Säälittävyyden yksi aste

...on kaiketi kirjoittaa koko ajan miehistä! Ei herrajeesus, vilkaisin huvikseni aiempia postauksiani ja eihän niissä muuta olekaan kuin jotain saatanan ihmissuhdeongelmia. Huokaus. Tosielämässä (siis ihan niinku elävänä, hengittävänä minuna) en juurikaan suhteista läpise, mainitsen toki jos jotain "tärkeää" tapahtuu mutta muutoin höpisen yleensä ihan jotain muuta. Mutta tämä blogi saa minut näyttämään miehissä roikkuvalta, säälittävältä pikku apinalta.

Pohdiskelin juuri, että mistäs muustakaan mä kirjoittaisin? Siitä että menen tänään shoppailemaan ja aion varmaan taas ostaa Dolce&Gabbanan Light Blue-hajuveden, koska rakastan sitä? Ja että pitäis ostaa uusia vaatteita, että näytän skarpilta kun aloitan supervisorina? Tai kirjoittaisinko siitä, että vatsanpohjassa leijailee pieni hermostunut perhonen, koska uuden ryhmän johtaminen vähän pelottaa? Pitäisikö kertoa, kuinka Susi lähtee takaisin Saksaan kahden viikon kuluttua, ja hieman epäilyttää, että kenet ne laittaa söpön Susannin tilalle meidän kämppään... toivottavasti ei ketään sekopäätä! Ehkäpä voisin tehdä postauksen siitä, että haluaisin tatuoinnin, ja ehdin jo hieman harkita huulilävistystäkin, koska mielestäni sellainen sopisi mulle, vaikka mulla onkin outo suu. Valittaisinko kenties säästä? Tällä hetkellä ulkolämpötila hipoo +40 astetta. Mutta kuten sanottua, ennemmin kuumaa kuin kylmää, en voi sietää pakkasta.

Enpä tiedä sitten. Ehkä jonain päivänä saan aikaan kirjoitettua jotakin fiksua, mainitsemattakaan MIEHIÄ. On niistä harmia muutenkin.

Ailahtelua

Mihinkähän henkiseen vuoristorataan olen taas saanut itseni kiskaistua? Viime viikonloppuna vietin aikaa Kirjoittajan kanssa - sinänsä toki ihanaa, mutta kun keskustelimme tilanteesta, hän ei osannut antaa minulle vastausta suuntaan tai toiseen. Niinpä tavallaan tein päätöksen hänen puolestaan ja sanoin että en voi olla nainen Numero 2. Juttu on siis ohi, ainakin näennäisesti. Ja kyllähän se riipii. Tuli taas todistettua kuinka lahjakkaasti osaan itkettää poikia, mutta kylläpä hänkin tirautuksia aiheutti, joten tasoissa ollaan.

Sunnuntaiaamuna lähtiessään hän jätti huulilävistyksensä pöydälleni ja kirjoitti viestin (joka ei tosiaankaan auttanut tilannetta - voin kertoa tarkemmin jotain muuta kautta). Eilispäivä sujui siis epätoivoisissa merkeissä, onneksi Erik oli kotona ja kokkailimme yhdessä fajitaksia ja litkimme hieman roséviiniä päälle. Kunnon paskanjauhanta pelastaa paljon.

Sattuipa myös niin, että herra Entinenkin otti yhteyttä. Viime viikollahan yritin soittaakin miekkoselle, mutta hän ei ystävällisesti vastannut puheluuni. Kuulemma oli Algarvessa (liekö siellä sitten niin huonot matkapuhelinkentät, ken tietää...). Juttelimme siis muutaman sanan mesessä, ja hän sanoi haluavansa nähdä minut. Keskustelu oli vähintäänkin outo. Joka tapauksessa noin tuntia ennen sovittua aikaa sain tekstiviestin "Hey. I'm feeling sick. I'm going to sleep. Kiss." Yritin soittaa ihan vain kysyäkseni, josko hän haluaisi sitten nähdä jonain toisena päivänä, mutta ei edes mokoma puheluuni vastannut. Laitoin vielä viestin jossa ehdotin että nähtäisiin muuna aikana, mutta siihenkään en saanut vastausta. En tajua ollenkaan, mitä hän minusta haluaa, koko juttu oli niin kummallinen. Ei siis riitä että Kirjoittaja sekoittaa päätäni, lisätään nyt sitten soppaan vielä tämä herrasmies ja johan siinä onkin keitos valmiina. Ja tämä liemi kiehuu pääni sisällä sen verran kiivaasti, että kohta tulee varmasti vaahtoa korvista.

