Eerikki Eläintenpelastaja ja muita tarinoita

Asun lievästi sanottuna outojen ihmisten kanssa. Mukavalla tavalla outojen. En muista kirjoittelinko tännekin siitä koiraparasta, jota pidettiin vastapäisen talon parvekkeella yli 8 tuntia päivässä - ja josta Erik meni (epä)ystävällisesti asukkaille mainitsemaan. Tämä tuotti tulosta, ainakaan nuo moolokit eivät ole enää rääkänneet hauvaa partsilla.

Eihän tässä toki kaikki, eläintenystävä Erik viihdytti meitä viime viikolla mukavalla tarinallaan siitä, kuinka lähti laittamaan lähiraflan omistajia ojennukseen.
Kadullamme on yksi Lissabonin kalleimmista ravintoloista: oikein fiini paikka, jossa miehet on aina puvut päällä ja leidit istuvat cocktailmekoissaan ökyviiniä litkien. Samaisessa ravintolassa myydään hanhenmaksaa, jota tuotetaan varsin epäeettisellä tavalla. Käytännössä hanhille pakkosyötetään ruokaa niin paljon, että niiden maksa on loppujen lopuksi yksi järjetön möykky. Näin aiheesta taannoin dokumentin, ja kieltämättä pisti etomaan. Suurimmassa osassa Euroopan maita em. "herkku" on kielletty, mutta täälläpä sitä saa myydä. No, asiaan. Eräänä leppoisana torstai-iltana Erik oli ollut tavanomaisella "pelataan PS3 ja poltetaan pilveä ja juodaan pari kaljaa"-reissullaan. Kotimatkalla hän kävi vielä ostamassa muutaman ölysen lisää, ja toki matkan varrelle osui vieläpä XL - juurikin tämä hienostoravintola outoine ruokalajeineen. Näppäränä poikana Eerikki käpsytteli ravintolaan sisään (vaatteet taisivat olla aika kaukana frakista), istahti pöytään ja avasi kaljansa. Henkilökuntahan tästä toki riemastui ja he pyysivät herraa poistumaan tai ainakin viemään oluensa helevettiin. Mutta eihän Eerikki näin vähällä luovuta. Hän piti tarjoilijoille aikamoisen saarnan siitä, kuinka iljettävää ruokaa he ravintolassaan tarjoilevat, ja pyysi (epä)ystävällisesti heitä poistamaan moisen oksetuksen menustaan. Siinä taisi olla jengillä ihmettelemistä, sillä kyllä hän jonkin aikaa onnistui pöydässä istumaan ennen kuin portsari suostutteli hänet poistumaan ravintolan tiloista. Käsittääkseni Erik oli käynyt aukomassa päätään kyseisestä asiasta jo aiemmin, muttei sentään ollut varsinaisesti mennyt ravintolaan sisälle. No, hupiahan tästä saatiin, ja varmasti myös hieman shokeerattua tätä fiinimpää kansaa.

Mitäpä muuta sitä sitten satuilisi? Töissä on lähes joka päivä jotain paskaa, liittyen kaikkiin edellä kirjoittamiini postauksiin, joten en edes jaksa ruveta käymään niitä läpi. Ehkäpä ahkerampana päivänä. Sekä maanantaina että tiistaina lähdin töistä itku kurkussa, miettien että mitä helvettiä teen koko ajan väärin, ja miksi minua koko ajan kritisoidaan kaikesta - etenkin asioista, joista en voi mitenkään tietää mitään. Tulin siihen tulokseen, että firmassa on kenties jonkinlainen hajoita ja hallitse-taktiikka. Sen kyllä huomaa. Kuka tahansa on ollu ko. paikassa yli 5v töissä on kuin luimisteleva kaniini, joka ei osaa käyttää omia aivojaan ja nöyristelee ja pokkuroi joka ikistä vähänkään ylempiarvoistaan - ja päinvastoin jallittaa ja nöyryyttää kaikkia alaisiaan. Edellisessä kampanjassani kaikki sujui niin leppoisasti, että toisinaan en edes usko olevani samassa firmassa töissä. Aivan kuin olisin joutunut helvettiin, tai sitä joskus tuntuu. Tästä saisi aikaan jokseenkin hirviömäisen tarinan paskoista ja ilkeistä esimiehistä, mutta kuten aiemmin mainitsin, palataan tähän joku toinen päivä.

