Läpäläpälää

Kyllä se espanjalaispoitsu on vaan edelleenkin hurjan söötti, ja kaiken lisäksi tuijottelee koko ajan. Lopettais jo! Tekis mieli sanoa, että mitä jos vaan sitä tytteliäsi kyyläisit. Vaikka ei mua sinänsä haittaa, onpahan jotain piristystä päivään. Tavallaan.

Jostain syystä tänään oli mainio olo. Hieman pinnaa kiristeli päivemmällä, lähinnä K aiheutti otsasuonen pullistelua tylyillä ja ylimielisillä kommenteillaan, mutta onnekseni osaan jo sivuuttaa ne lähes ammattimaisesti. Hyvä fiilis; mikään ei harmita, ei kaduta, ei ärsytä. Katsotaan kuinka kauan tätä kestää ennen seuraavaa hermoromahdusta. Aaltoliike, niinhän erot yleensä sujuvat. Toivottavasti pian on jo ihan tyyntä. Sekä ulkona, että sisällä.

Juuri niin paskaa kuin kuvittelin

Rupean pikkuhiljaa toipumaan elämäni karmeimmista treffeistä. Niille, jotka todella haluavat kuulla enemmän, saatan tehdä pientä selvennystä esim. mesessä (tai skypessä), mutta muussa tapauksessa en asiaa sen enempää revittele tai siitä puhu. Huh. No, tänään olemme jo saaneet aika makeita nauruja asiaan liittyen. Taisin jopa ihan vedet silmissä hihitellä, notta jotain hyvää tästäkin seurasi. Sitä paitsi, aika pitkin v*ttua saa seuraavat treffit mennä jos vielä pahemmin pitäis sujua!

Eilen oli ihana, aurinkoinen päivä - tänään satoi ja tuuli niin että hyvä etten lentoon lähtenyt. Töissä huomasin erään uuden poitsun luovan pitkiä, merkityksellisiä silmäyksiä suuntaani, ja ihan kirjaimellisesti juoksin karkuun. Luulen että lauantaisen treffitrauman jälkeen kaikki miehet näyttäytyvät minulle tietyssä valossa: joko se on tyhmä ja komee, tai ruma ja hauska, tai hauska ja komee mutta aivan saatanan tyhmä, tai (kuten lauantaina tapahtui) sitten kohdalle osuu oikea jättipotti - ruma, tyhmä ja tylsä.
Tähän voidaan vapaasti sitten lisäillä muita paskoja ominaisuuksia, kuten ylimielinen, päämäärätön, tyly jne. Nämäkin löytyivät Paskojen Treffien Miehestä. Ai niin, kaiken lisäksi tämä urpo lähettelee minulle sydänverellä kirjoitettuja viestejä (joihin en onneksi edes pysty vastaamaan koska saldo loppui!). Ja tämän lyhyehkön postauksen lopetan viisailla sanoilla: kuinka pihalla jengi voi olla?!

Lyhyesti

...lettuja lukuun ottamatta koko viikonloppu meni aivan pitkin vittua. Ei siitä sen enempää, tosiasiassa en halua ajatella asiaa tai puhua siitä, unohtaa vain.

Nyt paistaa aurinko. Taidan kömpiä partsille lukemaan kirjaa ja unohtamaan koko typerän viikonlopun.

Hui kauhistus!