Euforia

Tämän hetken tunne. Oudon leijaileva olo. Ja ei, en ole edes juonut lasillistakaan viiniä tai muitakaan päihdyttäviä aineita. Ei ole tarpeen.

Kohtaamisia

Mukavia uutisia! Syyskuun puolivälin tienoilla alkaa koulutukseni uuteen kampanjaan; ensimmäinen etappini on Kingston Englannissa, jossa tulen viettämään kolmisen päivää varsinaisen tuote- ja supervisorkoulutuksen parissa. Sen jälkeen alkaa talon oma koulutus, yhteensä koulutusjaksoa kestää pari viikkoa. Ja sitten kohti uusia haasteita! Tänään minulle esiteltiin tuleva ryhmäni. Sanottakoon, että tapaaminen oli jokseenkin viileähkö. Noin kahta minuuttia ennen tiimin näkemistä minulle ystävällisesti informoitiin, että tiimin sisältäkin tehtävään haki 2 agenttia, mutta lopulta minut valittiin. Mutta mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä. Minun on hyväksyttävä se tosiasia, että uuteen ryhmään "soluttautuminen" ottaa oman aikansa monestakin syystä - ja lopulta ryhmäläisten on hyväksyttävä se, että minut valittiin kyseistä tehtävää hoitamaan ja that's it. Deal with it. Odotan joka tapauksessa innolla ko. pestin alkua, oikeastaan jo nyt havaittavat kitkat vain lisäävät mielenkiintoani, pääsenpähän ainakin heti laittamaan sosiaaliset taitoni testiin.

Eilen sattui hieman yks kaks yllättäen toinenkin kohtaaminen, kun Kirjoittaja tuli Lissaboniin minua tapaamaan. Vietimme mukavan illan kämpällä, tarkoituksena siis vilpittömästi vihdoin keskustella tilanteesta vakavasti, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähinnä ilta sujui musiikkia kuunnellessa ja juorutessa, mutta mikäs sen mukavampaa sinänsä. Yöllä, kun hän vihdoin lähti takaisin Barreiroon, olin jo puoliunessa, ja (Kirjoittaja kun on) hän raapusti molempiin käsiini jotakin ja antoi hyvänyönsuukon. Havahduin oven ääneen ja vilkaisin kämmeniäni: toiseen oli piirretty tähtiä ja kirjoitettu you got the universe, I'm there ja toisessa luki gosto de ti (eli portugaliksi siis tykkään susta). Aika somaa, eikö? Jotenkin alan jo suhtautumaan häneen kuin omaan poikaystävääni, mutta jokin pitelee minua silti aloillaan. Ei kai tarvitse sanoa, mikä. Kenties tänään illalla voimme ihan oikeasti puhua asiasta, vaikka sitten mesen välityksellä... En tosin tiedä, onko perjantai-ilta kyseiseen tarkoitukseen sopivin, sillä Elina tulee kämpille myöhemmin ja tarkoituksena on viettää iltaa viinin seurassa.

Lopulta siis tämä viikko ansaitsee arvosanakseen 10+. Ainakin tähän mennessä - tiedä sitten, mitä varsinainen viikonloppu tuo tullessaan. Ja muutamille teistä haluan raportoida ed. postauksessa mainitsemastani pikku ongelmasta, joka ei siis sinänsä liity minuun tai Kirjoittajaan, mutta asiaan itseensä kyllä. Jos siis tarkempaa selvitystä halajaa, luulis olevan online.

Joka tapauksessa, kaikille railakasta viikonloppua!