Muuten kai sujuu ihan hyvin. Tai, ainakin kohtalaisesti. Onhan minulla IT-poika, ja ystävät täällä. Julia ja Erik lähtivät viettämään joulua kotimaihinsa viime viikonloppuna, joten kämppä tuntuu kumisevan tyhjyyttään - tämähän ei sinänsä joulun alla miellytä, koska haluaisin kovasti olla oman perheeni ja ystävieni luona siellä talven ihmemaassa. Ikävä tuntuu, varmaankin duunipaineiden ja joulun takia vieläkin kovemmin. Tietäkää siis tämä, sisarukset ja ystävät, ikävä on suuri ja tekisin mitä vain jos saisin olla edes muutaman päivän siellä. Keväällä sitten. Kai tämä tästä helpottaa, kunhan (jos?) työ alkaa helpottaa ja tämä kylmyys ja vesisade väistyvät.

Hei.

Olitko se sinä, johon ensi kertaa rakastuin? Se outo tunne, kun tietää tuntevansa jotain, ja toisaalta ei tiedä mitään. Joo, se olit sinä. Se tuli sillä tavalla hiljalleen, etten edes odottanut - mutta muistan ikuisesti ne bussimatkat Jyväskylään, ja sen tunteen sun kanssa. Kyllä mä sua rakastin, ihan todella.

Hei, olitko se sinä, jonka näin sattumalta? Joka sattumalta rakastui minuun, ja päinvastoin, ja niin että millään ei enää ollut mitään väliä? Etten edes pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman sinua? Kyllä mä suhun rakastuin - ihan todella.

Hei, olinko se minä, joka miettii, että voin sanoa mitä tahansa, mutta ei se mitään muuta? Kyllä mä olen pahoillani - ihan todella. Mutta olisko mulle jotain onnen rippeitä jäljellä? Tuu tänne ja anna ne rippeet mulle, koska mä haluaisin kauheesti olla taas tosi onnellinen.

Oletko se sinä, joka salaa pelastaa minut?

Kun tekee jotain oikein

Se on kiva tunne. Yrittää. Tekee parhaansa. Onnistuu. On reilu. On valmis. Ei pelkää.

Lähiaikoina onnistumisen fiilis on ollut jossain horisontissa. Käytännössä minun pitäisi saada tiimini tekemään kaikki mahdollinen seuraavan kuukauden aikana. Niin - ja mainitsinko, ilman minkäänlaista koulutusta? Siitä vaan, kylmiltään, kyllä se siitä kato. Jaa et osaa vai? No kaadetaan vähän paskaa niskaan, niin eiköhän se sitten suju. Ja tämä on tunnetila tällä hetkellä, töissä siis. Paineita kasataan, ja kaikki sanovat, että joo kyllä me ollaan sua täällä varten auttamassa! Imekää... tikkaria. Tänään suunnittelin koulutusohjelmaa kahdelle uudehkolle agentille, vailla minkäänlaista tietämystä, kunhan perstuntumalla syynäilin taulukoita ja lukemia ja tein omat päätelmäni niistä.

Vitut. Älkää kouluttako. Älkää perehdyttäkö. Älkää välittäkö. Ei kiinnosta enää. Jos tulokset eivät vastaa tavoitteita, katsokaa peiliin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kaikki agentit ovat yli tavoitteiden sen jälkeen, kun aloitin töissä, mutta ketäpä se kiinnostaa, koska ryyppään kuitenkin lähibaarissa kaikki illat. Tai niinhän minusta ainakin juorutaan.)



