ja huomaan pyöriväni sängyssä. Ahdistun. Näen outoja unia, herään tunnin välein, ja kun kello vihdoin pärähtää soimaan klo 05:30, en koe nukkuneeni lainkaan.

En kai mä huonokaan työssäni ole. Mutta kaikki vaatii aikansa. Vaatimuksia satelee, kysymyksiä, tehtäviä, lomakkeita, sähköposteja, ja joskus todella tuntuu siltä etten edes tajua mitä teen; aivot ja vartalo vain puuhastelevat omiaan, ja tajuntani katsoo vierestä että mitä vittua.

Tulen kotiin, teen ruokaa, poltan tupakan ja jauhan jotain tyhjänpäiväistä Erikin kanssa. Yleensä se rentouttaa, mutta sunnuntaina, pikku humalassa (kävimme katsomassa jalkapalloa, ja tietysti pari olutta oli nautittava) se ei rentouttanut. Siinä se istuu, Saksalaispoika, ja tivaa tiukkaan äänensävyyn että Outi mitä sä teet?! Sulla on poika joka tykkää susta. Mitä sä teet?

Sunnuntai-iltana soitan IT-pojalle ja itken puhelimeen, sanon että olen stressaantunut, vaikka tosiasiassa olenkin vain syyllinen. Kaiken lisäksi se yrittää parhaansa mukaan saada mua paremmalle tuulelle. Oliskohan se yrittänyt, jos tietäisi, että aiemmin samana iltana soittelin ex-poikaystävälleni, enkä mitenkään hyvät mielessä? Tykkäiskö se musta vielä, jos tajuaisi, mikä kaksinaamainen kusipää mä olen?

Ei varmaan. Ei se tyhmä oo. Kai mä itse tässä idiootti olen, kerrankin löytyy joku jokseenkin täysipäinen, ja työntelen mopoa rotkoon ja painan kaasua samalla. Miksi? Elääkö mussa joku outo, sairas toivo vielä - että tämä herra Entinen välittäisi paskaakaan? En tiedä. Hämmennyn. Onneksi eksä teki oharit (taas). Maailmassa lienee jotain oikeutta vielä, tai ainakin karman laki.

Lasi viiniä maanantain työpäivän päätteeksi turruttaa aivot. Lamaannun. Elämä on kuin hidastettua elokuvaa, ajatukset takertuvat pään sisälle kuin kärpäslauma siirappiin. Ajattelen tulevaa työviikkoa. Ne testaa jotain, tällä viikolla, että tiedänkö mä kaiken kampanjasta ja firman systeemeistä, mitä mieltä mun agentit on. En mä tiedä. En tiedä mitään. Sen kyllä tiedän, että ensi yönä näen taas painajaisia, tai ainakin jotain ahdistavia unia, joissa vaan mokaan kaiken enkä tajua mitään.

Välillä sitä vaan on vähän hukassa. Onko kellään kompassia?

She's aliiiiive!

No niin, josko sitä taas jotain kirjoittelisi! Hiljaisuudesta saatte syyttää kiireisiä duunipäiviä - niin ja sitä, että sisko kävi kyläilemässä, enkä tohtinut tuhlata kallisarvoista yhteistä aikaa koneella naputteluun.

Mistäpä sitä aloittaisi. Visiittiviikko sujui mahtavasti, ensimmäisen illan sekoilusta huolimatta. Jossain vaiheessa iltaa ryöstimme toisesta firman kämpästä pöydän, kun kävimme siellä kollegan läksiäisissä. Pöytä matkassamme harhailimme Martim Monizin ghetossa, heitimme sen taksilla kotiin ja lähdimme Bairro Altoon haastamaan riitaa. Turpaan tulikin melkein kahdesti, ekalla kerralla taisi jopa joku sekopää juosta perässämme rikkinäisen pullon kanssa. Semmosta! Jostain syystä illasta jäi silti loistava fiilis. Kai siellä jotain uusia kavereitakin hankittiin, TQ tietää.

Keskiviikkona kävimme Helenan luona vääntämässä suomalaisillallisen. Tarjolla oli hapankorppuja lohilevitteellä, verilettuja kera perunamuussin ja puolukkahillon, sekä tietysti ihanaa poropiirakkaa. Ja jälkkäriksi mariannejäätelöä sekä laskiaispullia. Ah! Ilta oli loistava. Jopa veriletut tulivat syödyksi, ainakin melkein kaikki. Totta puhuen en tarkistellut tilannetta loppuillasta, koska keskityin enemmän juomapuoleen...

"Välipäivinä" vietimme iltoja kämppisten kanssa, kaikki viihtyivät ja tykkäsivät kovasti (tietysti!) rakkaasta siskostani. Vikana iltana eksyimme irkkupubiin, ja taisipa sekin olla hieman erilainen ilta. Heti alkajaisiksi baarimikko tuli utelemaan, josko olen se laulaja, jota odotellaan irkkubändiin. Jouduin valitettavasti kieltäytymään: luultavasti paikka olisi tyhjentynyt suhteellisen vikkelästi, jos olisin esitellyt laulutaitojani. Mutta baarimikko ei jättänytkään minua rauhaan niin helposti, vaan jossain vaiheessa ilta (puoli)raahasi minut tiskin taakse ja käski kaataa siideriä. Talo tarjoaa. Notta minähän kaatelin, parikin kertaa. Lopuksi saimme vielä jekkushotit, tosin seuraavana päivänä tuli mieleen että ois voinu jättää väliin...

Lauantaina kävin Normanin kanssa Loftissa, jonne en kyllä takuulla eksy uudestaan. Paikka oli täynnä 18vee Erasmus-opiskelijoita, kaikki niin seipäässä että ei tuopitkaan pysyneet käsissä. Teinimesta. Nöh, kai mää voin jo noin sanoa, kun oon kuitenkin jo kakskytäkuus jumaleissön! Kolmekymppiä on joka tapauksessa lähempänä kuin 20, josta syystä em. opiskelijariennot eivät napanneet.

Sunnuntaina juttelin herra Entisen kanssa, mutta en valitettavasti päässyt katsastamaan asuntoa tällä kertaa. Miekkonen oli lähdössä seuraavana päivänä Berliiniin, joten tyydyimme vain puhumaan puhelimessa. Mutta iltapäivällä koin lievän yllätyksen, kun herran hyvä ystävä Tiago lähetti viestiä ja kyseli, josko haluaisin vaihtaa kuulumisia. Kävimme siis illalla Foxtrotissa muutamilla ja läpisimme niitä näitä. Erään toisenkin herra Entisen ystävän piti lyöttäytyä seuraan, mutta naisjuttunsa takia ei päässyt tulemaan. Hauskaa oli joka tapauksessa. Tajusin siinä jutellessamme, että jösses se onkin pitkä ja komee! Mutta - nyt iski itsekontrolli, ei huolta että mitään tapahtuisi. Se se vasta outoa olisikin. Sovimme enivei tapaavamme piakkoin uudestaan, jospa jopa João pääsisi mukaan. Ihanan imartelevaa, että he haluavat vielä olla tekemisissä kanssani. Ainakin joku ko. kaveripiiristä siis piti minusta, ja ilmeisesti pitää edelleenkin. (Tytöt eivät, sehän oli selvää.)

Tjaa. Töissä riittää tekemistä. Joka päivä joku uusi saatanan lomake, joka pitää täyttää. Company policy. Company policy my ass. Turhaa, aikaavievää, älytöntä, ärsyttävää lisätyötä. Tässä maassa pitää kyllä kaikki tehdä mahdollisimman monimutkaisesti... Mutta nyt siirryn olohuoneen puolelle elbailemaan ja rentoutan aivojani jonkin typerän sarjan avulla. Palataan pian, mukavaa alkanutta viikkoa amigas!

+-

Edellinen päiväkirjamainen sepostukseni oli jokseenkin tympeä, koska tuona päivänä ei oikeasti tapahtunut mitään. Eivät arkipäivät täällä kai olekaan niin erilaisia; tietysti käytännön asiat poikkeavat joiltain osin suurestikin, ihan ruokakaupasta alkaen. Toki Suomi on ainoa maa johon voin ylipäätään vertailla normaalia arkea, muissa maissa olen vain käynyt, en elänyt. Mutta jos jonkinlaista listaa pitäisi tehdä, niin... katsotaanpa. Mikä minua Portugalissa, tarkennettuna Lissabonissa, eniten yleensä...

...Riemastuttaa?

Edullisuus ainakin. On mukavaa käydä ruokakaupassa - vaikkakin valikoima on yleensä jokseenkin vaatimaton - ja huomata, että kassin pohjalla on lohifileitä, uusia perunoita, pullo hyvää viiniä, salaattitarvikkeet, leipää ja voitaa ja sen sellaista, ja kuitin loppusumma ei ylitä viittätoista euroa.
Historian läsnäolo. Joka puolella, koko ajan. Uusia taloja nousee, mutta vanhoista halutaan pitää kiinni. Kaikkialla näkee siis menneisyyttä: voi kuvitella, kuka tuossa talossa on asunut sata vuotta sitten, tai sataviisikymmentä, ja minkälaista elämä oli silloin? Kuka kaiversi nimensä ja vuosiluvun rappaukseen vuonna 1907, oliko se joku työmies, kenties nuori poika - miltähän hän näytti?
Yksinkertaisuus. Hyvässä mielessä. Tämä seikka saattaisi kuulua myös ärsytyslistalle, mutta se saattaa olla myös hyvä asia. Ruoka on yksinkertaista; oikeat raaka-aineet maistuvat eivätkä peity jonkin oudon marinadin alle. Elo on ylipäätään huoletonta, ei niin stressintäyteistä (ainakaan vielä) tai aikatauluihin sidottua.
Ystävät. Omat ystäväni ovat suureksi osaksi maahanmuuttajia, mutta mahtuu joukkoon toki paikallisiakin. Ystäväpiirit ovat tiiviitä ja läheisiä, ja isoja. Ehkä näin on Suomessakin, en tiedä. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi liian suurissa joukoissa, pidän enemmän pienestä mutta intiimistä ystäväpiiristä. Täällä tuntuu siltä, että isotkin porukat ovat kuin perheenjäseniä toisilleen.
Idyllisyys. Sanoin jossain aiemmassa postauksessa, että Lissabon on groteski. Niin se onkin. Mutta ah, myös niin ihanan pittoreski. Pikku lähikaupat ja -kahvilat ovat kuin joltain menneeltä vuosikymmeneltä. Ne ovat yleensä pieniä ja hintalaput on kirjoitettu itse hapuilevalla käsialalla, seinät on päällystetty käsinmaalatuilla laatoilla. Joka kadunkulmassa on "oman porukkansa" kantakuppila, jossa juodaan pari imperialia ja katsotaan jalkapalloa. Tai juodaan aamuespressot ja juorutaan baarimestarin kanssa.
Jalkapallo. Heeei, pakkohan se on mainita. Koukutuin viimeistään viime kesänä, ja aika syvälle se koukku taisi soljahtaa. Tätä nykyä voin käydä jo suhteellisen analyyttisiä keskusteluja futiksesta Erikin kanssa (niinhän mä taas luulen...), ja laji on ihan oikesti mielestäni kiinnostava. Ainakin, jos peli kulkee ja yleisössäkin tapahtuu. Täytyyhän sitä fiilistä olla! Portugalilaiset ovat tietysti hulluina jalkapalloon, en tunne yhtäkään miespuolista henkilöä joka ei mainitsisi harrastuksekseen jalista.
Sirot piirteet. Tätä ei saa käsittää väärin, ei tämä mikään huippumallien luvattu maa ole. Eikä esim. Suomi ole mikään persjalkaisten paratiisi (tai no...). Vitsi vitsinä! Sekä miehet että naiset ovat pääosin pienehköjä ja solakoita. Olen aika varma, että paikallisilla miehillä on oma tyylinsä kävelläkin. Oma tyylinsä olla paikallaan. Siinä on jotain tavattoman viehättävää. Asiaan vaikuttanee hieman se, että periaatteessa oma "ihannemiestyyppini" on hyvin pitkälti keskivertoportugalilaisen näköinen. No, ei valittamista...
Kieli. Falo Português, bitches! No joo, omakehu haisee ja syyttä suotta, olen ujo puhumaan. Kotona yksin ollessani höpisen yleensä portugaliksi, kokeilen eri sanoja, toistelen ja vääntelen niitä suuhuni sopiviksi. Haluan oppia tämän kielen, soljuvan, kauniin, erikoisen kielen.