Soutaa, huopaa

Helenan luona järjestetty suomalaisillallinen sujui oikein mainiosti. Paikalla oli yhteensä 14 henkilöä, pääasiassa Helenan ystäviä joita toki itsekin tunnen. Alkupaloiksi napostelimme karjalanpiirakoita ja munavoita - oudoksuvista kommenteista huolimatta piirakat katosivat pian parempiin suihin. Pääruoaksi kaavailemani karjalanpaisti jäi haaveeksi pitkän haudutusajan vuoksi, mutta hyvin näytti maistuvan (hieman epäsuomalaisempi) lihamureke. Mutta pullat taisivat olla illan kohokohta, kaiken lisäksi teimme laskiaspullia kerman ja hillon kera joten sokerihiiretkin olivat tyytyväisiä. Pullat onnistuivat yllättävän hyvin pikku hiivasekoilun jälkeen, koostumus oli varmaankin paikallisista jauhoista johtuen hieman erilainen kuin Suomessa - oikeastaan pidin enemmän näistä Portugalin pullista.

Paikallehan saapui myös Kirjoittaja, joka ei tuntenut illallisporukasta Helenan lisäksi muita kuin minut. Kaiken lisäksi hän on aika ujo, etenkin suuremmissa porukoissa, mutta tuli kuitenkin Barreirosta asti minua tapaamaan. Tietenkin aina uteliaiden silmien välttäessä salapussailimme ovenkulmissa ja eteisen nurkassa. Epäilemättä muu seurue aisti että jotain oli meneillään, mutta hitot... Loppuillan olenkin jo tainnut raportoida eräille teistä, joten siitä en nyt raapustele enempää.
Olotila on edelleen sekava ja samaan aikaan lumoutunut. Tekisi mieli antaa mennä (vaikka sitten se mopo rotkoon), mutta jokin pidättelee. Enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, en halua painostaa tai taivutella. Jos asiat eivät suju luonnostaan, turhapa on yrittää pakottaakaan, tuskinpa siitä mitään hyvää seuraisi. Koko hommaa mutkistaa vielä eräs pikku käänne, josta kertoilen enemmän vaikkapa mesessä. Löysässä siimassa roikutaan siis edelleen, joskin kaipa se hieman on kiristynyt lähipäivien aikana.

Työpaikaltakin kuuluu! Pääsen näillä näkymin aloittamaan supervisor-koulutukseni syyskuun puolivälissä eli parin viikon päästä, kunhan saamme sijaiset paikalle. Finalmente. Voin taas aloittaa kämppien kuolaamisen. Herra Entinen ei muuten vastannut, kun yritin soittaa eilen illalla - tarkoituksenani oli kylläkin ihan vilpittömästi kysellä kuulumisia, mutta jos ei normaali kanssakäyminen kiinnosta niin minkäs teet. Tikulla silmään...

Barreiro

Barreiro on 50 000 ihmisen kaupunki Lissabonin kupeessa, Tagus-joen toisella puolella. Terreiro do Paçosta pääsee lautalla kyseiseen kaupunkiin vartissa, autolla matkustusaika on hieman pidempi. Paikka on rauhallinen pikkukaupunki ilman sen kummallisempia nähtävyyksiä tai aktiviteetteja; soma ja seesteinen, hieman pysähtynytkin. Lissabonin vilkkauteen verrattuna Barreiro on kuin unessa, ja on vaikea kuvitella että se on todellisuudessa aivan pääkaupungin vieressä.

Lauantai-ilta venähti ja pääsimme nukkumaan vasta viideltä. Vietimme railakkaan illan kämpällä, minä, K, Margie, Elina ja Norman. Viini virtasi ja nauru oli herkässä. Viestejä lähti illan mittaan myös Kirjoittajalle, ja muutaman hetken juttelimme mesessäkin.

