Kello kymmenen postaus

Viime yönä näin unta, että olin raskaana. Minulla oli soma, pyöreä maha, ja se tuntui oikein mukavalta. Unen loppuvaiheilla synnytin - lapsi vain pullahti minusta ulos, ja ta-daa! Olin äiti. En nyt lähde sen enempää erittelemään, mitä alitajuntani minulle haluaa kertoa, mutta joka tapauksessa unessa oli koko ajan levollinen ja rauhaisa tunnelma. Heräsin hyvin levänneenä ja oloni oli kummallisen tasapainoinen. Tuntuu siltä, että olen vaivihkaa saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Joten ei huolta: vauvakuumetta minulla ei edelleenkään ole, vaikka unessani mahan silittely ja taputtelu tuntuikin hauskalta. Toivokaamme myös, ettei kyseessä ole enneuni...

Viime päivinä töissä on ollut aika rattoisaa. Tekemistä riittää niin paljon, että voisi heittää vaikka ylitöiksi - siis jos viitsisi. Onneksemme aikaero suomeen on +2 tuntia, joten työaikamme päättyy aina viimeistään seitsemältä. Kukaan tuskin haluaa kuluttajatutkimussoittoja yhdeltätoista illalla. Siitäkin huolimatta tiimissämme on rento ja ystävällinen tunnelma, toisia autetaan aina, jos on tarvis, ja puheluiden välissä voi viäntää pari vitsiä. Yleensä nämä vitsit tietysti koskevat milloin ketäkin hullua, jonka kanssa puhelimessa tuli keskusteltua. Notta varokaapa vain, jos saatte minulta puhelua. Käyttäytykää siivosti, tai olette pian päivän puheenaiheita! Eipä tuossa sinänsä mitään kummallista ole, samaa harrastavat varmasti kaikki asiakaspalvelutyötä tekevät. Sillä kenestäpä muustakaan sitä puhuisi, kuin asiakkaistaan?

Viime päivinä olen myös pohtinut ahkerasti itseäni ja omaa kaksinaamaisuuttani. Kyllä vain, tunnistan tämän luonteenpiirteen enkä yritä sitä peitellä. Tosin omassa tapauksessani tämä linssiin viilaaminen keskittyy oikeastaan vain yhteen henkilöön. Tavallaan... En voi sanoa olevani asiasta mitenkään ylpeä, mutta tässä tilanteessa en yritä väittää edes itselleni, ettenkö olisi hieman petollinen. Oikeastaan asian myöntäminen tekee siitä paljon helpomman käsitellä. Ja kun ajattelen todellisia ystäviäni, niitä, joiden käsiin uskoisin elämäni, jos tilanne sitä vaatisi (ja toisinpäin!) - heidän kanssaan minulla on vain yhdet kasvot. Tuskinpa koskaan onnistuisin heitä puijaamaan, vaikka yrittäisinkin. Ja miksipä sellaiseen edes olisi tarvetta. Virheitä olen tietysti tehnyt, tahattomasti ystäviäni loukannutkin kenties, mutta ah! Kukapa ei olisi. Todellisen ystävyyden erottaa hieman feikimmästä kai se, että kaikki saavat luvan mokailla ja olla typeriä, mutta lopulta asiat voidaan korjata ja antaa anteeksi. Jos tämän ystävyyden asteen voi saavuttaa edes yhden ihmisen kanssa, lienee syytä olla helevetin kiitollinen. Itselleni näitä tapauksia on siunaantunut muutamia, ja olen jokaisesta suunnattoman iloinen.

Jottei tämä postaus nyt muuttuisi täysin sentimentaaliseksi lässytykseksi, mainittakoon vielä loppuun, että eiii luoja tätä kramppauksen määrää. Naisena olo on 99% ajasta oikein ihanaa, mutta kyllä joistakin naiseuden aspekteista olisi mukavaa päästä eroon. Tämän vuoksi myös kirjoittelen blogiani kymmeneltä aamulla sen sijaan, että olisin töissä. Muutaman tunnin kuluttua tosin kipittelen duuniin, heti kunhan suolistoani ei enää yritetä vääntää solmuun.