...Ärsyttää?
Kaksinaismoralismi ja solidaarisuuden puute. Katolilaisuus lienee tehnyt oman osansa, ko. uskontokunta kun ei ole järin, noh, looginen. Ja naiset ovat toisilleen susia, mikä on ollut joskus aika rankkaakin. Tietysti aina saattaa joutua jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen, mutta hirveintä on se, kun ei ihan todella haluaisi kuin jutella ja olla ystävällinen, ja saa osakseen seiniin tuijottelua ja hyminää. Ja voin aika varmasti sanoa, että täällä sitä saa - etenkin blondina - aika runsaasti. Vain ja ainoastaan ulkonäön perusteella lokeroiminen on aika anaalista.
Eläinten kohtelu. Se, miten eläimiä ylipäätään kohdellaan, heijastelee mielestäni kunkin maan varsinaista sivistystasoa jokseenkin totuudenmukaisesti. Eläimet ovat hyödykkeitä tai "vain elukoita," hyvänä esimerkkinä naapurimme, joka piti labradorinnoutajapentuaan parvekkeella 11 tuntia putkeen, säiden armoilla ja meluisan rakennustyömaan vieressä. Sanottakoon nyt (krhm!) että kävimme Erikin kanssa asiasta heille mainitsemassa ja uhkasimme soittaa poliisille, jos homma ei lopu. Ei ole koiraa partsilla näkynyt, liekö sitten vessaan lukittu tai vastaavaa. Mutta ainakaan meidän ei tarvitse päivittäin todistaa pienen eläimen hätää. Täällä on myös kulkukissoja ja -koiria aika runsaasti, joka myös kielii siitä, että nämä elukat voi heittää kadulle kun ei enää nappaa.
Byrokratia, hitaus. Kaikki tehdään niin saatanan monimutkaisesti. Papereita saa täytellä siellä ja täällä ja sittenkään ei riitä, kun vielä yksi puuttuu, ja siihen pitää hakea leima jostain toisaalta, ja... Huoh. Paperisota omalta osaltani on aikalailla ohi, onneksi; asumisluvat on, sosiaaliturvatunnus on, verokortti on. Nyt voin naureskella partaani aina jos joku uusi ulkomaalainen tulee esim. firmaamme töihin ja sanoo että "käy tänään hakemassa ne paperit." Just - parin viikon päästä olet EHKÄ saanut kaiken, jos lykästää. Aikakäsitys on myös hieman hitaampi. Tai pidempi. Tasan kello kahdeksan on hyvin usen 20 yli kahdeksan. Ei kannata olla kohtelias ja olla paikalla 5 minuuttia aiemmin, muuten saa takuuvarmasti odotella, ja pitkään.
Miesten käytös. Joskus on ihan ok saada huomiota. Vaikka näyttäisi harakanpesältä. Joskus, ihan totta, olisi ihanaa kävellä töihin tai kotiin tai ylipäänsä kävellä kaupungilla ilman jatkuvia vislauksia, tööttäyksiä tai huuteluja. Pahinta on, jos isoisäni (edesmenneen, RIP) ikäiset vanhat äijänkäppyrät rupeavat kommentoimaan. Tiedän kyllä mitä he sanovat, mutta paras keino on kaiketi kävellä ohitse kuin ei olisi huomaavinaankaan.

Jatketaan listaa myöhemmin. Ja ei, en tosiaankaan ole kirjoittanut mokomaa tekstiä kuudelta aamulla, mutta päätin julkaista sen nyt.
Um bom fim de semana a todos!

Paha ja itsekäs

Eli minä, tätä nykyä. Itsekäs ainakin. Kävimme eilen Elinan kanssa katsomassa asuntoa ihan tässä lähellä, nykyiseltä kämpältä kävelimme paikalle viidessä minuutissa. Sinänsä ihana paikka; kattohuoneisto, idylliset näkymät kaupungin yli, pesukone ja kalusteet valmiina - ainoastaan makuuhuoneiden koko mietitytti, koska periaatteessa niihin saa mahtumaan vain sängyn. Ei siis työpöytää tai muuta vastaavaa, koska vaatteetkin on pakko saada tungettua jonnekin.

Mietin asiaa kuumeisesti tänään, ja tulin lopulta siihen tulokseen että ei onnistu. Ei pysty. Kaiken lisäksi makuuhuoneet olivat lähellä toisiaan, ja tähän ikään mennessä olen kyllä sen verran itsestäni oppinut, että omaa tilaa on pakko olla. Ihan oikeaa omaa tilaa, ei vain jotain pientä kaappia jossa voi istua nököttää. Siihen juttu oikeastaan tyssäsi. Olisin toki voinut muuttaa, tiedän että Elinan tilanne on tukala, hän asuu nyt toisen ystävänsä olohuoneessa ja käy töissä ja koulussa samaan aikaan. Stressaantunut tyttö, eikä syyttä. Mutta miksi ajaisin itseni samaan asemaan? Tiedän että lopulta menettäisin hermoni ja alkaisin stressaantua itsekin, ihan silkasta tilanpuutteesta. Nimeomaan oman tilan. Ja olen tarpeeksi monesti tehnyt elämässäni päätöksiä vain sillä perusteella ettei kenellekään tulisi paha mieli - ja tietysti kärsinyt itse. Nyt on korkea aika olla ihan rehellisesti itsekäs paska. Minun ei ole pakko muuttaa minnekään, joten en muuta jos en ihan todella, todella halua. Jos jatkaisin aiempaa tyyliäni, olisin katkera vanha ämmä varmaan jo kolmevitosena. E-ei. Vaikka joskus joutuisi itkettämään ystäviään, niin ei siltikään. En tunne oloani kovin yleväksi tällä hetkellä, mutta ainakin olin rehellinen, sekä Elinalle että ennen kaikkea itselleni.

Tänään oli muutenkin ihmeellinen säätöpäivä. Töissä oli ihan kivaakin jopa, mutta ehkä se johtui siitä että aivoni tuntuivat laahaavan metrin jälkijunassa. Italiaano tuijottaa häpeilemättömästi, niin että kaikki muutkin takuulla huomaavat. Mitähän sitä sitten tekisi? IT-poika on ihana mutta jollain tavalla häilyväinen, ja ei mulla vieläkään ole mitään varmaa tunnetta siitä että just ton kanssa haluan olla. Edelliseen kappaleeseen liittyen: olen siis rehellinen itselleni, ei tuosta varmaan mitään koskaan tulekaan. En voi sanoa olevani pahoillani, koska tykkään tyypistä kuitenkin, ja luotan häneen myös. Ystävätasolla juttu saattaisi toimiakin. Ehkä. Elämäni on yhtä suurta ehkää, mutta se lienee aika normaalia. Koskapa sitä täysin varma voi olla yhtään mistään? Niinpä.

Ei luoja, kello on 19:30 ja olen kuolemanväsynyt. Aikaiset aamuherätykset eivät sovi minulle ellen väkisin saa väännettyä itseäni aikaisemmin nukkumaan. Jos nukun 7-8 tuntia, kaikki on ihan hyvin ja olen pirteä. Nyt unet olivat taas 5 tunnin luokkaa ja tämä ei näytä riittävän minulle alkuunkaan.

Onneksi huomenna on torstai - ja sitten on perjantai - ja sitten lauantai, viikon paras päivä, koska sisko tulee kylään. Tätä on ootettu! Ja nyt, unia.

Tyänaisen arkee

05:23 Kello pirisee. No, ei kello, vaan kännykkä, ja herätysäänenä toimii tietysti Massive Attackin Teardrop. Nousen heti, muuten nukahdan uudestaan enkä saa itseäni ylös ollenkaan. Suihkuun. Kahvia. Aamutupakka. Hiukset on kuivattu ja meikit naamassa noin 06:30.

06:35 Töihin... Jopa kävellen, koska on aikaa. Kaupunki on vaiti, missään ei ole ihmisiä, paitsi kahvilanomistajat jotka availevat liikkeitään ja keittelevät itselleen ensimmäisiä espressoja. Kahvin tuoksu huumaa. Ilma on viileä, kietaisen huivin kaulaan tiukemmin.

07:00 Töissä! Firma on vaitonainen aikaisin aamulla, mutta se on ihan mukavaa. Saa heräillä rauhassa, jutella tiimin kanssa, käydä läpi päivän asiat.

08:00 Raportit on tehty, tiimi on briiffattu, sähköpostit selattu ja tärkeimpiin on ehkä jo ehditty vastatakin. Ulos tupakalle; on viileää vielä, mutta kaupunki herää. (Minä en.) Kuuntelen puheluita ja vastailen sähköpostiin seuraavan tunnin ajan.

09:00 Eka kahvi! Aamusta riippuen käyn joko "oikeella kahvilla" tai töräytän automaatista espresson. Tänä aamuna vain espresso näyttää toimivan. Sekalaista työskentelyä milloin minkäkin asian parissa. Agentit haluaa lomia, yritän sekavassa aamupöhnässä sumplia lomapäiviä.

11:00 Toka kahvi! Tai siis, galão. Espresso ja höyrytettyä maitoa. K:n kanssa natustelemme duunin kanttiinissa "aamupalaa," eli minun tapauksessani joko kanapasteijaa tai suklaadonitsia. Läpisemme aamun kuulumiset.

14:00 Lounas. Vähän myöhässä ottaen huomioon että aloitan 07:00, mutta aiemmin ei nälätä. Maha ei toimi, eikä ole ruokahalua. Sitäpaitsi tähän aikaan ruokailee myös se söpö italiaano. Tänään se istuu selkä muhun päin, enkä voi olla vilkuilematta. Syömme K:n, Elinan ja uuden tytön Kristen kanssa ja puhumme 45 minuuttia Kauniista ja Rohkeista. (Älkää kysykö.)

16:00 Kotiin.. Eikun, eipäs. Eräs tapaaminen hieman viivästyi, joten olen töissä hieman yliaikaa. Sitä ennen käyn tupakalla IT-pojan kanssa ja kiusaan häntä kävelykepeistään. Niin, jalkapallo on vaarallinen laji...

17:00 Toinen tapaaminen. Olen töissä yliaikaa jo toista tuntia. Eikö 9h päivä jo riittäisi?! Tämä kokous ei mene aivan halutulla tavalla - liittyi siis asuntoomme - ja kävelen kotiin harmistuneena. Pari tuntia sitten oli kuuma, nyt aurinko ei enää paista suoraan kadulle ja ilma on miellyttävän lämmin. Kuuntelen iPodiani ja lampsin mäkeä ylös.