No, se töistä. Töissä on jo liikaa töitä, ja kotonakin puhumme töistä, ja näen unissanikin kaikki saatanan tulokset ja tavoitteet. Riittää! Tapahtuu täällä jotain hyvääkin; kaikki hyvät ystävät, kaikki hyvät paikat, oma koti, hyvä olo, ja tietysti poikaystävä, joka on kuin miespuolinen peilikuvani - sekä hyvässä että pahassa - mutta voi, mikä tyyppi. Miten ajattelinkaan niin pinnallisesti, kun alkuaikoina tapasimme? Ja miksi? No, kaiketi jotkut asiat vain tarvitsevat hieman... kypsymistä.

Lauantaina olisi illallinen joen toisella puolella; kaikkia pohjoismaalaisia ruokia, vain meitä varten (siis minua ja kaikkia muita tiimiläisiä... Ah, puhunko taas töistä? No, vain osittain.). Tavallaan odotan ja tavallaan pelkään ko. iltaa, koska en oikeasti tiedä, miten ihmiset suhtautuvat minuun normaalioloissa. Ja miten minun pitäisi käyttäytyä? Auttaisiko, jos olisin oma hölmö itseni, vai menetänkö kaiken uskottavuuteni jos vitsailen ja ilveilen koko illan? Ken tietää. Nähdään sitten lauantaina, mitä syntyy.

Kaikesta huolimatta olo on oudon rauhallinen; tiedän, että jos iskee akuutti paniikki, voin soittaa IT-pojalle (oikea nimi on nähtävissä edellisen postauksen otsikossa), ja sit se kertoo mulle vitsejä ja sanoo että Outi sä oot suomalainen ja sulla on enemmän munaa ku kaikissa portugalilaisissa yhteensä ja just siks mä rakastan tykätä susta.

Se oli suora lainaus.

Tiago

IT-poika. Parasta pitkään aikaan. Tosi pitkään.



Hyvän olon fiilistelyä yllä.

Pikku blondi ja sen elämä

Pitkästä aikaa. Olen paha ihminen. No, en kovin paha, mutta ainakin laiska, mitä blogin päivittämiseen tulee.
Mistäpä sitä aloittaisi? Olen vihdoin varsin seurusteleva ihminen, tietysti IT-pojan kanssa. Joskus ilmeisesti kestää jonkin aikaa tajuta, minkä aarteen onkaan löytänyt.
Edellisestä postauksesta on jo sen verran kauan aikaa, etten rupea aivan joka päivää tässä läpi käymään - tuskin edes muistaisinkaan. Mutta joka tapauksessa viime sunnuntai oli täydellinen; ei aivan ensialkuun, mutta päivän päätteeksi arvosanaksi antaisin täydet 10+.

Olin siis angiinassa koko viime viikon, maanantaita lukuun ottamatta. Kuume, kurkkukipu (se sellainen kun ei pysty edes nielaisemaan), paska olo, väsymys. Tästä syystä en juuri viime viikolla postaillut - ei yksinkertaisesti ollut mitään kirjoitettavaa. Makasin kotona ja olin säälittävä. Lauantaiksi olin varannut itselleni lipun firman pikkujouluihin, mutta lopulta päätin olla menemättä, vaikka lauantaina olinkin jo terve. Ehkei ole fiksua olla koko viikkoa poissa töistä ja kuitenkin ilmaantua ilmaisen viinan pippaloihin.
Sen sijaan kävin ölysillä herra Entisen parhaiden kavereiden kanssa (Tiagon ja Joãon), ja ilta oli hauska, vaikka sää olikin persiistä. Yritin tietysti viestitellä tuoreen poikaystäväni kanssa, joka oli em. pirskeissä. En koskaan saanut häntä kiinni.

Samaisena la-su yönä saavuin kotiin jotakuinkin samoihin aikoihin kuin Erik, joka ystävällisesti kertoi minulle, että Elina (se tyttö, jonka kanssa harkitsin yhteenmuuttamista) oli iskenyt IT-poikaa ihan huolella. Hän jopa tunnusti että Elina oli ennen juhliin lähtöä kysynyt, että minä en varmasti saavu paikalle. Enkä tietysti saapunutkaan. Myöhemmin kuulin IT-pojalta varsinaisen selvityksen illan kulusta, ja kieltämättä pettymys oli suunnaton; ymmärrän kyllä, jos vituttaa, jos ottaa kaiken huomioon. En muuttanut yhteen Elinan kanssa, en enää jaksanut olla tukena, olin siis kusipää. Ei kai se kuitenkaan ole syy poikaystävän iskemiseen? Sanokoon naikkonen mitä haluaa, mutta koko juttu oli läpeensä mätä. En epäile IT-poikaa, sitäpaitsi paikalla oli runsaasti muitakin silmäpareja todistamassa, että kyseessä ei ollut pelkkä viaton pikku flirtti. Joten nyt emme ole Elinan kanssa puheväleissä.