Tervetuloa arki

Olipa taas viikonloppu. Rakas kämppikseni Erik antoi minulle jo asiaankuuluvan lempinimen, jota en tässä nyt aio toistaa, koska se olisi epäkohteliasta. Tavallaan. Ainakin minua itseäni kohtaan. Mutta kuten jo aiemmin sanoin - kunhan tästä hengissä selviän, niin kaikki ok. Se mikä ei tapa, vahvistaa, ja se mikä meni pitkin vittua, luultavasti opettaa jotain. Näin hartaasti toivon.

Helteet ovat vihdoin lähestymässä Lissabonia. Jopa siinä kestikin! Tänään kävimme lähipuistossa OutJazzeilla - toisin sanoen koko puisto on täynnä kaikenikäisiä ihmisiä, jotka vain ottavat rennosti ja makailevat nurmikolla viiniä tai olutta siemaillen, ja kuuntelevat jazzia. En ole suurikaan jazzin ystävä, mutta eihän se ole tarkoituskaan: pointti on vain nähdä kavereita ja rentoutua ja juoruilla. Ei sen parempaa sunnuntaipäivän ajanvietettä. Tänä sunnuntaina joukkoomme kuuluivat minä (yllätys!), K, Do, Andre, Patricia ja tusina joitain puolituntemattomia portugalilaisia. Ensi sunnuntaina uudestaan - kuka tietää, ehkäpä opin pitämään jazzista ajan myötä! Ja seuraavaksi aion keskittyä vaatekriisiini, sillä unohdin pestä pyykkiä viikonloppuna ja huomiseksi on luvassa hellettä.

Loppukevennyksenä maailman somin kaljatölkki: Sagres Mini. Harmi, ettei se kuvassa näytä läheskään niin pieneltä kuin oikeasti on. Hupaisan näköinen pikku tönikkä. Eihän tosta tuu kun paha mieli, mutta aika hassulta se näyttää silti.

Jalaton nainen

Se istuu pyörätuolissa vastapäisessä talossa. Koko päivän. Aamulla se avaa parvekkeen sälekaihtimet ja tuijottaa ulos liikkumatta, istuu vain. Se näkee suoraan meille sisään, ja me nähdään sinne. Joskus joku tulee sinne kylään, ja silloin se joskus nauraa, mutta yleensä se ei edes hymyile. Toisinaan se vilkuttaa jollekin ohikulkijalle, mutta ei ne koskaan huomaa sitä. Silloin me yritetään vilkuttaa sille takaisin. En tiedä huomaako se meitä, mutta pari kertaa se on ujosti heilauttanut kättään sen merkiksi, että näki meidät.

Aluksi luultiin että se on laiska ja istuu vaan tuolissaan ja tuijottaa ulos, kunnes nähtiin että se rasvasi jalkaansa, tai jalan tynkäänsä. Me mietitään aina, mitä sille on tapahtunut. Ehkä se oli onnettomuudessa, tai ehkä joku hullu sahasi sen jalan irti. Kenties hai puraisi sen irti. Tai sitten se syntyi jalattomana. Tänään se tuli parvekkeelle asti ja nousi tuolistaan vaivalloisesti, nojasi kaiteeseen, ja me katsottiin kuinka tuuli hulmutti tyhjää lahjetta. Se juttelee joskus sen parvekekasveille, ne on varmaan sen parhaita kavereita. Ja niitä on paljon.

Se istuu vaan siellä, koko päivän, aamusta iltaan, ja joskus huiskuttaa ystävilleen jotka ei koskaan näe sitä. Me ajateltiin että rakennetaan köysirata meidän parvekkeitten välille ja lähetellään sille kirjeitä. Ehkä joskus viinipulloja. Tai ehkä meidän pitäisi kutsua se meidän parvekkeelle, että se näkis joskus maailmaa eri suunnalta.