Heräsin sunnuntaina kolmelta viestiin: come meet me in Barreiro. Vielä puoliksi unessa ja pää edellisillan viinistä jyskyttäen vastasin jämäkästi: yes. Muutaman tunnin vapinan ja armottoman pääkivun jälkeen tajusin lopulta istuvani lautassa joka oli viemässä minua kohti Kirjoittajaa. Siellä se odotteli, satamassa, tummat hiukset tuulessa heiluen ja ystävällinen hymy kasvoillaan, ja huulessa lävistys joka näytti nuolelta. Niinpä alkoi illanvietto; hölmöjä vitsejä, vinoja hymyjä, viihdyttäviä keskusteluja, hieman koskettelua - kuin vahingossa, silmäniskuja, pehmeää naurua. Jäätelöä puistossa ja illallinen Montijon ostarilla, jossa ihmiset katsoivat meitä kuin paria. Ja se tuntui oikeastaan aika hauskalta.
Ruoan jälkeen istuimme Kirjoittajan autossa ostarin parkkipaikalla lähes kolme tuntia vain jutellen ja musiikkia kuunnellen. Illallisella tosin tapahtui jotakin hieman odottamantonta ja hämmentävää: herra Entinen antoi kuulua itsestään, lähetti ensin viestin ja yritti sen jälkeen soittaakin neljästi. En tiedä miksi, kenties tänään tai huomenna soitan ja kysyn mitä kuuluu. Tai ehkäpä en.

Joka tapauksessa ilta kirjoittajan kanssa oli täydellinen. Yhdeltä aamuyöllä hän vihdoin lähti kyyditsemään minua kotiin. Rakastan tuollaisia sunnuntaiyön hetkiä, kun maailma on pimeä lukuunottamatta kaukaisia kaupungin valoja, tiellä ei liiku autoja ja tunnelma on rauhallinen. Tietenkin kotimatka sujui aivan liian nopeasti, ja kohta huomasin istuvani autossa hieman oudossa tilanteessa, kun kumpikin haluaisi suudella mutta kumpikaan ei uskalla. Mutta ei huolta. Tiedättehän sen täydellisen tilanteen, kun ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja? En antanut sen lipsahtaa käsistäni. Ja kun taustalla soi vielä Gary Julesin Mad World, hetki ei oikeastaan voi muuttua täydellisemmäksi.

Myöhemmin hiipiessäni takaisin kotiin vannon, että kuulin omat sydämenlyöntini, niin kuin joku olisi rummuttanut rintakehääni. Kädet vielä täristen istahdin parvekkeelle, katselin nukkuvaa kaupunkia ja totesin olevani rakastumassa.

Odottelua

Pitäisiköhän tänä viikonloppuna ihan reteesti selvistellä? Sen verran ahkerasti on tullut ilolientä lipiteltyä, että ei oikeastaan edes kiinnosta juhlia. Eikä tuota rahaakaan juuri ole bilettämiseen. Onneksi on kuitenkin perjantai, tämän päivän suunnitelmana on rentoutua ja nukkua pitkät unet. Kerrankin. Tämä viikko on painettu sellaisilla 3-4 tunnin yöunilla, ja nyt painaa väsymys päälle. Jos vastapäisen rakennuksen työmiehet tulevat helvetinkoneensa kanssa huomenaamulla jytyyttämään ikkunani alle, tulen hulluksi. Antakaa mun nukkua...

Kirjoittaja vietti eilisen tyttöystävänsä luona. Tätä ennen hän kuitenkin soitteli ahkerasti ja sai hankittua liittymääni mukavan puhe-edun: tästedes voin soitella ja tekstailla saman palveluntarjoajan liittymiin maksutta. Tietenkin Kirjoittajalla on samainen etu käytössään, taisipa olla oma lehmä ojassa poikasella. Mutta ei valittamista sinänsä. Illemmalla mesetreffit.

Töissä on kyllä pakko turhautua: en ole vieläkään päässyt aloittamaan superviisörin tehtäviäni, koska ilmeisesti uuden agentin löytäminen nykyiseen kampanjaani on todellinen mission impossible. Haluaisin tietää, koska aloittaminen olisi mahdollista, jotta voisin todella ruveta etsimään omaa asuntoa. Kuolaan lähialueiden yksiöitä netistä harva se päivä ja kuvittelen asuvani joissakin noista ihanista taloista. Huoh. Ainahan sitä haaveilla saa!