17:20 Ruokakaupassa. Mukaan tarttuu TAAS kanaa: en kai osaa muuta enää kokatakaan. Kassaneiti ei tykkää blondeista, ei tervehdi eikä sano ole hyvä tai kiitos. Itse tietysti kiitän lujaan ääneen. Joku teini, ärsyttävä. Viereisen kassajonon miehet tuijottavat minua kuin sirkuseläintä. Kotimatkalla vastaan kävelee pari punkkaria, ja tunnen outoa yhteenkuuluvuutta - ollaan kaikki vähän friikkejä täällä.

17:40 Kotona. Ihme etten jäänyt auton alle, sen verran uhkarohkeasti täällä jo käpyttelen. Katsotaan koska kostatutuu. Mutta ainahan ne autot väistää kun blondin näkee. Ainakin jos on mies ratissa. Keittiö on sotkuinen, enkä jaksa kokata. Väännän toastin ja kaadan lasin sangriaa, ja kerron muille kämppiksille aiemmasta kokouksesta. Kukaan ei ole tyytyväinen. Avaudutaan vähän. Kokkaan kanaa ja riisiä, ja löräytän päälle curry-mangokastiketta. Namia, mutta maha menee vähän sekaisin koska olen syönyt niin huonosti koko päivän. Elina pakkaa kamojaan, ja soittaa asunnosta. Pyytää että menisin tänää katsomaan yhtä asuntoa mutta en tosiaankaan jaksa. Pieni syyllisyydenpisto, mutta ei voi mitään.

20:00 Silmät luppaa. En jaksa edes jutella kavereille mesessä. En jaksa jutella kenellekään. Menen huoneeseeni datailemaan, luen vähän uutisia ja juon toisen lasin sangriaa.

20:45 Naama- ja hammaspesulle. Toivottelen Erikille ja K:lle hyvät yöt ja painun "nukkumaan" eli datailen vielä tunnin. Yritän blogata, päädyn kirjoittamaan päivästäni. Se kuulostaa tylsältä. Sitähän se olikin...

21:30 Pakko nukkua. Koko vartalo huutaa unta. Viime yönä nukuin vain kolmisen tuntia koska läpisin IT-pojan kanssa puhelimessa. Mielessä pyörii sata asiaa, ja pohdin, että pitäisikö sittenkin yrittää olla tyttöystävä vai onko minusta siihen sittenkään. Mähän kattelen sitä italialaista?! Hmh. Ajatus harhailee ja ajattelen laittaa sen italiaanon pöydälle huomisaamuna lapun. Jotain vähän mystistä ehkä. Ihan vaan huvikseen. Joo. Ei musta taida ihan vielä olla tyttöystäväksi.

21:40 Luen vielä vähän. Tällä hetkellä lukuvuorossa on Robin Hobbin Shaman's Crossing. Hyvä kirja ja petraa mukavasti englantia, mutta en jaksa enää keskittyä. Sanat vilisevät silmissä ja joudun lukemaan lauseita uudelleen. Valo pois, unta. Kadulta kantautuu autojen ja ratikan hurinaa, mutta olen jo tottunut ja uinahdan pian.

Hyvää yötä! Palataan jännittävämpänä päivänä.

Aurinko!

Arska paistaa ja Outsaa laiskottaa. Niin käy joskus. Blogin kirjoittaminen on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle, eikä vähiten siitä johtuen, että lähiaikoina on yksinkertaisesti tapahtunut liikaa: aina, kun aloitan kirjoittamista, se tyssää jo alkuunsa siihen etten tiedä mistä aloittaisin.

No, ainakaan Kirjoittajasta ei ole kuulunut mitään. Taisi vihdoin tajuta, että peli on menetetty ja tämä juna on jo lähteny asemalta. Koputan varmuuden vuoksi puuta, koska tuo separi tuntuu hyökkäävän aina silloin, kun sitä vähiten odottaa.

IT-poika on kuumeessa ja hourii puhelimeen. Eilen taisin saada ihan rakkaudentunnustuksenkin, mutta pistettäköön se 39,5 asteen kuumeen piikkiin. Katsotaan, muistaako poikaraukka tänään mitä eilen tuli höpistyä. Ai niin, ja se myös lauloi mulle kyseistä laulua:



Töissä en ollut viime viikolla montaakaan päivää, kiitos ankaran flunssan, joka näyttää riivaavan kaikkia kämppiksiä. Maanantaina freesinä (?) duuniin, uusi viikko, uudet kujeet! Huomiseksi on luvassa myös eräänlainen kämppisten kokous, jossa on mukana myös eräs human resources-puolen hyypiö. Lievää silmään kusemista tapahtuu firman puolelta (en jaksa tässä koko juttua eritellä, koska siihen kuluisi liikaa aikaa), ja tätä sitten menemme huomenna setvimään. Tiedossa tiukkaa väittelyä, veikkaan ma, mutta olen henkisesti valmistautunut. Toivon vain etten menetä täysin hermojani, sen verran raivostuttavaa, ihan silkkaa valehtelua ja pelleilyä on satanut niskaan.


No - minne ne kaikki jutut nyt katosi?! Tuntuu yhtäkkiä siltä, ettei olekaan mitään kirjoitettavaa. Ensi viikolla olisi tarkoitus raapustella jonkinlainen yksityiskohtaisempi selostus siitä, miten päiväni täällä vietän ja minkälaista on portugalilainen arki. Huomasin etten juurikaan ole keskittynyt itse maahan ja kulttuuriin, lähinnä sepostan vain näistä kaikenmaailman säädöistä. Korjattakoon tämä virhe siis pikimmiten!

Freaky things

No - kuten lupasin, viihdytän teitä hieman viime päivien tekstarisodalla Kirjoittajan kanssa. M-kirjain viittaa Kirjoittajaan, ja O tietysti itseeni. Toivottavasti muidenkin mielestä ko. sananvaihto on edes vähän huvittavaa. Lisähuomautuksena mainittakoon, että en ole muuttanut sanaakaan alkuperäisistä viesteistä. Viihtykää. (Pätkä on englanniksi, koska minun piti viihdyttää myös kämppiksiäni.)

11/10/2010

M You may say whatever you want, but the truth is, I like you. I'm sure about that, I just do. I miss you. You might be angry with me. But I miss you. I wanna be in your heart! (02:18)

O What's going on... (15:29)

M I miss you (15:30)

O Yeah I got that. What happened to "I never want to hear of you?" Changing your mind again? (15:39)

M Puting my mind cleared. But you are free to ignore me. You want that? (15:46)

O I didn't get that first sentence. Can you try to be clear for once and say what you want to say? (15:52)

M I said that I was trying to clear my head. Had a tuff time Outi. Sorry for that (15:54)

O Perhaps you should clear it first and then try to talk to me. You make no sense at all. (16:01)

M I'm fine now Outi! (16:02)

O Fast recovery huh? So which one is it - you're clearing your head or you're fine? It can only be either one. (16:06)

M I'm fine Outi. Do you imagine what happened to me? I had real problems. I know it was hard for you too. But I'm fine (16:10)

O Well I imagine I should be the best person to know what went on, since I caused it all, as you said. Remember that? (16:14)

M I remember everything. That was a lie. I was nervous after we talk on the phone. But wasn't because of you. (16:18)

O There are things you just don't say, no matter how confused or nervous you get. How could I even know you wouldn't pull that kind of shit on me again, when you start feeling anxious? (16:51)

M I won't. Believe me? (17:30)

O To be honest, no I don't believe you. Now it's the other way around, I don't think I trust you at all anymore. (19:25)

M Ok Outi. I would like to. (19:27)

O Would like to what? And you never even apologized. You might have been fucked up but you never thought of how I was doing. (19:29)

M I'm sorry for being a jerk like that. And I forgot your feelings that's true. I wanna see you. (19:35)

M Huh? (19:56)

M Hope everything is doing as you wish at the company. Just tell me if you'll apologize me, and if I can see you? Kiss (21:36)

O Excuse me - if I apologize you?! For what? (22:00)

M Apollogize you. Damn translated. Sorry (22:02)

O Frankly speaking, I don't think you're stable enough to give me things that I would need. I have things in my life also, important things, and I don't want to waste my energy. I could never ever be with someone who constantly changes his mind, I need stability and trust. And with you - it's quite the opposite. Seeing each other propably wouldn't be a good idea either. (22:10)

M I wish I had that! (22:12)

O Had what.. I'll sleep now, gotta wake up early. (22:14)

M Let me tell you one thing. I had a girl, and I didn't deal right with the whole situation. I like you, really do. The thing is that I wish we could be able for each other, have something like a relationship. I will not change what I just said. But you don't see me like a lover, do you? (22:22)


12/10/2010

O The most important thing of all is that I don't see you as a stable person nor a person who could support me. Right now I think I would have to do all the supporting, considering all the problems you have, and I need all the energy I got for myself. Do you understand what I mean?? (06:50)

M Ok. If you think I'm not stable ok. But I think you're wrong. I just had a tuff. But don't think you're the most stable person. So don't act like that. (09:21)

O I answered in your e-mail. (09:59)

(O Writes a vicious e-mail and receives kind of a love letter in return from M, for example saying: "My meds make me good for a reason... No longer attacks.
Borderline is not a big thing. Everyone get’s depressed sometime. My heart is healthy, if i don’t abuse too much of things." O writes another blunt e-mail, then receiving more shit from M: "The thing is, I love you, the shrink didn’t diagnosis me as a borderline, she just talk about that, I don’t have epilepsy, it’s a different thing, the doctors are trying to find out. I think it’s not a big deal, seriously." O doesn't answer anymore.)

M (Tries to call twice)

M Can't you pick up? Or just don't want to? (16:34)

O I'm shopping groceries. (16:38)

M Can you call after? (16:39)

O I'll be on msn later (16:42)

M (Tries to call once)

M I wanna hear you (16:42)

M May I? (16:44)

M (Tries to call once)

M Ok! That's a no (17:13)

O I'm busy now, later on msn (17:14)

M Yeah . . . (17:15)

O Yeah believe it or not there are other things in my life also. If you want to talk so badly I can talk on msn today but I'm not on a good mood. (18:04)

Ihan kipeetä

Syytän tästä ihanaa kylmää suihkuamme. Ja ehkä vähän myös liian vähissä vaatteissa hillumista viikonlopun aikana - ja täydellistä kastumista perjantain vesisateessa. Olen siis sairas, mutta joka tapauksessa töissä, kuten kunnon duunari ainakin! Olo on kieltämättä sen verran hanurista, että saatan jossain vaiheessa lähteä kotiin. Viime yönä näin vain painajaisia ja hikoilin kuin sika, joten en tunne edes levänneeni. Ja nyt on kylymä, ja kurkkuun sattuu niin maan penteleesti, ja jatkuvasti saa aivastella.

Viikonlopusta ei mitään erikoista. Perjantaina olimme kämppisten kanssa kotosalla surkean sään takia, lauantaina kävimme Normanin kotibileissä ja Plateaussa. Sunnuntaina satoi taas vettä joten en astunut ulos koko päivänä. Peruskivaa oli kuitenkin.

Tämän tekstin ensimmäisen kappaleen raapustelin valmiiksi jo eilen, ja toden totta, yhdeltä olo oli niin kurja että hipsin kotiin lepäilemään ja teetä lipittämään. Koko asuinkuntamme kämpässä on enemmän tai vähemmän sairas, tällä hetkellä asunto kuulostaa keuhkoparantolalta. Töissä olen kuitenkin, vaikka tunnen olevani sairaampi kuin eilen... Mutta minulle on pikkuhiljaa selvinnyt, että jos pää on vielä harteilla, niin töihinhän on tultava: tai sellaista vihjailua olen kokenut saavani duunista. Ääliömäistä, ihan totta - täällä sitä sitten yskitään ja tartutetaan kaikki muutkin. Fiksu veto. Ehkäpä jos onnistun köhimään oikein uskottavasti, minut lähetetään kotiin. (Epäilen.)

