151 blogitekstiä.. ja nyt taitaa hetkeksi riittää. En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa, ja asiat joista voisin kirjoittaa, ovat vähän liian banaaleja. Joten bloggailutauko alkaa än yy tee nyt. Jos kuulumisia tahtoo kuulla, mesestä löytyy, ja kaipa tuo puhelinkin vielä toimii.
Tunti hereillä ja kohta taas nukkumaan. Nukkuminen on mahtavaa. Ansaitsin pikku unoset; tarkoitukseni oli kylläkin herätä jo 19:00 pesemään pyykkiä, mutta väsy-Outi oli eri mieltä ja päättäväisesti paineli herätyksen pois päältä (ei muistikuvia tilanteesta). Tällä viikolla ja viime viikon lopulla olen mennyt kiltisti nukkumaan kymmenen kieppeillä, mutta eilen lipsahti ja valvoin kahteentoista. Sen kyllä huomasi töissä. Pienetkin tarkkaavaisuuttaa vaativat toimenpiteet vaativat erityiskeskittymistä, ja ongelmanratkaisukykyni oli nollassa. Neljän tunnin yöunilla ei ainakaan aivotoiminta pääse yllättämään.
Kerran kuukaudessa tulee tällainen viikko, kun IT-poika on iltavuorossa (14-22). Oma pääni lähentelee tyynyä siinä vaiheessa, kun herra pääsee töistä. Toisaalta on mukavaakin olla erossa jonkin aikaa, sitten on taas sitäkin mukavampi nähdä. Ja etenkin tällaisina päivinä, kun varsinaisen valveillaoloajan (töiden jälkeen) voi laskea yhden käden sormilla. Viikonloppuna ehtii sitten olla.
Tänään ei muuta kirjoitettavaa. Ei heti uskoisi, että viiden tunnin unien jälkeen (nimenomaan päiväunien) haluaisi mennä heti takaisin punkkaan, mutta helevetin houkuttelevalta tuo sänky näyttää. Palataan taas pian, ehkäpä keksin jotain kirjoitettavaakin.
Istutaan sisällä ja katsotaan töllöä. Pitkän aikaa näytti siltä että tästä talvesta selvitään ilman viikkoja kestäviä sadejaksoja, mutta saas nähä.
Viikonlopun suurin uutinen lienee se että a) siivosin huoneeni ja b) oksensin. Järjestys on oikea, mutta asiat eivät oikeastaan liity toisiinsa. Sunnuntaina nautiskelin siis siististä huoneesta ja kauheasta darrasta. No, ainakaan ei tee mieli alkoholia. Pakkohan se on kerran vuoteen saatava kunnon rapula...
Töissä menee miten menee. Sinänsä hyvin; koen olevani enemmän kontrollissa, asiat sujuvat paremmin, osaan antaa neuvoja ja kommunikointi sujuu. Siis ainakin tiimiläisten kanssa. Sain tänään 5 minuuttia ennen työpäivän päättymistä sähköpostiini kuukausittaisen arvioini supervisorina; pisti suututtamaan niin paljon että suljin mokoman sähköpostin välittömästi ja kävelin sateessa himaan. Kuin pieni mörrimöykky. Onneksi ennen töistä lähtöäni yhytin IT-pojan pihalla, ja se lauleskeli mulle alle linkattua kipaletta (loistobiisi, muuten).
Jos tuohon arviointiin palataan, niin minua oli arvioitu eri alueilla asteikolla yhdestä viiteen - ykkönen on huono, vitonen paras. Mainittakoon nyt alkuun se, että aloitan työpäiväni 07:00, kun toimistolla ei ole ketään muita kuin Pohjoismaiden tiimi (eli oma tiimini). Siitäkin huolimatta rakas pomoni oli arvioinut "Meet and greet the agents" = 3. Vaikka hän ei ole koskaan todistamassa, tervehdinkö agenttejani, kyselenkö kuulumiset jne. Reilua, eikö? Oli siellä paljon muutakin mikä pisti aika epäreiluna silmään - ja tänään jopa annoin itse itselleni hyvää palautetta, koska en sitä pomoltani saa. Tiedän että häntä ärsytti asenteeni, mutta itse nautin toki tilanteesta täysin siemauksin. Jonkunhan minulle on pakko olla mukava, ja jos se tarkoittaa sitä että joudun kehumaan itseäni, niin so be it. Eat my socks, idiots.