Päät sekasin

Ihan vaan vapaapäivän kunniaksi pikku päiväsellaset parvekkeella hyväksytään. No question about it. Sää on muuttumassa, vihdoin - ensi viikoksi +24, +25, +26, +28 ja +30. Vihdoinkin! Viikon päästä pääsee siis rannallekin. Johan tässä on rusketusta odoteltukin... Tosin minun tapauksessani kunnon rusketuksen hankkimisessa kestänee hetki. Ainakin kun elokuussa tulen Suomeen, aion olla kuin kahvipapu! Hahaa!

Olen viime öinä nähnyt niin outoja unia, ettei mitään rajaa. Unissani palaan yhteen entisteni kanssa, sekoilen uusien kanssa, menen naimisiin, sekaannun taas eksiin ja niin edelleen. Ilmeisesti Eksään törmääminen viime sunnuntaina sekoitti alitajuntani täysin. Mutta en anna sen häiritä. Luulen kylläkin, että olen sekaantumassa elämäni viisiödraamaan (paremman sanan puutteessa). Narahtamista odotellessa. Minkäs minä sille kuitenkaan voin, että tutka on päällä ja pyörii ja piipittää, vaikka en sitä välttämättä haluaisikaan. Ilmeisesti heti, kun mielessään päättää (ja ihan oikeasti tahtookin) että ei halua poikaystävää tai mitään muutakaan sen vakavampaa, rupeaa tapahtumaan. No, kunhan tässä hengissä selvitään, vai mitä?

Parties & party poopers

Jopa oli viikonloppua kerrakseen, sano. Perjantaina oli toki pakko lähteä Bairroon hillumaan. Normanin kanssa joimme muutaman caipirinhan ja juorusimme - kunnes Eliseu ystävällisesti kutsui minut erääseen tanssitapahtumaan. Pahaa-aavistamattomana lähdin tsekkaamaan tilanteen, ja maksettuani 13€ sisäänpääsymaksua minulle selvisi vihdoin, mistä oli kyse. Sali täynnä pariskuntia valmiina tanssimaan - portugalilaisia kansantansseja! Tottahan toki olin ainoa blondi paikalla, ja sen lisäksi vielä pikkupäissäni. Parhaani yritin, mutta enpä tainnut ketään tanssitaidoillani hurmata, etenkin kun en oikein ymmärtänyt ohjeistusta (jostain kumman syystä). Hauskaahan oli kuitenkin loppujen lopuksi, vaikka mahdoin näyttää aikamoisen typerältä siellä heiluessani. Ainakin, hmh, vaihtoehtoinen tapa viettää perjantai-iltaa... Tanssien jälkeen kävimme hakemassa paikalliselta leipomolta uunituoreet salamitäytesämpylät ja aamupalaksi pari muhevaa vehnäleipää. Kyllä kelpasi herätä aamulla ja naatiskella. Krapulaltakin vältyin!

Lauantaina oli vuorossa Veran synttäribileet joen toisella puolella. Otin Cais do Sodrésta lautan Cacilhasiin, josta Vera kävi poimimassa minut ja erään toisen ystävänsä, ja sieltä matka jatkui Costa da Caparicaan ravintolaan. Ruoka oli hyvää, ja juomat maistuivat, kaiken kaikkiaan ilta oli mitä mukavin. Livebändikin soitteli paikalla, ja tottahan sitä loppuillasta hoilattiin kuorossa Livin on a Prayeria. Lauantai-illan pienoinen partypooper oli tosin eräs tyttö, jota en aiemmin ollut nähnyt: tsubu istui minua vastapäätä, mutta ei kertaakaan katsonut minua silmiin saati puhunut minulle. Kaikille muille kuitenkin jutteli sujuvasti portugalia. Taisi olla yksi näistä blondinvihaajista, tai mitä lie, mutta ärsyttävää se oli kuitenkin. Costalta palasimme Lissaboniin autoilla, ja päädyimme Musicboxiin. Alan oikestaan pitää kyseisestä paikasta! Musiikki on alkuillasta (alkuilta = 02:00 - 04:30) rap-painotteista ja loppuyöstä/aamusta vaihtuu jo drum&bassiin. Pakkohan se oli jorailla jalat ruvelle kuuteen asti aamulla... Mutta darralta vältyin jälleen, luultavasti ihan siksikin että koisasin melkein kahteen asti iltapäivällä.