Kirjoittaja on muuten ihan oikeesti sekasin. Tänään, kunhan kotia pääsen, aion kirjoittaa koneelleni kaikki nuo käsittämättömät viestit jotka olen herralta saanut - ja kenties viihdytän teitä hieman ja latailen muutamia tännekin. Sen verran eeppistä kamaa. Tiedän kyllä, että "taiteilijatyypit" ovat hieman hankalia käsitellä, mutta on se nyt jumalauta ihme kun ei suorat sanatkaan tehoa! En voi selvemmin asiaa hänelle ilmaista, ei kiinnosta, olet liian sekaisin, en kaipaa elämääni mitään separia, mutta eeeei. Jäpikkä lukee rivien välistä silloinkin kun kyseessä on yhden sanan lause.

Jatkan yskimistä nyt, palatkaamme hieman myöhemmin asiaan.

Sataa!

No minne se Portugalin aurinkoinen sää nyt katosi?! Vettä tulee kuin aisaa ja tuuli Atlantilta yltyy puuskissa toisinaan aika hurjaksi. Brr. Lisäksi lämminvesiboilerimme (tai mikä lie aparaatti onkaan) toimii hieman vaihtelevasti, joinain aamuina saattaa joutua käymään kylmässä suihkussa. Itse ensimmäisenä herääjänä yleensä vältyn kylmältä suihkulta, mutta Julia-raukka ei ole aina yhtä onnekas. Vuodenaika siis vaihtuu, tänä vuonna jopa tuntuu siltä että syksy on tulossa. Viime vuonna samaan aikaan kävimme vielä rannalla! Hmpf. En tiedä olenko vielä valmis ottamaan talven vastaan - mutta ainakin nyt tiedän, mitä odottaa. Vesisadetta seuraavat 3 kuukautta (ainakin 3).

Töissä menee vähän paremmin. Ärtymys siitä, että minua syytetään asioista joita en edes voinut tietää, on muuttunut vakaaksi päättäväisyydeksi. Minuahan ei jalliteta, saatana! Joten eilisaamuna laadin itselleni selkeän listan asioista, joista minulta tullaan luultavasti kysymään päivän aikana. Näin ollen olin hyvin valmistautunut, kun oma pomoni tuli tuo ärsyttävä pieni hymynkare naamallaan taas "juttelemaan tiimistä" (lue: tivaamaan ja käskyttämään). Tällä kertaa olin kuitenkin tehnyt kaiken mitä pitikin, ja valituksen aiheita ei yksinkertaisesti ollut. Teki mieli tehdä se sellainen L-merkki kädellä ja heilutella sitä hemmon naaman edessä. Lo-hoo-serr...

Hmm, ja tokihan Kirjoittaja lähetti minulle viestin. Tästä säädöstä saisi laadittua jo suhteellisen viihdyttävän komedian. "I really hope you're okay" oli ainakin yksi viestin lauseista, muita en edes muista (johtunee siitä naurukohtauksesta, jonka viestin lukeminen aiheutti). En vastannut, eikä minulla ole aikomustakaan vastata. Tavallaan tekisi mieli kirjoitta jotakin takaisin; mulla menee tosi hyvin, löysin jo uuden kohteen, syö vaan lisää lääkkeitä niin helpottaa. Toden totta, bongasin töistä erään italiaanon, jota olen vilkuillut ahkerasti lähipäivinä.

Nyt saa sitten ihan suoraan sanoa että NAINEN, riittäiskö se säätö hetkeksi? (Mulla on jo vastauskin valmiina, että kysykää vaan!)

Epic fail

Aijai mikä viikonloppu. Sanalla sanottuna voisin kuvailla päiviä sanalla OUTO. Ja olihan tämä tavallaan epic fail-viikonloppukin. Miksikö? Katsotaanpa!

1. Perjantaina kävimme Elinan kanssa "parilla." Tietäähän sen, miten käy. Kahden tienoilla olin jo sen verran seipäässä, että oli pakko lähteä kotiin. Ja totta kai illan ohjelmaan kuului myös soitto IT-pojalle ja sekavaa väittelyä puhelimessa. Aamulla darra ja rumat silmäpussit. Fail.

2. Lauantai-illaksi oli suunnitelmissa vain lepäillä koko päivä ennen synttäri-illallista. Mutta herra Entinen soitteli, ja kävin katsomassa nyt kokonaan kalustettua asuntoa ja tästä syystä melkein myöhästyin omista juhlistani. Fail.

3. Päivän aikana Kirjoittaja muisti minua lukuisilla tekstareilla. Vastasin yhteen, jonka jälkeen en enää vaivautunut. Loppuillasta viestit olivat jo niin katkeria ja itsesäälillä kuorrutettuja, ettei tehnyt edes mieli vastata. Sen sijaan Helena lärpätti tämän säälimagneetin kanssa jopa illallisen aikana - kuka itsekäs idiootti haluaa pilata muidenkin illan siksi, että on nyt vähän höh-fiilis?! Fail.

4. Illallisen jälkeen koko joukkio erkaantui, kuten aina. Omien kavereideni kanssa eksyimme sitten Bedroomiin, josta jatkoimme matkaa Musicboxiin, tarkoituksenamme vihdoin yhyttää loputkin synttärivieraista. Ja kyllähän me sitten kohtasimmekin, vain huomataksemme, että Musicboxissa oli "private party" (lue: eivät päästäneet sisään ketään ulkomaalaisia), joten minä ja ystäväni jäimme sitten rannalle ruikuttamaan kun paikalliset jatkoivat juhlimista ihan yökerhon sisällä. Fail. Ärsytysaste nousi ja k*rpä kasvoi otsassa sen verran mallikkaasti, että lopulta pettyneinä ja väsyneinä päädyimme lähtemään kotiin. Fail. Ai niin, ja Erik sai turpaan. Fail.

5. Sunnuntaina tietysti krapula, mutta jokseenkin lievä sellainen, koska ilta tyssäsi niin nopeasti. Joka tapauksessa Kirjoittaja jatkoi piinaamistaan. Edellisiltana olin saanut Helenalta herran lahjan minulle - se oli vain paperilappu, jossa hän käytännössä "antoi sydämensä minulle." Raivostuttavan teatraalista ja naurettavaa. Keskustelin miekkosen kanssa mesessä, kun piinaamisesta ei ollut tulla loppua, ja hän aivan todella kysyi, haluaisinko ruveta seurustelemaan. WHAT?! Fail! Kieltäydyin kunniasta, jonka jälkeen puhelimeeni tupsahti viesti "I feel the same. And you are the reason I'm in this place anyway!" Eli toden totta, hän on vahvasti sitä mieltä että on minun syytäni että hän on sairaalassa. Puolisen tuntia tämän tunnustuksen jälkeen sain kuitenkin viestin "Anyway I love you. You had me already. Amo-te." Mainitsinko jo, että poitsu on lievästi sanottuna epävakaa? Fail. Ai niin, ja nyt minut on pyyhkäisty pois hänen maailmastaan - Kirjoittajan sanoja lainatakseni: jopa Facebookista. (Tämän sanoessaan taivas repesi ja ihmiset kirkuivat kauhusta.) Koko juttu on jo kyllä epic fail.

6. Maanantai-iltana juhlimme Elinan synttäreitä ja päädyin tietysti Bairroon, mistä kotiuduin vasta 03:45. Puolentoista tunnin yöunien jälkeen töissä oli tosi hauskaa. Onneksi tiistaina oli paikallinen vapaapäivä, joten isot pomot eivät olleet paikalla. Nuokuin työpöydän ääressä uljaasti 9 tuntia, jonka jälkeen toisin edellisen postauksen päiväohjelman ja nukuin lähes koko tiistain. Fail...

Loppuviikon hyvitän näiden, hmh, häiriöiden korjaamiseen ja kompensoimiseen.

Nukku-Matin kaveri

Kirjoitetaanko se edes noin?! Apua. Tunnustan, että kun myöhemmin luen vanhempia blogitekstejäni, huomaan että kirjoitustyylini on repsahtanut. Kieliopin kohdalta ainakin. Karseeta! Kielipoliisi sisälläni kärsii! Laitan tämän Portugalin piikkiin: töissä puhun oikeastaan sataprosenttisesti englantia - lisäksi kuuntelen puheluita ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi ja suomeksi. Mutta suomea puhun työpäivän aikana vain muutamia lauseita. Kotona K:n kanssa tulee toki läpistyä suomeksi, mutta muiden kämppisten ja ystävien kanssa palpatan englanniksi. Samalla kuulen portugalia jatkuvasti, kaduilla, tv:ssä, bussissa, kaupoissa. Pääni on tällä hetkellä niin täynnä eri kieliä, että aivoni eivät ilmeisesti jaksa prosessoida jokaista lausetta, ja näin ollen etenkin suomea puhuessani/kirjoittaessani tietyt lauserakenteet näyttävät unohtuvan. Hyh, hyh. Kielipoliisi pahoittelee.

Eilispäivästä ei olekaan juuri kirjoitettavaa. Työpäivä sujui todella väsyneesti, mutta lopulta ihan mallikkaasti. En edelleenkään saanut kaikkea tarvitsemaani infoa liittyen esim. raportointiin jota joudun tekemään päivittäin, mutta ainakin jämäkästi vaadin lisäohjeistusta ja kyselin kuin kyselyikäinen. Raahauduin kaupan kautta kotiin ja ilokseni huomasin, että synttärisankarin kontolle oli jätetty keittiön ja olohuoneen siivous... Kyllä siinä pari kirosanaa pääsi kieltämättä. Olin järjettömän nälkäinen, ja ennen kuin pystyin edes ajattelemaan syömistä, minun piti puunata keittiötä lähes puoli tuntia. Kämpässämme asu pari porsasta, nimiä mainitsematta, ja edes kirjoittelemani passiivis-aggressiiviset muistilaput eivät ole tuottaneet tulosta. No mutta, odotellaanpa sitten kunnon raivokohtausta! Jok'ikisessä kämppiskokoontumisessa me siistit asukit olemme muistuttaneet, että olisi kauheen kiva jos jokainen siistisi omat jälkensä. Mutta eeeeei. Astianpesukoneen täyttö ja tyhjentäminenkin tuntuu olevan eräille helvetinmoinen haaste. Ketuttaa, mutta en myöskään pysty jättämään asuntoa paskaiseksi, en yksinkertaisesti voi asua moisessa kakkaläjässä. Joten ei muu auta kuin siivota. Savu korvista nousten, tietysti.

Siivoamisen ja syömisen jälkeen suorastaan kaaduin sänkyyn. Heräsin kymmeneltä illalla, söin ja menin takaisin nukkumaan. Kaiken kaikkiaan nukuin siis jotakuinkin 12 tuntia. Ja voi että, tänään on ihan eri fiilis! Ei tuntunut lainkaan siltä, että kello on 7, kun käppäilin duunin ovesta sisään. Katsotaan, lopahtaako tämä energisyys jossain vaiheessa. Toivottavasti ei, sillä töiden jälkeen aion lähteä shoppaamaan. Tarvitsen jotain smoking hot synttäribileisiini, sillä minähän en seinäruusuksi jää omissa juhlissani! Muah! No, jatketaanpa sitten töitä. Mukavaa perjantaita kaikille!