Maanantaina järjestämme kaiketi suomalaisillallisen Helenan kämpällä. Mitä helevettiä sinne nyt sitten oikein kokkaisi? Okei, salmiakkia on, ja karjalanpiirakoita sekä munavoita, ja lisäksi ajattelin loihtia aiemmin kokeilemaani lohilevitettä kera hapankorppujen. Varsinainen illallisruokalaji on kuitenkin hakusessa. Lihapullia? Niitä saa täältäkin. Karjalanpaistia? Liian hidasta. Verilettuja? Ai niin, eihän niitä ollutkaan... Ehdotuksia otetaan vastaan. Makaronilaatikkoakin pohdiskelin, mutta se olisi hieman tyly ruokalaji. No, onhan tässä viikonloppu aikaa selailla reseptejä.

Koukussa

Voehan. Välillä sitä ihmettelee, miten ihmiset löytävät toisensa. Tuskinpa mikään tarina on niin sanotusti helppo, jokaisella pariskunnalla on varmasti omat ongelmansa. Pah. Kirjoittaja on mystinen tyyppi, jotenkin samalla kertaa ihanan ja raivostuttavan salaperäinen. Oikeastaan hän on kyllä ollut hyvin rehellinen alusta lähtien, eli sen suurempia salaisuuksia ei (tiettävästi) ole tiedossa... Mutta mitä se musta haluaa? Maanantain kohtaamisen jälkeen en osannut lainkaan kuvitella, mitä tyyppi minusta miettii. Eilen joka tapauksessa juttelimme taas Skypessä suhteellisen normaalisti, ja tiistaipäiväiset epäilykseni siitä että hän ei ehkä pitänytkään minusta haihtuivat savuna ilmaan. Olemme kummallisen riippuvaisia toisistamme, eikä tätä missään nimessä voi erehtyä kutsumaan ystävyydeksi, sillä se on jotakin enemmän. Eikä sittenkään mitään sen enempää. Näin sitä riudutaan - ei tytölle saa sanoa että I would like to love you, ja sitten lähteä varmistelemaan selustaa. Toisaalta kyllä ymmärrän häntä, olen flirttaileva ja leikkisä enkä varmaankaan anna itsestäni seurustelevan tytön kuvaa. Kuinka väärässä hän onkaan.

En kai missään vaiheessa kuvitellutkaan, että tämä olisi joku läpihuutojuttu tyttöystävineen kaikkineen. En myöskään kuvitellut, että Kirjoittaja olisi sellainen helppo ja simppeli tyyppi, alusta asti oli selvää että hän on monisyinen ja kiehtova sekä samalla kertaa vaikeasti luettava ihminen. Mutta ah, niin ihana. Huomaan taas unohtavani hänen kasvonsa, vaikka yritin kovasti painaa piirteitä mieleeni maanantai-iltana. Olen siis täysin hullaantunut. Totta vie, jos näkisin hänet uudestaan, alkaisin varmasti rakastua. Järkevintä olisi takuulla perääntyä ja antaa asian olla, pääsisin vähemmälllä kärsimyksellä. Mutta koskapa sitä mitään oppisi, ennen kuin kunnolla mokailee? Tunnen olevani löysässä siimassa: koukussa kiinni, mutta silti vapaasti edes takaisin lillumassa. Ja auta armias jos yritän riuhtaista itseni irti, koukku pureutuu lihaan ja repii.

Kärsivällisyys on hyve, jota minulle ei ole suotu, ja siitäkin huolimatta sitä koetellaan jatkuvasti.

Ei

Ta-daa! Elossa ollaan, ja jo takaisin Lissabonissa. Mukavaa olla täällä. Suomi-reissu sujui onnistuneesti, ihaninta oli tietysti nähdä läheisiä ihmisiä. Sen sijaan itse maata en oikeastaan ole kaivannut enkä kai kaipaa edelleenkään. Se tuntuu vieraalta ja oudolta, itselleni sopimattomalta. Tunsin suunnatonta helpotusta, kun koneeni laskeutui Lissabonin lentokentälle. Olen kotona. Ei minulla mitään Suomea vastaankaan ole. Kaiketi tuntemukseni johtuvat siitä, että Suomi on täynnä menneisyyttä, pettymyksiä ja huolia, kun taas Portugali (ainakin vielä) on raikas ja ihana, uusi, yllättävä, ja - koti.