Enivei. Näin IT-poikaa sunnuntaina. Kuulustelin, olin ankara, vihainen ja loukkaantunut. Joko jäpikkä on hyvä valehtelemaan tai sitten vain yksinkertaisesti puhui totta - itse uskon jälkimmäiseen. Kävimme kaikki edellisillan oudot jutut läpi, teimme ruokaa, joimme vähän viiniä ja pidimme hauskaa. Sunnuntai-iltana ensimmäistä kertaa koin olevani valmis rakastumaan. Joo.

Lähdin siis iloisin mielin kohti tätä viikkoa. Maanantaina menimme yhtä matkaa duuniin herra Poikaystävän kanssa, ja olin jokseenkin positiivinen ja hyväntuulinen - ennen iltapäivän varsin erikoista kokousta. Käytännössä jouduin kaikkien isompien pomojen kuulusteltavaksi, koska minusta liikkuu varsin erikoisia huhuja töissä. Siis toisin sanoen, paskoja juoruja. Outi ei tykkää sen uudesta työstä; Outi ei tykkää sen asunnosta; Outia ei kiinnosta tulla töihin; Outi on sairaslomallakin vain baarissa nuokkumassa. Kuuntelin vyörytystä itku kurkussa, avuttomana ja typeränä. Mitä?! Minä? Miksi? Totta kai minulla oli näyttää lääkärintodistus - koko viikolle - mutta millä voin puolustautua moisia nimettömiä juoruja vastaan? En edes tiedä, miltä taholta nämä "mukavat uutiset" olivat tulleet, mutta kuulemma ilmeisen moni firmassa puhuu minusta, eikä lainkaan positiiviseen sävyyn. Lopulta CC:n johtaja kertoi myös, että minua pidetään firman kauniimpana työntekijänä. Olen edelleenki sekä hämmästynyt että loukkaantunut; liittyykö ulkonäköni jotenkin työntekooni, ja mitä tekemistä sillä on itse työn kanssa? Miksi moinen typerä seikka piti edes mainita - pitikö sen saada minut muka paremmalle tuulelle? Enpä usko.
Työpäivä jatkui, totta kai, mutta jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten saanut armotonta itkukohtausta kesken duunipäivän.

Illalla itkin IT-pojan kainalossa.

Tiistaina lähdin töihin masentuneena ja lyötynä. Taistelutahtoa minulta ei puutu, mutta miten voin puolustautua moisia syytöksiä kohtaan, kun en edes tiedä mistä ne tulevat? Joka tapauksessa töihin päästyäni olin saanut vimmani takaisn, ja päivästä tuli ihan hyvä. Niin kuin keskiviikostakin, ja tästä päivästä. Koska minuahan ei mitkään paskanaamat saa juoruillaan litistettyä. Hetkeksi toki nujerruin - mutta turha luulo, että minusta kukaan näin helposti eroon pääsisi.

En vain koskaan uskonut, että itse saisin moista paskaa niskaan. Ai - ja muistihan iso pomo toki mainita, että "ehkä kaikki ei vaan tykkää blondeista täällä." Oh really? Kohta ette varsinkaan tykkää. Tulkaa tänne ja maistakaa pientä, nättiä nyrkkiäni. Joka tapauksessa nyt kaikki on ok, toistaiseksi. Alkushokki on mennyt ohi ja odottelen lisää juoruja ilmaantuvan. Eihän se voi olla, että se pieni blondi on söötti, se voikin olla ehkä ihan fiksu. Ei vaan voi.

No kylläpäs voi, saatana.