Ai, ja eilen annoin IT-pojalle siedätyshoitoa suomalaisesta musiikista. Okei, soitin vain pari kappaletta Viikatteelta ja Todella kaunista, ja se lauloi mukana! Hahah, enpä ole ennen kuullut tuota biisiä laulettavan niin hellyyttävällä portugalilaisaksentilla. Mitäs vielä voisin tehdä, että jäpikkä osaisi varautua Suomeen? Herkuttelen toisinaan joillain oudoilla yksityiskohdilla ja katselen mielissäni, kuinka poikaparan silmät laajenevat lautasen kokoisiksi. Helppoa kuin heinänteko.
Ja hei olisko kellään antaa vinkkejä siihen, miten pääsisi eroon pikku mahalöllykästä? Älkää käsittäkö väärin, mutta ihan oikeasti en saa kaikki farkkujani enää kunnolla kiinni... Muualta vartalostani olen täysin normaalinnäköinen, mutta tuo pullero alkaa häiritä. Sainkohan nyt taas itseni kuulostaamaan neuroottiselta valittajalta? (Voin näyttää teille, kunhan tulen Suomeen, sittenpähän uskotte.)
Täällä ollaan! Ihan alkuun hyvät uudet vuodet kaikille. Ja pahoittelen että edellisestä postauksesta on kulunut... noh, aika pitkä tovi. Tälle vuodelle en aikonut tehdä minkäänlaisia uudenvuodenlupauksia, mutta rikotaan nyt sekin lupaus heti alkuunsa ja luvataan jotain: lupaan kirjoittaa säännöllisemmin ja olla vähän ahkerampi.
Mitäpä sitten kuuluu? Noh. Töitä, edelleen. Mutta alan saada jutun jujusta kiinni (aina kun kuvittelen noin, luuloni osoittautuvat kovin vääriksi...). Yksi ärsyttävimmistä pomoistani oli joululomalla viikon, ja tuntui oudon rennolta olla töissä. Nyt kommunikaatio tiimin kanssa sujuu hyvin ja rupean oppimaan ihan oikeasti agenttien työnkuvaa. Eihän siinä kauan mennyt, mutta ilman minkäänlaista koulutusta oppiminen vie aikansa. Uuden agentin pitäisi saapua tiimiin parin viikon kuluttua, ja siihen mennessä aion olla hyvin varautunut. Kouluttamisesta olen aina pitänyt eniten, mutta tietysti vain niissä tilanteissa, kun olen tiennyt, mitä opetan. Ehkäpä nämä neljätoista päivää riittävät, ja voin perehdyttää uuden tiimiläisen hyvin. Toisin kuin omassa tapauksessani tapahtui, heh heh.
Joulut ja uudet vuodet menivät jokseenkin rauhallisesti, jos yksityiselämään palataan. Armoton koti-ikävä iski joulun tienoilla eikä meinannut hellittää millään; asiaa ei auttanut se, että IT-poika teki duunissa pitkää päivää emmekä onnistuneet tapaamaan juuri ollenkaan. Muutaman kipakan puhelun jälkeen saimme kuitenkin sovittua, että tämä vuosi aloitetaan eri mentaliteetilla, ja että jos hän haluaa tosiaan pitää minut tyttöystävänään, odotan jonkinlaista priorisointia. Ei työ saa olla koko elämä, ei varsinkaan tuollaisessa työpaikassa; vähemmästäkin järki lähtee.
Joitain päiviä sitten sain kuulla ne maagiset kolme sanaa ensimmäistä kertaa; ja jotenkin sain itsekin sopotettua jotakin takaisin. Toki merkit olivat ilmassa jo aiemmin, mutta ujo kun on, niin ei poikarukka uskaltanut avata suutaan (mitä nyt puolivahingossa möläytteli). Olen jopa raahaamassa häntä mukanani Suomeen, minne suunnittelin saapuvani maaliskuun alussa. Ehdin jopa unohtaa taannoisen hammasrautajupakan, katsotaan miten tilanne etenee jos jäpikkä vihdoin saa hieman metallia suuhunsa. Mutta so far, so good.
Nyt aion lähteä siivoamaan, koska illemmalla pitäisi kokata ihanaa kanasalaattia ja omatekoista valkosipulileipää, ja tällä hetkellä köökki näyttää siltä että gremlinit olisivat käyneet vierailulla. Palatkaamme siis asiaan mahdollisimman pian!
This is not a blog with deep thoughts or revelations, cool pictures or philosophical musings. It's a blog about my dear little life, sometimes boring, at times hurtful, occasionally exciting - no satisfaction guarantee.
Welcome anyway!