Sitten hieman kirjoittajasta. Juttelimme mesessä ja Skypessä lähes koko viime viikon, parhaimmillaan keskustelumaratonit venähtivät 7 tunnin mittaisiksi ja pääsin nukkumaan vasta aamukuudelta. Tietenkin ehdin kehitellä jo valtavan virtuaali-ihastuksen, siitäkin huolimatta että tiesin hänen olevan varattu. Eilen sitten koitti päivä, kun tapasimme vihdoin kasvotusten. Helena oli mukana, joten ei ollut vaaraa siitä että olisi tullut outoja tilanteita tai hiljaisuuksia. Huristelimme Helenan kanssa joen toiselle puolelle, katsoimme yhdessä drive-in leffan ja kävimme vielä myöhäisillä kahveilla Montijossa. Ei kai tässä muuta voi sanoa kuin että virtuaali-ihastus on nyt vaihtunut ihan todelliseen ihastumiseen, mutta sepä ei juuri asiaa paranna. Kirjoittaja tunnusti itsekin olevansa ihastunut, mutta jumissa - tämän voi ymmärtää toki monellakin tavalla, mutta fiksuna likkana osaan kyllä lukea rivien välistä. Olen (taas) joku hetken hurmio, söpö, hauska blondi, mutta en kuitenkaan mitään sen enempää. Tuntuu siltä, että ihmisissä, lähinnä vastakkaisen sukupuolen edustajissa, herättämäni mielenkiinto on vain fyysistä ja näin ollen lyhytkestoista. Tällä hetkellä olo on suunnattoman pettynyt ja kuitenkin jollain sairaalla tavalla tyytyväinen. Mutta päällimmäinen tunne on tietysti kuin loukkuun jääneellä rotalla. Itsepä sitä juustopalaa hamusin, vaikka tiesin että kohta napsahtaa.

Mutta tämä loukkupa ei näytäkään päästävän minua kärsimyksistäni, vaan pitää minua tiukassa, epämiellyttävässä otteessaan ja kiduttaa. Pettymykset riittää, riittää...

Mä maalaistyttö oon...

Suomessa ollaan! Perjantain kaksitoistatuntisen matkustamisen jälkeen uskaltauduin vielä Helsingin keskustaan muutamalle, mutta valitettavasti väsymys voitti ja päädyimme siskon kanssa suht ajoissa (pizzan kautta) kotiin. Lauantaina hikoiltiinkin sitten jo Paimelassa veljentyttärien ja -poikien kanssa: pakko myöntää, että aikamoisia hulivilejähän nuo ovat, eipä meinannut Outsan pää kestää jatkuvaa juoksentelua ja älämölöä. Kunnialla selvisin kuitenkin, ja kummityttökin tykästyi tuliaisiinsa. Jatkossa täytynee hieman petrata tämän kummitäteyden kanssa. Olen ollu aika huono täti kaiken kaikkiaan, mutta lähes 4000 kilometrin etäisyys ei varsinaisesti auta asiaa...

Eilen oli aivan ihana ukkosmyrskykin, harmi vain että sähköt napsahtivat poikki 5 minuutin myllerryksen jälkeen. Kyllä noita salamoita vaan kelpaa tuijotella, enää ei pelotakaan niin kauheasti. Bella-hauva kyllä säikähti niin, että livahti ulos ja oli vasta neljältä aamuyöllä oven takana vinkumassa. Litimärkänä, tietysti. Jäänee arvoitukseksi, minne koiruus oli paennut jytinää piiloon. Nyt kaikeksi onneksi on jo nettikin toiminnassa, muuten saattaisi iskeä akuutti tylsyyskohtaus. Taisi jo iskeä, tosin. Mitä ihmettä täällä oikein pitäisi tehdä? Olen päätynyt vain datailemaan, syömään ja polttamaan tupakkaa. Sain sentään möyrittyä vanhoja vaatekasojani ja löytyipä sieltä vielä ihan käypää tavaraa, mitä voin kuljettaa mukanani Lissaboniin.