Myönnän, olen jännittäjä-tyyppiä. Saan mahani vellomaan mitä erikoisemmilla syillä. Tämänkertainan mahanpohjan keinunta aiheutuu viikonlopun häämöttävistä treffeistä. Kamalaa! En todella muista kovin tarkasti, miltä tämä kloppi näyttää. Ei se ruma ollut, mutta toisaalta en koskaan sen tarkemmin katsonut. Huoh. Entä jos sillä onkin mädät hampaat tai tosi ruma hymy, tai aivan karsee nauru? Ja sit joudun kestämään sen seuraa koko illan. Tai jos se puhuu tosi huonoa englantia, eikä kumpikaan tajua mitä toinen puhuu. Ehkä sillä on maailman huonoin vaatemaku! Se se vasta oliskin! Portugalilaiset käyttää usein juoksukenkiä - ei tennareita, vaan juoksukenkiä, herrajeesus, ja voin sanoa että mikään (tai ehkä jokin) ei oo niin typerän näköistä. Sitä paitsi ei ne ees juokse niillä! Ostakaa tennareita tai kävelykenkiä! Oon varma että sillä on juoksukengät. Ja jotain muuta kamalaa päällä. Saletisti. Oon nähny sen vaan työvaatteissa. Aargh! N sai paljon anteeksi kauniilla kasvoillaan - ees lenkkarit ei haitannu (mitä nyt joskus). No on sillä ainakin kolmikuinen koiranpentu, josko se jotain kompensois. Saletisti se koirakin on joku ruma rotu, bulldoggi tai kiinanharjakoira. Voi apua. Tällastako se on aina, kun ensitreffeille valmistautuu?

Salainen ihailija

Ensinnäkin - mikään ei ole mukavampaa kuin herätä klo 05:30 ja raahautua töihin puolikuolleena. Ja töihin päästyään huomata, että mikään ohjelma ei toimi enkä näin ollen voi työskennellä. Sinänsä, mikäpä täällä istuessa, otin kirjankin mukaan ihan siltä varalta että on tylsää. Nyt sitten odottelen, että tekninen tuki tulee töihin jotta minäkin pääsen avaamaan linjat.

Edellisessä postauksessani kerroin (jokseenkin katkeraan sävyyn) eräästä söpöstä espanjalaispojasta, jonka pöydälle sujautin lapun perjantaina töistä lähtiessäni. Vastausta ei tosiaan kuulunut koko viikonlopun aikana. Maanantaina sitten puhelimeni piippaili pöydällä tärkeän oloisena. Vastaus tuli sittenkin - poitsulla on tyttöystävä, kuten epäilinkin, mutta viesti oli joka tapauksessa soma. Tällainen: So nice your note! I have a girlfriend... Otherwise I would love to call you. :) Juan. Söötti Juan, miks sulla on tyttöystävä!

Ja tästä pääsemmekin aasinsiltaa pitkin otsikkooni. Kyllä, mitä ilmeisimmin minulla on ollut salainen ihailija jo useita kuukausia. Tämä tuli ilmi hieman yllättäen, ja vielä yllättävämmältä taholta. Istuskelin pahaa-aavistamattoman parvekkeella, kun E ja M pöllähtivät paikalle enteilevät virneet kasvoillaan. Hetken kuluttua selvisi, että erään pikku lähikauppamme myyjä on palavasti ihastunut minuun, on ilmeisesti ollut jo hyvän aikaa. Erinäisten sattumusten jälkeen höveli Erik meni tietysti antamaan poikarukalle numeroni, ja muutaman tunnin kuluttua puhelimeeni ilmestyi (hieman siirappinen) viesti. Kaiken lisäksi viesti oli kirjoitettu portugaliksi, mutta M tulkkasi sen minulle, ja vapaasti englanniksi käännettynä siinä sanottiin: hey, I got your number, but I don't know your name. You are so beautiful and you take my breath away every time I look at you. Can we meet soon? My name is Hugo.

Huomasin viestin vasta puoli tuntia sen saapumisen jälkeen, ja juuri kun olin aikeissa vastata, sain uuden viestin (tällä kertaa kokonaan englanniksi): OK sorry, I have no right to send you a msg, I will get way to speak with you. Beijo! Poikarukka varmaan kärvisteli ja keräsi rohkeutta koko illan. No, enhän minä hirviö ole, paitsi ihan joskus harvoin, joten lähetin tälle kaukorakkauden uhrille viestin, jossa lupasin että voimme tavata. Perjantaina herra sitten soittaa, ja voimme sopia treffit. Ainoa pikku pelko persiissä on, etten todella muista kovin tarkasti miltä hän näyttää. Mutta onhan se ihan virkistävää olla palvonnan kohteena.