Vanhuksen löpinöitä

Jaa, taas tupsahti yksi vuosi lisää. Eihän se tietenkään missään tunnu, paitsi että päätä hieman särkee - tätä en kuitenkaan laita ikääntymisen piikkiin. Eilen, kun kämppikset pääsivät kotiin, sain mukavan yllätyksen: suklaakakku 26 kynttilällä ja sen lisäksi lahjakortti kosmetiikkaliikkeeseen. Syntymäpäiväni yönä, heti kello 12 jälkeen, havahduin myös siihen että oveni aukeaa ja kämppäkaverit hoilottavat onnittelulaulua ovensuussa. Niin, ja sain lahjaksi myös ihanan orkidean; katsotaanpa, kuinka kauan saan sen pidettyä elossa.

Illasta tuli oikein mukava, kakkua ja kuoharia kera tärkeiden ihmisten. Ei kai sitä muuta syntymäpäivänään voi toivoakaan. Aiemmin päivällä olin kylläkin oikea epätoivoinen Erkki. Töissä painetta kasataan joka suunnalta, ja ihmiset jostain kumman syystä olettavat, että yksinkertaisesti tiedän asioita ilman että kukaan niitä on minulle opettanut tai näyttänyt. Raivostuttavaa. Jos minun oletetaan johtavan tätä tiimiä kunnolla ensi viikosta alkaen, niin ottaisin mielelläni vastaan hieman ohjeistusta ja koulutusta.

IT-poika käväisi kämpällä eilen illalla, ja vihdoin hänelle uskalsin avautua epäilyksistäi ja peloistani. Hän myönsi että firmalla koulutus tapahtuu todella huonosti tai ei ollenkaan, käytännössä jos ei itse ole vaatimalla vaatimassa niin saa luvan olla oppimatta. Tästä ropsahtaa aika runsaasti miinuspisteitä. En koe saavani juurikaan tukea ylemmiltä tahoilta, päinvastoin, odotuksia ja epäilyksiä kyllä osataan esittää mutta siihen se jääkin. Tänä aamuna herätessäni epätoivon tilalle oli tullut silkka raivo: jumalauta, jos täällä ei asioita saa ilman että on jatkuvasti kärkkymässä, niin kärkytään sitten oikein kunnolla! Taidanpa lähettää sähköpostia Lontooseen, jossa kerron (kauniin sanankääntein, tietysti) kuinka HELVETIN hankalaa on tehdä työtään kunnolla, kun ei anneta edes kunnollisia työvälineitä. Kynätkin piti tuoda itse, vittu. Tänään en aio sanojani säästellä, enkä todellakaan ota paskaa niskaani itsestäni riippumattomista syistä.

No, ei siitä sen enempää. Edelliseen postaukseen ja sen mystiseen otsikkoon palatakseni: olen siis huonoa, erittäin huonoa seuraa Kirjoittajalle. Ja tämän minulle kertoi Helena. Olen kiitollinen että hän uskalsi kertoa, jotta voin aloittaa varsinaisen erkanemisen ko. tyypistä. Siis en Helenasta, vaan Kirjoittajasta. Jäpikkähän on hieman ongelmainen epilepsioineen kaikkineen, kaiketi myös hieman masentunut ja ehkä myös rajatilahäiriöinen (uaah, unelmien sulho... tervemenoa vaan!). Ja joka kerta kun puhun tai näen Kirjoittajaa, hän ahdistuu suunnattomasti. Kaipa siitä syystä, että ei osaa päättää mitä tekisi minun suhteeni - ja tämän lisäksi hän ei luota minuun pätkän vertaa. Eikä kyllä kannatakaan, ihan totta. En ole välttämättä maailman luotettavin henkilö, jos puhutaan deittailusta. Seurustelu on nyt asia erikseen... Ja onhan tähän parin viikon sisään mahtunut myös armotonta syyllistämistä siitä, että olen tavannut muitakin poikia tuntemisemme aikana. Muistettakoon vielä sekin, että herra itse on seurustellut koko ajan, ja tunnusti vihdoin pari päivää sitten että ihan oikeasti erosi vasta n. viikko sitten. Täytyy sanoa että jos tunnen itseni kaltoin kohdelluksi, väärin perustein syyllistetyksi tai muuten vain saan osakseni epäoikeudenmukaista kohtelua, mielenkiinto lopahtaa välittömästi. Sekopää, sehän tuo jätkä on; nyt Kirjoittaja on sairaalassa koska sai epilepsiakohtauksen, ja toivottavasti pysyykin siellä. Hups - taisin oikeastaan aiheuttaa ko. kohtauksen, kun sunnuntaipäivänä hieman raivostuin puhelimessa ja latelin suoria sanoja. Stressi ja hermostuminen kuulemma laukaisevat yleensä kohtauksen herran kohdalla. No se on voi voi. Sori.

Taidan sekoittaa IT-pojankin päätä ihan huolella, toivon kovasti että hän ei ala analysoimaan tai lokeroimaan tätä pikku juttua liikaa. Siinä vaiheessa tunnetusti ampaisen karkuun notta viuh vain. Ja pahoittelen tekstin sekavuutta, kolmen tunnin yöunilla ja pikku darrassa ei kirjoittamisestakaan oikein tule mitään. Enää 7 tuntia töitä. Lasken minuutteja. Päästäkää mut nukkumaan.

Bad company

Ah. Miten voikin näin laiskottaa? Osasyyksi mainittakoon nyt alkuun se, että olen ollut hieman sairas viime päivinä. Ei mitään erikoista, lämpöä ja heikkoa oloa lähinnä, ja lihassärkyä siihen malliin että tuntuu kuin olisin kierinyt kotikatumme mäen alas. Mutta nyt on parempi fiilis. Huomenna taas töihin. Saikulla oleminen on samperin tylsää, mistä syystä aina päädyn siivoamaan... Saan jotain sairasta tyydytystä siitä, kun koko asunto kiiltää. Ja heti kun joku murustelee tai muuten vaan sotkee keittiössä, tekisi mieli vetää pataan. (Ei huolta, hillitsen itseni!)

Viikonloppuna ei kaiketi tapahtunut mitään kovin erikoista, perjantaina kävimme perinteisesti Bairrossa ja sitä ennen Lissabonin omilla pikku Oktoberfesteillä. Ilta oli viihtyisä, ehkä siitäkin johtuen että vietimme aikaa hieman erilaisella kokoonpanolla. Lauantai-illan vietin IT-pojan kanssa, oli hauskaa ja mutkatonta.. Kunnes eilen sain kuin sainkin viestin, jossa poikaparka pohti, että mitä olinkaan kaikella sanomallani tarkoittanut. No, en mitään. Toivon kovasti, että tästä jutusta ei tule mitään ihme säätöä, koska asiat todella toimivat näin: ei mitään odotuksia, ei mitään velvoitteita.

Sunnuntaina kävimme hieman jazzaamassa puistossa. Päivän pääesiintyjä oli Tiago Bettencourt; mukavaa, rauhoittavaa musiikkia, hyvät ystävät, lämmin auringonpaiste. Mitäpä sitä ihminen muuta sunnuntaisin tarvitsee?! Tai ylipäätään.

Oikeastaan olen tyytyväinen että olen ollut hieman sairas. On ollut hyvä istuskella ihan yksin kotona, miettiä ja käydä läpi asioita, ilman kenenkään seuraa. Siinä sivussa taisin jopa siivota lähes koko kämpän. Minulle siivoaminen toimii jonkinlaisena terapiana (uskokaa tai älkää). Kun samalla miettii asiat halki, ja lopulta saa ajatustyön ja siivouksen valmiiksi, on sanoinkuvaamattoman helpottunut olo. Lievää pakko-oireilua ilmassa...? No ei kai. Mutta tänään tuntui siltä, että pää ja koti ovat molemmat järjestyksessä. Jossain vaiheessa viikonloppua juttelin myös erään toisen Tiagon kanssa, herra Entisen ystävän. Kyseli kovasti, koska nähdään, ja toivon tosissaan että näemme pian. Joãon ja Tiagon kanssa tulin aina parhaiten toimeen, he olivat (ovat varmasti edelleenkin) sellaista höperöä poikaseuraa, kun ei tarvitse miettiä mitä sanoo ja voi vain olla oma idioottimainen itsensä. No mutta - ruoka on valmis, joten painunkin tästä aterioimaan. Palatkaamme taas pian, toivottavasti saan itsestäni jatkossa hieman enemmän irti!



EDIT:

Jutun otsikko liittyy asiaan, josta minun piti kirjoittaa, mutta muistin sen vasta nyt. Palattakoon tähän aiheeseen siis tulevina päivinä - sillä mitä ilmeisimmin olen huonoa seuraa. Ainakin eräälle tietylle henkilölle.

Naurattaa

Tiedättekö sen hysteerisen olotilan, kun on nukkunut liian vähän ja yhtäkkiä kaikki vaan hihityttää? No, tänään on ilmeisesti sellainen päivä. En meinannut pysyä housuissani (no pun intended) kun IT-poika tuli fiksailemaan tietokonettani. Onneksi sentään molempia nauratti, eikä tarvinnut yksinään naamaansa väännellä. Agentit tosin seurasivat tilannetta hieman hämmentyneinä...

Tänään pitäisi mennä Helenan tykö Benficaan suunnittelemaan synttäri-illallista, mutta arvatkaa vaan jaksanko. Ensinnäkin, neiti on itse työtön ja omistaa auton, on jotenkin turhauttavaa lähteä 9h työpäivän jälkeen (etenkin kun on herännyt puoli kuudelta) hurruuttamaan metrolla jonnekin jumalan selän taakse. Saman asian voi sitä paitsi hoitaa mesessäkin. Taidan tarvita päikkärit tänään, ettei karkaa käsistä tämä nauratus (en keksinyt parempaakaan sanaa).

Kiirettä pittää

Aijai. Vihdoinkin energiaa ja aikaa raapustella jotain. Enpä olisi heti uskonut olevani niin kiireinen etten edes blogiani ehtisi päivittämään. Toivottavasti edes jollakulla oli ikävä! Lontoosta ollaan siis palauduttu (kyllä, puhun itsestäni monikossa), ja vaikkakin reissu oli sinänsä mukava, oli se myös helevetin rasittava. Itse Lontoota en ehtinyt näkemään lainkaan, Kingstonia lukuun ottamatta, sillä käytännössä päivät kuluivat firmalla opiskellessa. Kun vihdoin pääsin takaisin huoneeseeni, en jaksanut ajatella muuta kuin nukkumista. Siitäkin huolimatta illallisellakin luin vain työpapereita. Oi voi, kuinka tärkeeltä voikin kuulostaa. (Tylsää se oli.) Mutta perjantaina olin suureksi onnekseni jo takaisin Lissabonissa! Perjantai, lauantai ja sunnuntai kuluivat nollaamisen parissa, sillä aivoni todella ylikuumenivat Lontoon reissulla... Perjantaina näin jopa Joãon Urban Beachilla (TQ muistanee tämän ujon poitsun?), ja jälleennäkeminen oli varsin riemukas. Lauantaina lähdimme ulos kera tyttöjen, ja kovin viihtyisä ilta oli sekin.

Sunnuntai vierähti löhötessä. Soitin jopa herra Entiselle, ja läpisimme puhelimessa 1½ tuntia. En tiedä miksi, mutta tuon puhelun jälkeen tuli niin seesteinen olo ettei ole hetkeen ollutkaan. Oli uskomattoman mukavaa kuulla tuttu ääni, heittää samoja paskoja vitsejä ja vaihtaa kuulumiset. Tätä en ole tunnustanut kenellekään täällä asuvalle ystävälleni, koska en yksinkertaisesti jaksa kuunnella sitä samaa ei sun pitäis olla siihen missään yhteydessä-jauhantaa. Hyväähän kaikki kai tarkoittavat, mutta vitut. Tuli hyvä fiilis, molemmille osapuolille. Notta mitäs hittoa?