Kaiken kaikkiaan on todella outoa olla taas täällä. Aivan kuin unessa kävelisin, koska en ole ollut Paimelassa kesällä kahteen vuoteen. Kummallista. Samalla kertaa tunnen olevani kotona, ja toisaalta jokin ihmeellinen pieni ahdistus myllertää sisälläni ja kaipaan Lissaboniin. Ilmeisesti olen kotiutunut sinne jokseenkin onnistuneesti.

Ah ja niin... IT-poika lähetteli viestiä naamakirjassa, kuulemma ikävöi kovasti. Harmikseni Kirjoittaja eli The Täydellinen Mies on pysynyt täydellisessä hiljaisuudessa.

Valmistautumista

Pyykkiä, pakkaamista, pyykkien kuivattamista, pari kaljaa, pari tupakkaa, viime hetken läpinät Erikin kanssa, lisää pyykkiä, hikoilua ja angstaamista. Ihanaa tulla Suomeen: nyt alan päästä oikeaan mielentilaan. On luultavasti kaikin puolin parasta että häivyn Lissabonista edes viikoksi. Kirjoittajan kanssa juttu alkaa päästä jo aivan nextille levelille, ja alan ihan oikeasti ihastumaan tähän tyyppiin. Niinku oikeesti. Enkä ole tällä tavoin ihastunut sitten... Viime kesän. Fiksuinta on siis poistua maasta ja ottaa hieman etäisyyttä, jotta molemmat osapuolet tajuavat kuinka toivoton koko tilanne on.

Mutta olisittepa nähneet, mitä se kirjotteli mulle eilen... Ja otettakoon huomioon, en ole sitä tyyppiä joka haksahtaa kaiken maailman söpöihin siirappisiin lauseisiin. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että peli on menetetty.

Tänään menen Helenan luo, ja saan kyydin huomenna lentokentälle. Sitten semmoset 12h matkustamista ja olen vihdoin Suomessa. Ehkäpä joku takoo hieman järkeä päähäni siellä! (Tämä ei ollut pyyntö, vaan käsky.) Kohta nähdään hei!

Too much information!

Onpa KUUMA. Siis, niin kuuma ettei oikeen tekis edes mieli lähteä kenkäostoksille, vaikka kauheesti haluaisinkin. Kaiken lisäksi läikytin sangriaa shortseilleni eilen, joten pitäisi laittaa pitkät housut, ja ajatus ei kiehdo lainkaan. Rankkaa on elämä toisinaan!

Ainakin, jos miettii, että tapaa unelmiensa miehen, ja sitten se on varattu. Lievää masokismia on ilmassa, koska en voi olla juttelematta herralle eikä hänkään minulle, mutta luulen kyllä että ei tästä mitään sen suurempaa kehkeydy: vai oletteko joskus kuulleet tarinaa tosielämästä, jossa toisilleen täydellisesti sopivat saavat toisensa ja sitä ennen tarinan toinen osapuoli dumppaa tyttöystävänsä? Niin, en minäkään, ja tuskinpa sitä tapahtuu nytkään. Tavallaanhan rakastan tällaista hidasta riutumista, mutta jos olisin fiksu, lopettaisin koko jutun tähän paikkaan. Tai ainakin tekisin selväksi että aikeenani on olla vain ystävä. Hankalaa ensinnäkin siinä mielessä, että en ole kovin fiksu näissä jutuissa, ja toisekseen, Kirjoittaja heittää kyllä vettä myllyyn ja bensaa liekkeihin itsekin aika ahkerasti. Otapa tästä sitten selvää. Eilisissä keskusteluissa hän muisti mainita, että olen kaunein koskaan näkemänsä nainen, täydellinen ja viehättävä, ja että hän toivoisi että olisimme tavanneet aikaisemmin. Ja sitten vielä, "you drive me crazy, I want you to be here with me."