Ja tähän herra Exään palatakseni, hänet näen ilmeisesti perjantaina. Se o loppu ny, sano Outsa. Olen kyllä todella ylpeä meileistä, mitä hänelle lähettelin, sangen kypsää ja rehellistä, mutta ah, niin hienovaraista ja ystävällistä tekstiä. Ehkä paras erokirje ever. Sitä paitsi, tulen tuntemaan suurta nautintoa, kun voin kertoa hänelle kasvotusten, että mulla on treffit. Sadistista ehkä, mutta ansaittua.

No money, and definitely no funny

Akuutti rahapula iski jo puolenkuun tienoilla. Loistavaa. Tästä tuleekin jännittävä maaliskuu... Kiitos ihanaisen sairasteluni viime kuussa. Joten kotona sitten istuskellaan, leffoja kai pitäisi katsoa, tai lukea kirjaa, tai tehdä sanaristikkoja. Sattumalta ei vaan huvita mikään edellä mainituista aktiviteeteista. Sainpa itsestäni kuitenkin sen verran irti, että siivosin huoneeni perusteellisesti ja pyykkäsin - ja samalla puunasin kylppärinkin. Aah, olisittepa nähneet ne hiustukot mitä vetelin viemäristä! Kaunista! Kyllä oli laatanlento lähellä, ei voi muuta sanoa.

Eilen muuten tein jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt enkä varmaan (tämän kokemuksen jälkeen) heti kokeile uudestaan. Jätin sen söpön espanjalaispojan pöydälle lapun, johon laitoin myös numeroni. Noh, kumma kyllä, en ole saanut vastausta. Tuskinpa saankaan. Onneksi en koskaan edes tuntenut kyseistä jäpikkää - nyt täytyy vain toivoa, ettemme osu samaan aikaan työpaikan kahvioon. Toisaalta, ei mua oikeastaan kaduta. Ainakin tein jotain. Ei tarvi ootella ja kärvistellä. He's just not that into you, girl!

Tällä viikolla on kyllä ollut aika sekalaiset fiilikset kaiken suhteen. Lähetin aamulla N:lle sähköpostia, ihan vaan kun otti niin saatanasti päähän. Viesti itsessään oli kyllä jokseenkin sivistynyt. Kaipa yritän saada jonkinlaista päätöslauselmaa koko touhulle. En odota vastausta, enkä itse asiassa haluakaan moista. Oli vain pakko saada sanotuksi asioita, joita en ole pystynyt tähän mennessä sanomaan. En tiedä onko parempi olo - tuskin. Olotila taitaa olla jotakin katkeran ja rohkean välillä. Kuvitelkaapa, että imaisisitte paria sitruunaa ilman jälki-ilmettä.



Ja pojille tiedoksi, että it's your loss, bitches.

"A little madness in the Spring"

Pah, ei kai taaskaan juuri mitään kirjoitettavaa. Viikonloppu sujui rauhallisesti (kerrankin), sääkin oli ihana koko ajan. Taidettiin päästä aika lähelle +20 astetta jo! Dominiquen kanssa vietimme launtaipäivän ikkunaostoksilla keskustassa, hörppien samalla Starbucksin kahvetta - järkyttävään 3,5€ hintaan. Olihan se hyvää tietty, jotain karamellimaitokahvia johon sai vielä ripotella suklaata päälle ja niin ees päin, mutta melkein neljä euroa kahvista oli hieeeman liikaa. Niinpä hillitsin itseni enkä ostanut edes maailman ihanimpia korviksia. Kestän kai ilmankin.

Sunnuntaina piipahdimme K:n kanssa Lissabonin eläintarhassa. Lienee ainoa paikka tässä kaupungissa, jossa jotain muuta tuijotetaan enemmän kuin meitä. Tai minua, yksin liikkuessani. Oli oikein hauska visiitti, lipun hinnalla pääsimme katsomaan myös delfiininäytöksen. Niin ihania eläimiä, että aijai! Salainen haaveeni on päästä joskus pulikoimaan kyseisten pullonokkien kanssa. Dominique suunnitteli lähtevänsä eteläiseen Espanjaan delfiinejä katsomaan, ja siellä kuulemma pääsee myös delfiiniuinneille. Täytynee laittaa korvan taakse!