Sunnuntain ohjelmassa oli tietysti JALKAPALLOA! Oijoi, hartaasti odotettu kauden viimeinen peli. Itse katsoin pelin kotona, koska en jaksanut lähteä Almeidaan asti. Eipä tarvinnut voittajaa arvailla, kun pelin päättyessä taloista rupesi valumaan kaduille ihmisiä ja autot rupesivat tööttäilemään hurjasti. Hullua meininkiä, pakko sanoa. Kahdeksan jälkeen lähdin köpöttelemään Marquês de Pombalia kohti (kyseessä siis jättimäinen aukio Lissabonin keskustassa). Metrosta päästyäni en nähnyt muuta kuin punaisiin pukeutunutta ihmismerta - olivat jopa kiivenneet aukion keskellä nököttävän suuren patsaan päälle. Ihme ettei kukaan tullut turpa edellä alas. Siinä hämmentyneenä seistessäni yritin sitten tavoitella ystäviäni puhelimitse, vain huomatakseni että linjat olivat tyystin tukossa ja käytännössä puhelut eivät edes yhdistyneet. Häröilin kohtaamispaikassamme puolisen tuntia, kunnes jostain väkijoukon keskeltä minua lähestyi Benfican punaiseen paitaan pukeutunut poika. Hän pysähtyi eteeni ja sanoi, että enkö sanonutkin näiden olevan isot bileet! Muutaman sekunnin kuluttua vihdoin tajusin, että eikös siinä ole itse herra Eksä. Luoja, antaisin sata euroa, jos voisin nähdä ilmeeni, kun minulle vihdoin valkeni kenen kanssa siinä seisoin. Hoidin tilanteen kuitenkin (lähes) mallikkaasti - vaihdoimme sivistyneet poskipusut ja naureskelimme kanssaihmisille muutaman hetken. Kunnes paikalle saapui joku herran kaveri, jolloin livahdin paikalta mitään sanomatta. Kieltämättä jälkikäteen hieman hävettää, mutta vvvvoeee jumalauta, mikä vitutus hiipi hipiään. Ja juuri sillä hetkellä, kun olin eksyneenä yksin ja huonolla tuulella! Epätodellista. Kaikkien niiden tuhansien ihmisten joukosta... Ilmeisesti karmalla on vielä jotain kostettavaaa. Bilefiilis haihtui kuin tuhka tuuleen, mutta yritin parhaani kuitenkin, ja jatkoin "juhlintaa" kavereideni kanssa.



Jossain vaiheessa iltaa mestaripelaajien bussi sitten saapui aukiolle - tajusimme hieman liian myöhään, että bussi aikoi ajaa aivan vierestämme. Eikä siinä muuten mitään, mutta kun tuo ihmismassa lähti eläimellisesti tunkemaan kohti bussia, aivan oikeasti pelkäsin henkeni puolesta. Kuin olisi ollut järjettömän ihmismeren vallassa, en pystynyt keskittymään muuhun kuin pystyssä pysymiseen, joka oli todella hankalaa. Jos olisin menettänyt tasapainoni ja kaatunut, olisin takuulla kuollut ihmisten jalkoihin. Kaiken kaikkiaan tuota järjetöntä tönimistä ja tunkemista kesti vain muutamia minuutteja, mutta se tuntui ikuisuudelta. Tämän jälkeen Bairron väkijoukot eivät tunnu miltään.



Ylläolevassa videossa meininki on peräti rauhallista.

Lähellä kuolemaa- ja eksäntapaamiskokemuksieni jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli juhlia, joten päädyin kotiin jo yhdeltä yöllä. Nukahdin sekunnin murto-osassa, vain nähdäkseni unia siitä kuinka puserrun kuoliaaksi (ja myöhemmin yöllä uniini sekaantuivat kaikki elämäni entiset poikaystävätkin). Eikö niistä perkeleistä edes höyhensaarilla pääse eroon! Aamulla heräsin kuitenkin virkeänä ja hyväntuulisena. Maanantaiksi päivä oli jokseenkin mainio. Hieman tuo eilisilta vielä kummittelee mielessä, mutta siitä selvinnen huomiseen mennessä.