Kaiken lisäksi roikotan mukanani IT-poikaa, joka on kovaa vauhtia ihastumassa ihan todella, enkä tiedä miten reagoisin koko asiaan. Löysin kuitenkin pieniä moraalinrippeitä pääni sisältä ja mainitsin, että en tiedä tuleeko tästä mitään sen enempää joten älä odota liikoja. Ainakin olen varoittanut. Aivan alkukertoina sanoin vieläpä että don't trust me, I'm not a nice girl. Missä vaiheessa musta tuli tällainen? Luulen että puolen vuoden takainen eroni teki minusta emotionaalisesti vajavaisen. Tavallaan olen paljon vahvempi ja määrätietoisempi, en anna ihmisten kävellä päältä, ja samalla olen niin saatanan sekaisin että.

If you love somebody, set them free. If they come back, set them on fire.

Klo 21:05

Olen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tänä perjantaina. En oikein meinaa uskoa koko juttua. Aiemmassa postauksessa mainitsin, että jollain oudolla tavalla Suomeen tulo hirvittää. En tiedä osaanko selittää, miksi. Haluan kuitenkin tehdä selväksi, että ihmisillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä - päin vastoin. Luultavasti en edes ajattelisi tulevani, ellei minulla olisi niin hitonmoinen ikävä perhettä ja ystäviä.

Luulen, että minua kammottaa ajatus lähtemisestä. Pelkään että koko kaupunki katoaa sillä välin kun olen poissa, kaikki ehtii muuttua, jotain tapahtuu enkä pääsekään takaisin: ja rakas maaginen Lissabonini jää ikuisesti unholaan enkä enää koskaan näe sitä. Kuulostaa varmaankin oudolta, mutta tätä paremmin en osaa asiaa sanoin ilmaista.

Samalla herkistyn jo pelkästä ajatuksesta että tulen takaisin Suomeen: rakkaiden ihmisten ja paikkojen näkeminen tulee olemaan aivan mahtavaa, tiedän jo nyt. Ehkäpä minua pelottaa Suomeen tuleminen siitäkin syystä, että alan taas kaipaamaan kaikkia ja kaikkea, ja joskus koti-ikävä on liikaa. Joskus sitä vaan on hieman liian sentimentaalinen.

Joka tapauksessa - perjantaina nähdään! Rakkautta.

Naatiskelua

Loma on alkanut! Ain't nothing better. Sää on oikein mukava, +31 astetta, aurinko paistaa ja minulla ei ole mitään tekemistä. Täydellistä. Aion tänään hieman shoppailla, sekä vaatteita yms. että tuliaisia kummitytölle, mutta sen lisäksi en tee yhtikäs mitään tärkeää.

Viikonloppuna kävimme yöristeilyllä, kuten aiemmin mainitsinkin. Ihana, iso purjelaiva, DJ, kaksi baaria ja hyvää seuraa. Lissabon näyttää hurmaavalta joelta käsin yöaikaan. Laivalla ollessani sain myös tekstiviestejä eräältä herralta johon tutustuin keväällä. Eipä ollut paljon epäilyksiä siitä, minkä vuoksi hän viestejä lähetteli, mutta onnekseni olen nokkela tyttö ja pystyin vastailemaan miekkosen viesteihin suhteellisen nasevasti. Kylmää kyytiä.



Lauantain juhlimisen vuoksi nukuin sunnuntaina letkeästi kello viiteen. Illalla kävimme joka tapauksessa Dominiquen synttäri-illallisella, josta kehkeytyi oikein miellyttävä ja nauruntäyteinen ilta. Tässä nyt lyhyesti viikonlopusta; mitään ihmeellistä ei tapahtunut, lähinnä vaan hauskanpitoa. Myöhemmin varmaan kirjoitan enemmänkin, jostain hieman tähdellisemmästä. Esim. reissustani Suomeen ja miten se jollakin oudolla tavalla kauhistuttaa minua sydänjuuria myöten.

Até já!