Maanantaipäivä töissä on ohitse - valitettavasti - ja voin rentoutua rauhassa uusien kirjojeni ja sanaristikkojeni kanssa. Ei paha. Jostain kumman syystä työpäivät kuluvat liian nopeasti. Onpahan mukava mennä huomenna töihin... Ja pölistä taas puhelimeen sekavia lauseita ja punastella. Niin, aika teini-ikäiseltä kuulostaa. Lupaan ilmoittaa, jos (ja kun?) vihdoin saan illalliskutsun. Kevättä on ilmassa, sano.

No mut ei se kuitenkaan

Sillä on hirveen söpöt silmät. Kai se on aika ujokin. Emmä tiedä puhuuko se englantia, tai ees portugalia. Se on espanjalainen. Mutta se on tosi söpö. Oon aika varma että se halus tulla juttelemaan eilen, mutta se jänisti. Sanoinko, että se on tosi söpö, ja ujo? Kai mäkin oon. Se tulee töihin kahelta ja pitää tauot aina kymmentä vaille tasan. Yritän ajottaa omat taukoni sen kanssa. Yritän olla tuijottamatta. Ja sekin. Mutta aina se kattoo. Ja mäkin. Haluisin ehkä jättää sen pöydälle lapun mutta se vaihto taas paikkaa, en halua jättää lappua väärän tyypin pöydälle. Sitäpaitsi, ehkä se kattoo kaikkia. Sillä on varmana tyttöystävä. Ei noin söpö voi olla vapaa. En ajattele sitä enää. En ees tiedä sen nimeä. Mutta se on tosi söpö. No nyt en ajattele sitä enää.

Pitäiskö mun kirjottaa siihen lappuun vaan, että oot tosi söpö?

Auttakaa hullua blondia

Voi herran jumala, minkälainen päivä. En muista hetkeen olleeni niin kiukkuinen heti herätessäni. Itse asiassa välittömästi heräämisen jälkeen olin niin hyvällä tuulella, että! Ja noin kymmenen minuutin kuluttua olisin voinut tappaa jonkun. Heti kylpyhuoneessa rupesi vituttamaan, kun eräs tietty kämppäkaverimme tunkee joka jumalan päivä kaikki tavarat laatikoihin (esim. hammastahnat, muotovaahdot jne). En tiedä miksi, sillä kylppäri on suhteellisen iso ja tilaa riittää - eivätkä tavarat ole koskaan hujan hajan, vaan ihan siististi. Mutta S kärsii ilmeisesti jonkinasteisesta pakko-oireilusta. Joka aamu saa siis käydä koko lavuaarikaapin läpi etsiäkseen omia tavaroitaan. Tässä vaiheessa otsasuoni pullisteli jo mukavasti. Keittiöön päästessäni huomasin, että kukaan ei sitten laittanutkaan eilen illalla astianpesukonetta päälle, josta syystä kaikki astiat olivat paskaisia. K asteli keittiöön juuri oikealla hetkellä, ja kauniiden kirosanojen höystämänä kerroin hänelle mielipiteeni siitä, että näytän olevan ainoa henkilö joka konetta ylipäätään osaa käyttää. Niin, ja vessapaperikin oli loppu. Eikö täällä jumalauta kukaan osaa ostaa vessapaperia, ennen kuin se on viimeistä palaa myöten käytetty?!