Maanantaina sitten alkoi varsinainen supervisorin homma. Täytyy kyllä tunnustaa, että aika paskasti alkoi koulutus ja ylipäätään koko uusi työtehtävä. Työpisteeni ei toiminut lainkaan, työprofiilini ei ollut valmis enkä voinut tehdä muuta kun härväillä tiimiläisten kanssa ja yrittää tehdä jotain järkevää. Mikä ei oikeastaan onnistunut, koska en voinut tehdä mitään. Onnekseni kaikki agentit tuntuivat todella mukavilta (vrt. ensikohtaaminen, joka oli "hieman" viileä). Ja tuntuvat kyllä edelleenkin. Sen lisäksi kaikki muut supervisorit ovat todella avuliaita ja mukavia ja yrittävät parhaansa mukaan auttaa, vaikka toisinaan englanninkielentaito lähentelee nollaa. Propsit kuitenkin yrittämisestä! Nyt tuntuu jo siltä että minut on otettu hyvin vastaan koko kampanjassa. Pää on kylläkin vielä sekaisin kaikesta tiedosta, mutta se lienee normaalia. Tänään aamulla ehti jo tulla lievä paniikki - yhtäkkiä tajusin, että kaikki muuttuu. Kaikki. Ei enää täysin huoletonta eloa... Portugalista on tulossa minulle ihan vakavasti otettava paikka. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, mutta oudon haikea olo on tietysti, koska tiedän että asiat eivät tule säilymään ennallaan. Tulevaisuus näyttäytyy minulle tällä hetkellä sekä pelottavana että mahtavana; tiedän että tämä tulee olemaan tilaisuuteni näyttää, mihin minusta on, joten tietenkin panikoin (pääni sisällä lähinnä), että onko minusta tähän sittenkään, ja entä jos mokaan täysin?! Ja toisaalta taas ajattelen että itse kokemus tulee varmasti olemaan upea, ja kaiken lisäksi se että minut ylennettiin ulkomailla työskennellessäni näyttänee oikein mairittelevalta CV:ssäni. Eilen illalla ja tänään aamulla olisin kyllä vain halunnut kunnon halauksen ja jonkun, joka sanoo että hei, kyllä sä pystyt! Kiitokset Erikille ja Elinalle kannustamisesta. Heiltä olen varmasti saanut eniten potkua persiille, hyvässä mielessä.

Ahaa! Luulitteko, että selviätte tästä postauksesta ilman miesosiota! Olitte väärässä. Kerrottakoon kuitenkin lyhyesti tällä kertaa. Kirjoittajan entinen (vai onkohan se nyt entinen vai ei, niinpä! kuka siitä selvän ottaa...) tyttöystävä on kuulemma raskaana. Hieno ajoitus, eikö totta? Juuri, kun pariskunta on eroamassa? Sallikaa mun nauraa. Tähän aiheeseen ei muuta sanottavaa. Paitsi tietysti se, että Kirjoittaja haluaisi minut tyttöystäväkseen - sikäli, kun hänestä ei tule isää seuraavan vuoden sisällä. Sallikaa mun nauraa enemmän.
Mutta perjantaina näin IT-poikaa! Voi vihne. On se semmonen poitsu. Hauska, fiksu ja komee, mutta ei sittenkään mitenkään vakavasti otettava. Ei se haitannut. Molemmilla oli hauskaa, ja tästä eteenpäin hän kuulemma aivan henk.koht. vastailee HD-kysymyksiini. (IT-poikahan on tietysti firmani helpdeskissä, ja supervisorina pääsen lähettelemään runsaasti erilaisia ongelmatilanteita HD:lle ratkaistavaksi.) Nyt elämä näyttää taas hymyilevän, vaikka hetken se näyttikin lymyilevän. Ja oli kova ikävä kaikkia kannustajia siellä Suomen päässä. Mutta potkin itseäni eteenpäin parhaani mukaan, ja kaikestahan tunnetusti selvitään. Tai sitten polkaistaan mopo rotkoon... Mutta vielä en kuule uhkaavaa mopedin hurinaa, joten hyvältä näyttää. Työrintamalla siis, muusta en nyt viitsi edes puhua. Postauksia tulossa lisää lähipäivinä, kunhan aivotoimintani palaa normaalitilaan. Até já fofinhas!

London!

No niin, terveiset sateisesta Englannista! Täällä sitä ollaan, suht lyhyellä varoitusajalla (sain lentotiedot vasta eilen illalla ja lähtö oli tänään aamulla klo 07:45), mutta perille pääsin kuitenkin. Olo on vähän sekava, nukuin jotakuinkin 4 tuntia viime yönä. Heti perille päästyäni kuski poimi minut asemalta ja kuskasi firmalle, jossa koulutukseni alkoi aikalailla heti. Opittavaa on runsaasti mutta enpä oikeastaan muuta odottanutkaan. Mukavaa päästä silti oppimaan uutta juttua, uusien ihmisten kanssa.

Hotellini on siis Kingstonissa, eli ei aivan varsinaisen ydin-Lontoon alueella. Mutta onpa ihanan peribrittiläisen näköistä! Ihmisetkin ovat kummallisen puheliaita ja kohteliaita - verrattuna hieman tuppisuisiin ja toisinaan tylyihinkin portugalilaisiin. Mutta silti on jo ikävä Lissabonia. Olen ihan koukussa kyseiseen kaupunkiin. Vaan ei huolta, otan ilon irti Lontoosta! Ja yritän samalla saada tätä tietomäärää mahtumaan päähäni.

Nyt lähden hotelliin illalliselle - palataan taas kohta!

Kylmät väreet

Hyi. Tämä postaus tulee hieman aikaisin, ihan siksi että satuin heräämään noin tunti sitten. Painajaiseen. En ole nähnyt painajaisia ikuisuuksiin, oikeastaan en edes muista milloin viimeksi. Näköjään pitkä tauko tuottaa sitten sitäkin kammottavampia unia.

Unessa joku sieppasi minut; peräti kahdestikin, vaikka toisella kertaa minun piti ihan oikeasti olla turvassa. Mitään "sen kamalampaa" ei ehtinyt kai edes tapahtua, mutta se veret seisauttava tunne painajaisessa oli jotakin sanoin kuvaamatonta. Sieppaajan ilmestyessä tunsin vain jonkinlaisen käsittämättömän pahan läsnäolon. Kun viimein havahduin hereille, tajusin maanneeni sängyssäni jo hyvän aikaa silmät auki, mutta täysin lamaantuneena. Sydän hakkasi kuin aropupulla. Tärisevin käsin hapuilin yöpöydältäni valokatkaisijan ja nousin istumaan sängylläni silmät suurina. Hyi helevettiläinen että vihaan painajaisia! Tällaisina hetkinä on mukavaa asua kämppisten kanssa. Olisin varmaan soittanut poliisit, jos olisin ollut yksin kotona. Totta puhuen kun heräsin, ensimmäinen (lievästi absurdi) ajatukseni oli soittaa herra Entiselle. Pahaa unta kai tuokin aivopieru...

Hiipparoin vessaan ja olin saada sydärin kun huomasin, että suihkuverho oli kiinni enkä nähnyt mitä sen takana oli. Ja koneelle tullessani kaiutin hieman räsähti, ja ihan varmasti hyppäsin hieman ilmaan sen kuullessani. Ai miten niin vähän vainoharhainen olo?! Ja tietysti väsyttää niin perkeleesti, mutta en uskalla mennä takaisin nukkumaan. Entä jos sama uni jatkuu? Juuri pari päivää sitten juttelimme Margien kanssa siitä, kuinka inhottavat unet aina jatkuvat samasta kohdasta, mutta miellyttäviin uniin ei ole palaamista. Kraah.

Tämä uni on kyllä takuulla eilisiltaisen leffan ansiota. Eikä se ollu ees pelottava! Tämän takia en koskaan katso kauhuleffoja. Elokuvahan oli siis Law Abiding Citizen, jonka kävimme Normanin ja K:n kanssa katsomassa Jardim da Estrelassa eli ihan tuossa viereisessä puistossa. Ilmeisesti siellä näytetään ihan ilmaiseksi leffoja tämän viikon ajan. Kyllä oli kivvoo! Ja hauska idea. En muista mikä oli tänään vuorossa, mutta puistoonhan on vain parin minuutin kävelymatka joten voihan sitä käydä kurkkaamassa. Nyt en kyllä enää jaksa kirjoittaa, mutta pakkohan se on hereillä pysyä, jospa sitä YouTubesta löytyisi vaikka Ketosia&Myllyrinteitä, joita kyyläisi. Notta huomenta vaan.

Tikusta asiaa

Haa! Viime päivien aikana olen saanut kehiteltyä muitakin kirjoituksen aiheita kuin tuon iänikuisen miessukupuolen. No ensinnäkin - ensi viikolla pääsen Lontooseen! Neljä päivää ja kolme yötä, firma tietysti kustantaa, pääsen oikein tyylikkääseen perienglantilaiseen hotelliinkin yöpymään. Odotan innolla! Tosiasiassa minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä varsinaisessa koulutuksessa tapahtuu, mutta se selvinnee viimeistään paikan päällä. Härkää sarvista.

Eilen vietimme iltaa tyttöjen kera kämpillä, parvekejuoruiluun osallistuivat siis itseni lisäksi sekä Margie että Elina. Jossain vaiheessa heitin sitten ilmoille puolivitsinä tuon pikku väärinkäsityksen (tai millä nimellä tapahtumaa haluaakin kutsua) siitä, että olisin jokin kauhea, kylmäkiskoinen akka. Elina sitten ystävällisesti kertoi, että moinen mielikuva minusta on jokseenkin yleinen työpaikalla. Siis, että useampikin henkilö pitää minua tylynä ja epäystävällisenä tms. Ei kai tälle nyt voi enää kuin nauraa? Mietin jo päässäni, miltä näyttäisi, jos hymyilisin koko ajan kuin vajaaälyinen ja rupeaisin juttelemaan joka toiselle ventovieraalle jotakin puoliturhaa. Ilmeisesti sitähän minulta odotetaan. Jos käyttäydyn ns. normaalisti, eli keskustelen ja vitsailen tuntemieni ihmisten kanssa, olen ylpeä houkka. Jaa, no ollaan sitten. Miksipä sitä turhaan moista mielikuvaa korjaamaan. Kenties siitä on minulle hyötyäkin, jos esim. uusi tiimini ajattelee että olen vähintäänkin fasistisika. Eivätpähän ehkä niin hanakasti hypi silmille. Ja - jos en tällaisena kelpaa, niin mieluummin olen kelpaamatta. Ei ole minun asiani olla jokaista aasia täällä pokkuroimassa.