Kavereita

Jaa, sehän on torjantai! Eikun perstai! Vai miten se meni... No, viikko on joka tapauksessa ohi, ja vaikka aika mukava viikko olikin, niin viikonloppu lienee vielä mukavampi. Tänään lähden Normanin matkassa Bairroon katsomaan jotain keikkaa (toivon hartaasti, ettei se ole reggaeta). Myöhemmin ehkäpä törmäämme myös Eliseuhun. Ja vaikka keihin, kuka tietää! Huomiseksi on luvassa synttäribailut joen toisella puolella, uudet portugalilaiset ystäväni oikein porukalla kyselevät koko ajan, että kai olen tulossa. Ihanaa. Niin mahtavia tyyppejä. Huomisesta tulee varmasti hauska päivä, ja tästä illastakin, epäilemättä.

Näiden portugalilaisten kavereiden löytäminen kieltämättä muistutti minua kipeästi bänkseistä pari kuukautta sitten - sain sittemmin selville, että yksi syy eroon oli se, etten sopeutunut tarpeeksi hyvin N:n kaveripiiriin. No niin - sulautuminen on tosiaan helppoa, kun 10 vuotta toisensa tunteneet ihmiset juttelevat keskenään kielellä, josta en ymmärrä (tai en ainakaan silloin ymmärtänyt) sanaakaan. Tuleeko se nyt sitten kenellekään yllätyksenä, että tuijottelin seinää ja odotin että joku edes joskus yrittää tulkata minullekin, mistä puhutaan? No ei, minun syynihän se oli, koska en tajunnut ujuttaa korvaani babel fishiä. Kuinka typerää! Kas kummaa, näiden uusien tuttavuuksien kanssa minulla ei ole samaa ongelmaa. Ehkäpä ongelma piili alkujaankin siinä, että näitä N:n ystäviä ei vaan yksinkertaisesti kiinnostanut tutustua minuun, ja he blokkasivat minut ulos piiristä sillä helpoimmalla tavalla. Perkele. Pitäköön tunkkinsa.

Mutta siirtykäämme riemukkaampiin aiheisiin (tikulla silmään joka vanhoja muistelee!), tänään töissä meillä oli UK Teamin sekä Suomitiimin 1-vuotisbileet. No, bileet ja bileet, nyyttärit pikemminkin; kaikkien piti tuoda jotain kotimaansa herkkuja paikalle. Joten eilisiltana viäntelin lohituorejuustoa - itse tehtyä toki, koska täältä saa vain maustamatonta valmiina. Ja sehän oli vallan hitti! Purkki tyhjeni kymmenessä minuutissa, ja pomotkin tulivat kyselemään minulta reseptiä. Hoh, great success, kuten Borat asian ilmaisisi. Hapankorputkin tekivät kauppansa. Olen siis suosiossa, ainakin niin kauan kun jakelen kyseistä reseptiä ihmisille (etenkin niille isokenkäisille).



Voi jestas, että tykkään asua täällä. En vaan pääse tästä yli. En tiedä ollenkaan, haluanko muuttaa enää Suomeen takaisin. Joten paras ruveta hankkimaan kanta-asiakaskortteja Finnairille, tai jotain. Kyllä elo on ihanaa. Joskus sitäkin.

Koti on siellä...

Taksi vie! (edelleen sama päivä)

Vai vieköhän sittenkään. Töiden jälkeen ajattelin kipaista läheisellä ostarilla eli Amoreirasissa, ja fiksuna plikkana nappasin heti duunin edestä taksin. Eikä siinä, kuski oli mukava ja puhui englantia, mutta oli ilmeisen temperamenttinen. Erästä autoa ohittaessaan (hmh, pikemminkin yrittäessään ohittaa) tämä setä sitten kolhaisi vieressä ajavaa Audia, puolitahallaan jopa, koska kyseisen auton daiju kuski ajeli miten sattuu. Pääsin lähes perille, piti kävellä vielä 300 metriä - mutta eipähän tarvinut maksaa koko matkasta mitään, kun herrasmiehet jäivät paikalle setvimään tilannetta. Ah, Portugali!