Sopivasti lähtökiireissäni tönäisin vielä täyden vesilasin pöydänkulmalta - hienossa kaaressa se lennähti, ja toki suoraan tietokonepöydälleni. Hieno kilahduskin kuului, mutta pentele, olisin mielelläni heittänyt lasin vaikka seinään enkä pudottanut sitä! Hukkaan meni sekin. Onneksi tietokoneeni ei ehtinyt kärsiä. Lasinpalaset odottelivat minua, kun vihdoin pääsin töistä kotiin, jo olen melko varma että hämähäkkiystäväni naurahti hiljaa, kun näki minun säheltävän ympäriinsä.
Töissä ihmisillä näytti myös olevan vain erikoistyhmiä kysymyksiä, ja pelkäänpä, että äänensävystäni huomasi etten ollut kovinkaan hymyilevällä tuulella. "Älä nyt laita sitä päälle vielä! Laitoitko jo?! No niin, virta pois ja kokeillaan uudestaan... Älä seinästä irrota! Kun siitä virtanappulasta!" *Kiroilua, keskisormella osoittelua ja vittuuntunutta mutinaa*



Mutta kas! Päätimme etsiä käsiimme erään ruokakaupan lähinaapurustosta, jossa on parempi valikoima kaiken suhteen. Löytyihän se, melko helposti vieläpä, ja todella läheltä asuntoamme. Ja mitä silmäni näkivätkään! Ruisleipää! Näkkileipää! Hapankorppuja! Hapankorput olivat peräti Suomessa valmistettuja. Kasvoilleni levisi niin aito, onnellinen hymy, että moista ei ole hetkeen nähty. Lopulta tuo suunnaton vitutuskin laantui. Mutta jeesus kun otti päähän. Otti niin kovasti, että teki mieli lähteä kotiin kesken päivän paiskomaan tavaroita. Tavaroiden onneksi sinnittelin työpäivän loppuun.

Kiinnostaa, ei kiinnosta, kiinnostaa...

...ei kiinnosta. Mieli on terävä kuin... kuin... hmh. No, tähän voi lisätä jonkin tylpän esineen. Ilmapallo, kenties? Näin kai tapahtuu väkisinkin, kun yrittää aktiivisesti olla ajattelematta jotakin. Sitä sitten huomaa, että yks kaks ei ajattelekaan mitään. Väsyttääkin niin pirusti koko ajan, ehkäpä tämä on sitä kevätväsymystä? Tänään kärsin myös oudosta, hyvin paikallisesta päänsärystä heti vasemman silmän takana. Onneksi meni ohi, enkä ehtinyt lukea netin lääkäripalstoja. Ties minkä kasvaimen olisin itselleni kasvattanut.

No aurinko se sentään jaksaa killistellä taivaalta! Ilma oli viileä vielä, mutta jos ei tuullut, auringossa oli oikein mukavaa ja lämmintä. Niinä muutamina hetkenä, kun töiden lomasta pääsin ulkoilmaan jaloittelemaan. Eilisen Naistenpäivän kunniaksi saimme jopa valkoiset ruusut töistä! Siihen se naiseutta juhliminen taisikin jäädä. Muistin toki kohottaa maljan kaikille ihanille naisille maailmassa - uuden kämppikseni kanssa. Tarkennettakoon vielä, että kyseessä on (aika suurikokoinen) hämähäkki, joka päätti muuttaa asumaan verhoihini. No, olkoot siellä, niin kauan kun ei kiipeile viereeni nukkumaan öisin. Tosin olen aika varma, että se käy yöllä tanssimassa polkkaa otsallani, ja mönkii sitten takaisin paikalleen ja esittää että mitään ei tapahtunut.

Mistäpä tässä nyt sitten kirjoittelisi. Valitan, että elämäni on hieman tylsää paikka paikoin. Itseni vuoksi pidän kuitenkin tapaa yllä ja yritän kirjoittaa ainakin parin päivän välein. Muuten unohdan koko jutun enkä jaksa enää aloittaa alusta. Mieli on tylsä, ajatukset harhailevat, saan outoja vihanpuuskia, tekisi mieli olla ilkeä, sitten taas seuraavana hetkenä voisin nauraa kymmenen minuuttia yhteen soittoon. Ulospäin näytän luullakseni samalta kuin ennenkin, mutta pään sisällä velloo. Mutta ihan kiusallanikaan en anna periksi.

Ei suklaata ainakaan... viikkoon!