No, ei siitä sen enempää, asia ei vatvomalla muuksi muutu. Hieman ärsyttää kyllä, sitä en kiellä. Eilisen keskustelun aikana huomasin erään toisenkin raivostuttavan asian. Yritimme myöhemmin Margien kanssa hieman analysoida tilannetta, mihinkään lopputulemaan pääsemättä... Juttuhan on niin, että Elina on kaikkia muita tämän "piirin" tyttöjä nuorempi. Ja jokin siinä ilmeisesti häntä rassaa, sillä pätemisen tarve on aivan järjetön. Joka ikisessä keskustelussa hänen on saatava mainittua, että hän on a) rikkaasta ja huom. huom. älykkäästä perheestä, b) hän on jollain tapaa muita ylemmässä asemassa tästä johtuen ja c) etenkin siitä johtuen, että hän aloitti opiskelun uudestaan. Jaksan kyllä kuunnella tätä vouhotusta tietyn aikaa, mutta jossain vaiheessa keittää kiinni. Elinaa on helppo provosoida, koska hän ottaa em. asiat niin saatanan vakavasti, ja tokihan sanavalmiina naikkosena osaan antaa hieman takaisin (en liian julmasti!), jos meininki lähtee aivan käsistä. Hyvä on, tiedän kyllä - tai ainakin veikkaan vahvasti - mistä tämä käytös johtuu. Hän selvästi tuntee olevansa altavastaaja, kenties ikänsä ja kokemattomuutensa takia, ja kokee meidät muut uhkana. Kaiketi hän on hieman kateellinenkin siitä, että olemme itsevarmoja ja elämämme päätökset ja virheet eivät loppupeleissä ole hetkauttaneet meitä suuresti: kaikista on tullut vahvempia ja toivottavasti viisaampiakin, mutta menneisyyden hölmöilyille uskalletaan nauraakin. Tämähän on tosiaan vain veikkaus, mutta en keksi mitään muutakaan järkevää syytä neitokaisen ihmeellisille ylpeyspurkauksille. Joskus haluaisin vain istuttaa hänet tuolille ja höykyttää hieman olkapäistä ja sanoa että NAINEN! Olet hyvä juuri noin. Kaikki pitävät sinusta. Ei ole mitään syytä jatkuvasti yrittää päteä ja brassailla, sillä jossain vaiheessa siitä tulee väistämättä aivan helvetin ärsyttävää. Mutta antaa hänen nyt jatkaa moista vielä. Kuten sanoin, hän on helposti provosoitavissa, ja jollain kierolla tavalla nautin siitä kun saan hieman tökittyä tuota yliylpeää ulkokuorta. Välillä hän on sen ansainnutkin.

Mutta ei siitäkään sen enempää. Kolmanneksi mainittakoon, että Kirjoittaja on täysin käsittämätön. Siis, ihan 100% tajuntani saavuttamattomissa. Voin infota hieman enemmän mesessä. En jaksa enää vatvoa koko asiaa, koska totta puhuen minulla ei ole enää sanoja kuvailemaan koko tilannetta. Onkohan minuun kytketty jonkinlainen friikkimagneetti? Tunnun vetävän puoleeni vain persoonallisuushäiriöisiä separeita tai itserakkaita, raivostuttavia egoisteja. Juu riittää, kiitos. Haluan lemmikin, niin ei tarvitse miettiä mitään vitun miehiä. Ostetaan sisäsiisti, kiltti kissanpentu, myydään loppuunkulutettuja antipatioita (oikeastaan saa ihan ilmaiseksi).

Tunnelmia

Hiki valuen tätäkin postausta kirjoittelen. Syksy ei ole tulossa tännepäin maailmaa vielä pariin kuukauteen, sää on yhä todella lämmin, oikeammin kuuma, ja sateesta ei ole tietoakaan. No, kyllähän sitä saa sitten talvella aivan riittämiin.

Perjantai-ilta sujui Bicassa Andren kanssa, kävimme mielenkiintoisia keskusteluja siitä, kuinka oma kotimaa tuntuukin yllättäen aivan vieraalta ja oma kulttuuri kaukaiselta. Tosiasiassa en koskaan kuvitellutkaan ajattelevani moista, mutta niin se mieli muuttuu. Lähiaikoina olen ajatellut asiaa paljon, luultavasti Suomi-visiittini pisti aivosolut jylläämään. Jossain syvällä alitajunnassani syyllistän itseäni asiasta, ja pohdin että joskus minun on pakko muuttaa takaisin Suomeen, halusin tai en. Siis mikä pakko?! Olen löytänyt maailmasta paikan, jossa tunnen olevani täysin sataprosenttisesti oma itseni. Sovin omaan ihooni. Vastoinkäymisistä ja satunnaisista huolista huolimatta olen onnellinen, aivan kuin olisin jatkuvalla ekstaasitripillä (en ole koskaan kokeillut, mutta voisin kuvitella että tunne on samankaltainen). Totta kai ikävöin asioita Suomesta, joskus niin paljon että tekee kipeää. Tai en kai asioita kaipaa, vaan nimenomaan ihmisiä. Mutta onneksi elämme vuotta 2010, lentokoneet suhaavat kyllä Lissabonin ja Suomen välillä kiitettävän usein, joten akuutin ikävän iskiessä lentolipun ostaminen auttaa.

Eilispäivä oli muuten aika mainio. Lähdimme Oeirasiin Susannin poikaystävän Cesarin luo, kokoonpanona (hieman yllättäenkin) minä, K ja Erik. Tällä viisikolla illanvietto oli erittäin rattoisa. Cesar kokkasi meille kotimaansa Perun perinneruokia, ja viini virtasi. Ruoka oli hyvää, vaikkakin jokseenkin erikoista: pääruoaksi söimme raakaa kalaa ja katkarapuja jotka "kypsennettiin" limemehulla. Aika kirpakkaa, etten sanoisi, mutta onneksi annosta pehmitti jonkin viidakkopuun juurista tehty lisuke. En kuolemaksenikaan muista juuren nimeä, mutta makunsa ja koostumuksensa puolesta muistutti suuresti perunaa. Makeammassa muodossa tosin. Alkuruoaksi napsimme isoja, paahdettuja maissinjyviä ja jonkinlaista kylmää lasagnea, johon oli vuorotellen ladottu maustettua perunasosetta ja tonnikalatahnaa. Tämä resepti on kuulemma inkojen perua, eli suhteellisen vanha perinneruoka kyseessä. Mutta hyvää oli! Harmi ettei itse annoksista tullut otettua kuvia. Illanviettäjistä kuvamateriaalia löytyi hieman liikaakin, aamulla otoksia selaillessani meinasin muutaman kerran pissiä housuuni saadessani akuutteja kikatuskohtauksia...

Joskus puolenyön tienoilla lähdimme kolmisin takaisin Lissaboniin, ensin puolisen tuntia junassa ja kävellen asemalta Estrelaan. Nukahdin somasti Erikin olkapäähän nojaten ja havahduin vasta kun olimme perillä; pikku torkuista virkistyneenä loppumatka sujuikin villisti. Infante Santon varrella on öisin useita sadettimia, ja fiksuina plikkoina ja poitsuina päätimme hieman virkistäytyä vesisuihkuissa. Kuvat puhuvat puolestaan, mutta sattuneesta syystä en viitsi niitä tänne ladata. Kenkäni ovat vieläkin märät tämän päähänpiston vuoksi. Mutta en kiellä, lapsekas hölmöily on kyllä (yleensä) helevetin hauskaa. Nyt vaan toivotaan, että en saa kehiteltyä lenssua tai muutakaan vastaavaa tautia.

Tänään illalla käymme tyttöjen kera illallisella, tarkoituksena on juhlistaa Dominiquen mallisopimusta. Saattaapi olla että tämän vuoksi pitänee pari lasia viiniäkin kilautella! Parabéns Do!

Hop, viikonloppu!

Ja tämän viikonlopun aion viettää Lissabonissa. Erikin passitin ostamaan minulle kaksi pulloa valkoviiniä (hän pääsi aiemmin töistä, joten viini on mukavan viileää kun tulen kotiin) ja suunnitelmissa on löhötä kotona - kenties eksyä Bairroonkin, jos siltä tuntuu. Katsotaan, minne viikonloppu vie.

Kirjoittaja katkaisi kaiken yhteydenpidon. Kävimme käsittämättömän mesekeskustelun aiemmin viikolla, se sai alkunsa eräästä Nassukirjassa tägätystä kuvasta. Herra siis tägäsi itsensä kuvasta, jossa on oikein onnellisen hymyilevänä... tyttöystävänsä kainalossa. Outipa ei siitä tykännyt, ei sitten tippaakaan! Osaan kyllä esittää varsinaista draamakuningatarta, jos on tarpeen. Kuten aiemmin mainitsin, minut valtasi outo tunteettomuus Kirjoittajaa kohtaan, joten tämä oli tavallaan hyvä keino pistää peli poikki. Aah, kuulostan todelliselta ihmishirviöltä. Tosiasiassa en ollut jutusta kovin loukkaantunut. Jotain pientä kihelmöintiä kyllä tuntui, mutta vedin koko homman tarkoituksella överiksi. Harmittaa vaan, että nyt olen menettämässä hänet tyystin. Ystävyyden olisin halunnut säilyttää. Mutta kuten sanottua, olen kylmäverinen miestennielijä (näin minua siteerattiin), joten ollaan sitten. Mut hei, en mä purematta niele.

Sitten jatkuukin päänsisäinen asioiden selvittely, että miksi helvetissä juttu loppui omalta osaltani kuin seinään, vaikka paria päivää aiemmin olin todella ollut rakastumassa. Ehkä olen jokin tunnemutantti. Pikku ameeba. Kyborgi.

Viikonloppu, kohtele minua hyvin.

Aivot narikassa

Ensi viikonloppuna olisi Avante. Kyseessä on siis kommarifestarit, ei siis sinänsä mitenkään poliittiset bileet, paitsi että festareilla on sama nimi kun Portugalin (jollakin) kommunistipuolueella. Pari päivää vietettäisiin siis Helenan ja seurueen kanssa festaroimassa, yhteishinta itse tapahtumalle on 19 euroa ja yöpyminen tapahtuisi Helenan veljen luona. Kuulostaisi hyvältä, jos ei ota huomioon viime aikojen pikku tunnustusta Helenan suunnalta. Ehdin jo tyhmyyksissäni lupautua lähtemään, lippukin minulle on jo ostettu, mutta nyt huomaankin etsiväni jotakin pätevää tekosyytä jolla pääsen luistamaan tapahtumasta. Lipun toki maksaisin joka tapauksessa, mutta en tiedä haluanko mennä. Kaiken lisäksi vanha kunnon Bairro Alto ja Bica ovat jääneet surullisen vähälle huomiolle viime kuukausien aikana, ja tekisi kovasti mieli päästä Luxiin. Tai Urban Beachiin. Kunnon biletystä kaipaan, enkä välttämättä ollenkaan festareilla rötväämistä. Kertokaa jos keksitte minulle hyvän syyn kieltäytyä...

Eilen näin Kirjoittajan. Ja huomasin jotakin outoa: en tuntenut mitään. En siis yhtään mitään. Toki edelleen pidän hänen seurastaan, mutta tuntui siltä, että olin sisältä aivan ontto ja tyhjä. En tajua, mistä tämä tunne (tai tunteettomuus) on tullut. Aavistukseni minulla toki on - sehän on toki herra Entinen. Jos hän ei olisi yrittänyt tavoitella minua, en varmasti olisi ajatellut koko asiaa, mutta kas vain! Nyt tajusin että vertailin jatkuvasti Kirjoittajaa häneen. Ja etenkin tuntemuksia, mitä kyseiset miehet minussa ovat herättäneet (tai olleet herättämättä). Nyt jos se moolokki olisi tässä, niin takaan että turpaansa saisi. Kuukausien jälkeenkin ilmeisesti onnistuu sekoittamaan pääni tällä tavalla! Sinänsä toki ei haittaa, että eihän Kirjoittaja ole edelleenkään jättänyt tyttöystäväänsä. Nyt tavallaan toivon ettei hän niin teekään. Ainakaan vielä. Ehkä tämä tunteiden tyhjiö saa vielä jotakin täytettä. Tai ehkä ei.