Tajusin juuri hetki sitten, että rakkaat siskoni & miehensä saapuvat tänne minua viihdyttämään (ja toivon mukaan toisinkin päin) tasan kolmen viikon päästä. Whoa! Aika menee tajuttoman nopeasti, vastahan siihen oli viisi kuukautta. Ja jos se Islannin Eyjamikälie alkaa taas tupruttamaan tuhkaa, niin meen ja henkilökohtaisesti työnnän tulpan sinne jonnekin, minne aurinko ei paista.

Hyvä fiiwis. Pitkästä aikaa. En oo edes sairas! Hohoh! Loistavaa. Hymyilyttää. Etelärintamalla kaikki hyvin.

Hardly working

Jännä tunne. Jotain on ilmassa. Selkeesti. Sellainen kummallinen tunne, että kohta tapahtuu. Enkä tällä nyt viittaa äkilliseen ripuliin tai muuhun vastaavaan (näin toivon!). Katsotaan, onko intuitioni oikeassa tällä kertaa.

Viikonlopun suunnitelmat taisivat selvitä - viettänen sen sittenkin Lissabonissa. Mistä sekin johtuu, että ensin ei ole kahteen kuukauteen lainkaan suunnitelmia, ja sitten kaikki osuvat samalle viikonlopulle? Aina sama juttu... Mutta mukavaa sinänsä, että ylipäätään on suunnitelmia. Lauantaina Veran ja Nunon (tällä en viittaa herra entiseen) yhteissynttärit, kaipa pitäisi kehitellä jonkinlaista lahjaa, mutta kolmen viikon tuntemisen jälkeen on hankalaa keksiä mitään. Ostan varmaan jotain hölmöä ja "hassua," ajatushan se tärkein on, eikös?

No niin, takaisin töiden pariin. Onneksi eilinen suunnitelmani mennä aikaisin nukkumaan onnistui, olin sikiunessa klo 22:30, ja tänään olo on ihanan pirteä. Jea!

Gosto!

...a.k.a tykkään. Jalkapallosessio oli erittäin viihdyttävä, vaikka me hävittiin (foda-se caralho filho da puta!). Paikalla oli Helenan lisäksi n. 10 muuta samaan kaveripiiriin kuuluvaa tyyppiä, ja kaikki olivat touudella ystävällisiä ja kivoja. Ja tykkää musta myös - tai sitten ne feikkaa todella onnistuneesti! Sunnuntaina, kun vihdoin pääsin kömpimään kotiin joskus puolenyön jälkeen, oli niin onnellinen olo että Margien nähdessäni kapsahdin sen kaulaan. Hyvä homma! Totta kai hyvät ystävät tekevät minut iloiseksi, mutta täällä ollessani olen tietysti tuhansien kilometrien päässä heistä (teistä). Koen olevani onnekas, että olen onnistunut löytämään mainioita kaverinkorvikkeita Portugalista.

Töissäkin sujuu mukavasti, tiimiimme tuli uusi jäsen, jota olen nyt kouluttanut pari päivää. Leppoisaa, etenkin kun kyseinen poitsu oppii kaiken siltä istumalta. Kämpillä on harmonista ja rauhallista, kaikilla on hauskaa - tämä taas johtunee siitä, että K on lomalla Algarvessa äitinsä kanssa torstaihin saakka. Ei haittoo, ei.

Ensi viikonlopuksi on muutamia suunnitelmia. Elina yrittää houkutella minua Coimbraan, opiskelijakaupunkiin muutaman sadan kilometrin päässä. Matkat olisivat halvat, 22€ kaiken kaikkiaan, ja yöpymisestäkään ei tarvitsisi maksaa. Houkuttelevaa sinänsä, mutta tiedän kyllä, mitä tapahtuu jos meidät päästetään biletyskaupunkiin kahdestaan! No, olisipa ainakin kiinnostavaa kirjoitettavaa tännekin... Toinen vaihtoehto viikonlopulle on Veran synttärit, joita juhlitaan Lissabonissa. Ei paha vaihtoehto tämäkään, etenkin kun Doppelgängerkin on tulossa paikalle. (Saatoin pussailla sitä viime viikonloppuna.) No hitot, päätän myöhemmin. Aivoni ovat aivan jumissa, kaipa vieläkin viime viikonlopun jäljiltä. Tänään ajoissa petiin ja huomenna virkeenä duunissa - se on päivän tavoite!