Suorastaan verraton viikonloppu Óbidosissa on takana, ja on aika palata harmaaseen arkeen. Naistenpäivän kunniaksi vettä tuli taas taivaan täydeltä. Onneksi viime päivien hauskat muistot ovat vielä tuoreessa muistissa! Vuokraamamme hostelli/huoneisto oli ihastuttava ja kodikas, vaikkakin aika viileä. Sisustukseen oli panostettu, seinillä roikkui omistajan omatekemiä tauluja ja koko paikassa oli vaan niin lutunen tunnelma, että. Lauantai-iltana paikan omistaja (joka asui talon alakerrassa) tuli ystävällisesti sytyttämään takkamme (tai mikä lie kamiina olikaan), ja siinä sitten istuttiin ja paahduttiin ja kerrottiin kummitustarinoita. Valkoviini seuranamme, tietysti.





Päiväsaikaan kiertelimme ihanaa Óbidosia. Kyläksi sitä kai pitäisi kutsua, koska käytännössä koko paikan kävelee läpi puolessa tunnissa. Yhtä kaikki, it was lovely. Talot ovat vanhoja ja kylän halkaisee muuri, jota pitkin pääsee myös köpöttelemään. Sää oli hieman oikutteleva, joten päätimmekin palata kesällä parempien säiden vallitessa. Merikin on jossain lähellä, eli ranta- ja kaupunkiloman yhdistäminen ei tuota ongelmia. Suklaata en kylläkään halua nähdä hetkeen. Tosiasiassa en edes syönyt kovinkaan paljoa, mutta pelkkä suklaan näkeminen ja haistaminen joka puolella sai kaikki voimaan pahoin viimeistään sunnuntaina. Alla oleva kuva on kakkunäyttelystä: ei heti uskoisi, että tuokin lohikäärme on täysin syötävissä!



Naurua riitti, ja typeriä juttuja, ja väsyneitä jalkoja. Sunnuntaina köröttelimme takaisin Lissaboniin bussilla. Ja taas se hassu tunne, että olin kotona! Ah, tässähän on jo Marquês de Pombal, ja kohta tulee Rato, ja Basílica da Estrela. Home sweet home.

Kokkailua ja hiljaisuutta

Plaah, mikä työpäivä. Aamu alkoikin jo harmaana ja sateisena, ja sellaisena pysyi. Tosin iltaa kohden, jos oikein tarkkana oli, pystyi erottamaan pieniä, sinertäviä taivaanpalasia pilvimassan keskeltä. Joka tapauksessa päivä oli alavireinen ja tylsä, ei tehnyt lainkaan mieli puhua ah, niin rakkaiden panelistien kanssa, vaikka (yhtä Todellista Ämmää lukuun ottamatta) kaikki olivatkin suopeita ja nauravaisia. Tuli melkein huono omatunto, kun ei vaan kiinnostanut. Onneksi takanani on jo useampi vuosi asiakaspalvelutyötä, joten tekohymy ja -nauru tulevat luonnostaan.

Kotiin päästyäni käristelin makoisaa kana-paprika-tomaattisekoitusta ja täysjyväriisiä. Täytyypä kehaista, että taidan kohta olla varsinainen ekspertti kanan leikkelemisessä. Valmiita suikaleita täältä ei saa - tai jos saa, mukana on sitten kaikki suoletkin. Tai siltä se ainakin näyttää, joten olen tyytynyt ostamaan kanan fileitä, jotka sitten ruodin ja pilkon kotona. Vanha kunnon ällöpala-Outi löytää kyllä fileistäkin vaikka mitä kuvottavaa! Ja lisättäköön vielä, että täällä fileistä aivan todella löytyy mitä ihmeellisempiä kanan ruumiinosia. Alkuun limaisen kanan leikkaaminen oli yököttävää, mutta nyt olen jo tottunut. Lisäksi pidän siitä, että mitään lihaa ei ole valmiiksi marinoitu. Ruoasta tulee hieman autenttisempaa, kun sen saa itse maustaa, eikä marinadin vahva maku peitä muita makuja alleen.