Eilen illalla keskustelimme Elinan kanssa yhteen muuttamisesta. Tyttöparka on hätää kärsimässä: aloittaessaan osa-aikasena hänet häädetään firman asunnosta (reilu peli, hän on siis Latviasta, eikä näin ollen ole tiedossa mitään majoitusta 2 viikon varoitusajalla). Elina on mukava tyttö, mutta en ole varma haluanko muuttaa kenenkään kanssa samaan asuntoon. Haluan olla yksin! Omassa pikku luolassa, jossa saa tehdä just niinkuin itse haluaa. Toisaalta kimpparatkaisu olisi edullisempi, ja kuten sanottua, Elina on kiva (ja siisti, mistä plussaa), joten harkitaan nyt vielä.

Huomatkaa - tässä postauksessa käsiteltiin muutakin kuin miehiä. Pointsit kotiin!

Säälittävyyden yksi aste

...on kaiketi kirjoittaa koko ajan miehistä! Ei herrajeesus, vilkaisin huvikseni aiempia postauksiani ja eihän niissä muuta olekaan kuin jotain saatanan ihmissuhdeongelmia. Huokaus. Tosielämässä (siis ihan niinku elävänä, hengittävänä minuna) en juurikaan suhteista läpise, mainitsen toki jos jotain "tärkeää" tapahtuu mutta muutoin höpisen yleensä ihan jotain muuta. Mutta tämä blogi saa minut näyttämään miehissä roikkuvalta, säälittävältä pikku apinalta.

Pohdiskelin juuri, että mistäs muustakaan mä kirjoittaisin? Siitä että menen tänään shoppailemaan ja aion varmaan taas ostaa Dolce&Gabbanan Light Blue-hajuveden, koska rakastan sitä? Ja että pitäis ostaa uusia vaatteita, että näytän skarpilta kun aloitan supervisorina? Tai kirjoittaisinko siitä, että vatsanpohjassa leijailee pieni hermostunut perhonen, koska uuden ryhmän johtaminen vähän pelottaa? Pitäisikö kertoa, kuinka Susi lähtee takaisin Saksaan kahden viikon kuluttua, ja hieman epäilyttää, että kenet ne laittaa söpön Susannin tilalle meidän kämppään... toivottavasti ei ketään sekopäätä! Ehkäpä voisin tehdä postauksen siitä, että haluaisin tatuoinnin, ja ehdin jo hieman harkita huulilävistystäkin, koska mielestäni sellainen sopisi mulle, vaikka mulla onkin outo suu. Valittaisinko kenties säästä? Tällä hetkellä ulkolämpötila hipoo +40 astetta. Mutta kuten sanottua, ennemmin kuumaa kuin kylmää, en voi sietää pakkasta.

Enpä tiedä sitten. Ehkä jonain päivänä saan aikaan kirjoitettua jotakin fiksua, mainitsemattakaan MIEHIÄ. On niistä harmia muutenkin.

Ailahtelua

Mihinkähän henkiseen vuoristorataan olen taas saanut itseni kiskaistua? Viime viikonloppuna vietin aikaa Kirjoittajan kanssa - sinänsä toki ihanaa, mutta kun keskustelimme tilanteesta, hän ei osannut antaa minulle vastausta suuntaan tai toiseen. Niinpä tavallaan tein päätöksen hänen puolestaan ja sanoin että en voi olla nainen Numero 2. Juttu on siis ohi, ainakin näennäisesti. Ja kyllähän se riipii. Tuli taas todistettua kuinka lahjakkaasti osaan itkettää poikia, mutta kylläpä hänkin tirautuksia aiheutti, joten tasoissa ollaan.

Sunnuntaiaamuna lähtiessään hän jätti huulilävistyksensä pöydälleni ja kirjoitti viestin (joka ei tosiaankaan auttanut tilannetta - voin kertoa tarkemmin jotain muuta kautta). Eilispäivä sujui siis epätoivoisissa merkeissä, onneksi Erik oli kotona ja kokkailimme yhdessä fajitaksia ja litkimme hieman roséviiniä päälle. Kunnon paskanjauhanta pelastaa paljon.

Sattuipa myös niin, että herra Entinenkin otti yhteyttä. Viime viikollahan yritin soittaakin miekkoselle, mutta hän ei ystävällisesti vastannut puheluuni. Kuulemma oli Algarvessa (liekö siellä sitten niin huonot matkapuhelinkentät, ken tietää...). Juttelimme siis muutaman sanan mesessä, ja hän sanoi haluavansa nähdä minut. Keskustelu oli vähintäänkin outo. Joka tapauksessa noin tuntia ennen sovittua aikaa sain tekstiviestin "Hey. I'm feeling sick. I'm going to sleep. Kiss." Yritin soittaa ihan vain kysyäkseni, josko hän haluaisi sitten nähdä jonain toisena päivänä, mutta ei edes mokoma puheluuni vastannut. Laitoin vielä viestin jossa ehdotin että nähtäisiin muuna aikana, mutta siihenkään en saanut vastausta. En tajua ollenkaan, mitä hän minusta haluaa, koko juttu oli niin kummallinen. Ei siis riitä että Kirjoittaja sekoittaa päätäni, lisätään nyt sitten soppaan vielä tämä herrasmies ja johan siinä onkin keitos valmiina. Ja tämä liemi kiehuu pääni sisällä sen verran kiivaasti, että kohta tulee varmasti vaahtoa korvista.

Euforia

Tämän hetken tunne. Oudon leijaileva olo. Ja ei, en ole edes juonut lasillistakaan viiniä tai muitakaan päihdyttäviä aineita. Ei ole tarpeen.

Kohtaamisia

Mukavia uutisia! Syyskuun puolivälin tienoilla alkaa koulutukseni uuteen kampanjaan; ensimmäinen etappini on Kingston Englannissa, jossa tulen viettämään kolmisen päivää varsinaisen tuote- ja supervisorkoulutuksen parissa. Sen jälkeen alkaa talon oma koulutus, yhteensä koulutusjaksoa kestää pari viikkoa. Ja sitten kohti uusia haasteita! Tänään minulle esiteltiin tuleva ryhmäni. Sanottakoon, että tapaaminen oli jokseenkin viileähkö. Noin kahta minuuttia ennen tiimin näkemistä minulle ystävällisesti informoitiin, että tiimin sisältäkin tehtävään haki 2 agenttia, mutta lopulta minut valittiin. Mutta mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä. Minun on hyväksyttävä se tosiasia, että uuteen ryhmään "soluttautuminen" ottaa oman aikansa monestakin syystä - ja lopulta ryhmäläisten on hyväksyttävä se, että minut valittiin kyseistä tehtävää hoitamaan ja that's it. Deal with it. Odotan joka tapauksessa innolla ko. pestin alkua, oikeastaan jo nyt havaittavat kitkat vain lisäävät mielenkiintoani, pääsenpähän ainakin heti laittamaan sosiaaliset taitoni testiin.

Eilen sattui hieman yks kaks yllättäen toinenkin kohtaaminen, kun Kirjoittaja tuli Lissaboniin minua tapaamaan. Vietimme mukavan illan kämpällä, tarkoituksena siis vilpittömästi vihdoin keskustella tilanteesta vakavasti, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähinnä ilta sujui musiikkia kuunnellessa ja juorutessa, mutta mikäs sen mukavampaa sinänsä. Yöllä, kun hän vihdoin lähti takaisin Barreiroon, olin jo puoliunessa, ja (Kirjoittaja kun on) hän raapusti molempiin käsiini jotakin ja antoi hyvänyönsuukon. Havahduin oven ääneen ja vilkaisin kämmeniäni: toiseen oli piirretty tähtiä ja kirjoitettu you got the universe, I'm there ja toisessa luki gosto de ti (eli portugaliksi siis tykkään susta). Aika somaa, eikö? Jotenkin alan jo suhtautumaan häneen kuin omaan poikaystävääni, mutta jokin pitelee minua silti aloillaan. Ei kai tarvitse sanoa, mikä. Kenties tänään illalla voimme ihan oikeasti puhua asiasta, vaikka sitten mesen välityksellä... En tosin tiedä, onko perjantai-ilta kyseiseen tarkoitukseen sopivin, sillä Elina tulee kämpille myöhemmin ja tarkoituksena on viettää iltaa viinin seurassa.

Lopulta siis tämä viikko ansaitsee arvosanakseen 10+. Ainakin tähän mennessä - tiedä sitten, mitä varsinainen viikonloppu tuo tullessaan. Ja muutamille teistä haluan raportoida ed. postauksessa mainitsemastani pikku ongelmasta, joka ei siis sinänsä liity minuun tai Kirjoittajaan, mutta asiaan itseensä kyllä. Jos siis tarkempaa selvitystä halajaa, luulis olevan online.

Joka tapauksessa, kaikille railakasta viikonloppua!

Soutaa, huopaa

Helenan luona järjestetty suomalaisillallinen sujui oikein mainiosti. Paikalla oli yhteensä 14 henkilöä, pääasiassa Helenan ystäviä joita toki itsekin tunnen. Alkupaloiksi napostelimme karjalanpiirakoita ja munavoita - oudoksuvista kommenteista huolimatta piirakat katosivat pian parempiin suihin. Pääruoaksi kaavailemani karjalanpaisti jäi haaveeksi pitkän haudutusajan vuoksi, mutta hyvin näytti maistuvan (hieman epäsuomalaisempi) lihamureke. Mutta pullat taisivat olla illan kohokohta, kaiken lisäksi teimme laskiaspullia kerman ja hillon kera joten sokerihiiretkin olivat tyytyväisiä. Pullat onnistuivat yllättävän hyvin pikku hiivasekoilun jälkeen, koostumus oli varmaankin paikallisista jauhoista johtuen hieman erilainen kuin Suomessa - oikeastaan pidin enemmän näistä Portugalin pullista.

Paikallehan saapui myös Kirjoittaja, joka ei tuntenut illallisporukasta Helenan lisäksi muita kuin minut. Kaiken lisäksi hän on aika ujo, etenkin suuremmissa porukoissa, mutta tuli kuitenkin Barreirosta asti minua tapaamaan. Tietenkin aina uteliaiden silmien välttäessä salapussailimme ovenkulmissa ja eteisen nurkassa. Epäilemättä muu seurue aisti että jotain oli meneillään, mutta hitot... Loppuillan olenkin jo tainnut raportoida eräille teistä, joten siitä en nyt raapustele enempää.
Olotila on edelleen sekava ja samaan aikaan lumoutunut. Tekisi mieli antaa mennä (vaikka sitten se mopo rotkoon), mutta jokin pidättelee. Enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, en halua painostaa tai taivutella. Jos asiat eivät suju luonnostaan, turhapa on yrittää pakottaakaan, tuskinpa siitä mitään hyvää seuraisi. Koko hommaa mutkistaa vielä eräs pikku käänne, josta kertoilen enemmän vaikkapa mesessä. Löysässä siimassa roikutaan siis edelleen, joskin kaipa se hieman on kiristynyt lähipäivien aikana.

Työpaikaltakin kuuluu! Pääsen näillä näkymin aloittamaan supervisor-koulutukseni syyskuun puolivälissä eli parin viikon päästä, kunhan saamme sijaiset paikalle. Finalmente. Voin taas aloittaa kämppien kuolaamisen. Herra Entinen ei muuten vastannut, kun yritin soittaa eilen illalla - tarkoituksenani oli kylläkin ihan vilpittömästi kysellä kuulumisia, mutta jos ei normaali kanssakäyminen kiinnosta niin minkäs teet. Tikulla silmään...