Huomenia

2,5h ja Outi on katsomassa jalkapalloa. Joo, totta kai kiinnostaa! Kello on neljä iltapäivällä, ja heräsin 10 minuuttia sitten. Eilen oli hauskaa; illallinen ystävien kanssa ja Bairrossa heilumista, jonka jälkeen päädyimme rap-bileisiin Kapitaliin. Läheltä piti etten ottanut/antanut turpaani, mutta onnekseni joku raahasi minut pois paikalta ennen kuin ehdin riehaantua.

Käytännössä loppuillan tai pikemminkin -yön vietin herra Doppelgängerin kanssa, siitä lisää muualla. Joku rumpali se on, ja osaa se tanssiakin. Tästäpä tuli nyt sangen lyhyt ja mitäänsanomaton postaus - mutta tässähän meinaa tulla kiire, pitäisi suihkussain käydä ja pestä hampaita puolisen tuntia. Onneksi sain sentään nukuttua näin pitkään, nyt ei vaikuttaisi edes olevan krapulaa.

Saatan olla väärässäkin.

Krapulapeikko vierailee

Tunnustakaa! Kuka teistä ruhjoi päätäni pesismailalla eilisiltana? Hiukset on kipeet, niin sanoakseni, mutta mitä muutakaan voi odottaa, kun hilluu yökerhossa puoli kahdeksaan asti aamulla. Kyllä vain, täällä kun lähtee juhlimaan, niin on pakko juhlia loppuun asti. Seuraavana päivänä tästä saa muistutuksen armottoman jalka- ja päänsäryn muodossa. Mutta ei hätää - minusta on kouliintunut varsinainen ammattibilettäjä. Ennen kuutta ei vaan yksinkertaisesti voi lähteä kotiin. Tosin näihin aikoihin kannattaa jo jättää alkoholipitoiset juomat tiskin toiselle puolelle ja vaihtaa virkistysjuomat veteen. Eilen tämä kuitenkin sattumalta pääsi unohtumaan, kiitos oivallisen seuran ja karmean ysärimusiikin. Tänään sitten kärsitään senkin edestä.

Tottahan juhlimista jatketaan tänä iltana, kun vietämme ystäväpiirissä yksivuotisjuhlia. Armonaikaa on 3 tuntia, ja kädet vapisevat siihen malliin että onnekseni en ole tatuointiartisti. Tulisi rumaa jälkeä. Saapa nähdä mihin tämä ilta vie, pahimmassa tapauksessa nukkumaan heti illallisen jälkeen... Huh, no ei kai! Kammottava ajatus. Kunhan saan edes kuusi tuntia unia ensi yönä, niin enköhän pärjää. Sunnuntain ohjelmassa on jalkapalloa, Helena lupasi hakea minut kotiovelta (epäilee varmaan, että jos minua ei kädestä pitäen taluteta paikan päälle, en ilmesty paikalle lainkaan), ja suuntana on jokin kahvila joen toisella puolella. Siellä sitten esitän jalkapallosta kiinnostunutta Benfica-fania ja yritän kiroilla portugaliksi aina, kun joku missaa hyvän maalipaikan. Sikäli kun pysyn hereillä.

Kai tässä pitäisi päikkäreille mennä, mutta jostain syystä krapulassa en koskaan onnistu nukahtamaan, vaikka kuinka väsyttäisi. Mutta taidan kokeilla silti, ettei zombie-olotila iske silloin, kun pitäisi olla parhaimmillaan. Ja tänä iltanahan aion näyttää aivan helevetin hyvältä. Ihottuma on kadonnut kokonaan, vihdoinkin - syitä juhlaan on siis monia! Hyvää yötä hetkeksi, palataan asiaan huomenna.