Kermaviiliä kyllä kaipaan. Täällä ei kuulemma harrasteta lainkaan happamia maitotuotteita, paitsi jogurtteja. Ja koska sipsitkin ovat lähes aina maustamattomia, tekisi niin paljon mieli dippikastiketta - mutta ensinnäkään ei ole kermaviiliä, ja toiseksi, ei ole maustejauheita. Huoh, mikä maa. Kyllä välillä silmät pyörii kun kaupan hyllyjä tuijottelee. Niin, ja ruisleipä. Ruisleipä. Ruispalat. Paahdettu ruispalan puolikas, päälle hieman ihan rehellistä voita ja pala juustoa. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? No, ehkä hieman Fazerin Sinistä.

Ehdin jo melkein unohtaa mainita, että rakas kotikatumme on suljettu. Vastapäistä taloa puretaan, ja purkutöiden vuoksi katu on toistaiseksi laitettu kiinni. Mikä hiljaisuus! Ei tööttäilyä, ei ratikoiden huumaavaa, maata tutisuttavaa jyrinää, ei kälättäviä ihmisiä. Ihanan rauhallista. Kohta aloitan Taru Sormusten Herrasta-maratonini, ja naatiskelen samalla pari lasia hyvää, viileää valkoviiniä. Peace of mind!

Laiska, fiksu ja saamaton

Niskasta kiinni ja rustaamaan. En kylläkään tiedä, mistä kirjoittaisin. Aika kuluu pitkälti töissä, ja kun kotiin pääsee niin jaksaa vain elbailla koneella. Mitään tekemättä, tietysti. Viikonloppu sujui kuitenkin makoisasti, perjantaina vietimme iltaa Eliseun asunnolla kokaten ja hauskaa pitäen. Ja hauskaahan pidettiin, kuuteen asti aamulla, kunnes naapurin setä tuli kolkuttelemaan ja (kuulemma kiroilemaan) oven taakse. Lauantaina pääsimme E:n ja M:n kanssa vihdoin irkkupubiin asti - ja ah sitä siideriä, voih! Hyvältä se maistui. Illan päätteeksi hurautimme taksilla lähimpään avoinna olevaan ruokapaikkaan. Naurukohtaus ei ollut kaukana, kun saimme vihdoin selville paikan yöruokalistan: pinaattikeittoa ja sämpylää, sekä tietysti jälkiruoaksi riisivanukasta kanelilla (joka maistui aivan riisipuurolta). En ole koskaan kaivannut niin paljon pizzaa kuin tuona yönä. Mutta maassa maan tavalla, minkäs teet.



Sunnuntaina kiertelimme tyttöjen kanssa ostarilla, ja tarttuipa mukaan muutama kirjakin. Toinen oli portugalilaisen kirjoittama, vuosisadan alkuun sijoittuva kertomus, ja kuulemma historiallisesti hyvinkin korrekti, vaikka henkilöhahmot ja tapahtumat ovatkin fiktiivisiä. Tarina alkaa Lissabonista ja päätyy yhteen Portugalin sen aikaisista siirtomaista. Nyt voin siis hyvällä omallatunnolla sivistää ja viihdyttää itseäni samalla! Ja Portugalista kirjoittaessani mieleeni muistuu taas portugalin tunnit. Opettajaraukka yritti kaikin keinoin saada meitä lopettaneita (yhteensä 3 henkilöä) palaamaan takaisin tunneille. Kaipa taas torstaina saan itseni raahattua paikalle, ihan vain kuunnellakseni kieltä. Ehkäpä samalla opinkin jotain. Harmittaa niin vietävästi, että tunnit menivät aivan mönkään omalta osaltani sairastelun ja töiden takia. Tehtävät kasaantuivat, kunnes pöydällä oli vain iso monistepino tekemättömiä tehtäviä, ja enhän minä niitä saanut koskaan tehtyä. Taidanpa kysäistä opelta, pitääkö hän tunteja jossain muuallakin. Hitaammalla tahdilla. Pace is the trick.