Vanhuksen löpinöitä

Jaa, taas tupsahti yksi vuosi lisää. Eihän se tietenkään missään tunnu, paitsi että päätä hieman särkee - tätä en kuitenkaan laita ikääntymisen piikkiin. Eilen, kun kämppikset pääsivät kotiin, sain mukavan yllätyksen: suklaakakku 26 kynttilällä ja sen lisäksi lahjakortti kosmetiikkaliikkeeseen. Syntymäpäiväni yönä, heti kello 12 jälkeen, havahduin myös siihen että oveni aukeaa ja kämppäkaverit hoilottavat onnittelulaulua ovensuussa. Niin, ja sain lahjaksi myös ihanan orkidean; katsotaanpa, kuinka kauan saan sen pidettyä elossa.

Illasta tuli oikein mukava, kakkua ja kuoharia kera tärkeiden ihmisten. Ei kai sitä muuta syntymäpäivänään voi toivoakaan. Aiemmin päivällä olin kylläkin oikea epätoivoinen Erkki. Töissä painetta kasataan joka suunnalta, ja ihmiset jostain kumman syystä olettavat, että yksinkertaisesti tiedän asioita ilman että kukaan niitä on minulle opettanut tai näyttänyt. Raivostuttavaa. Jos minun oletetaan johtavan tätä tiimiä kunnolla ensi viikosta alkaen, niin ottaisin mielelläni vastaan hieman ohjeistusta ja koulutusta.

IT-poika käväisi kämpällä eilen illalla, ja vihdoin hänelle uskalsin avautua epäilyksistäi ja peloistani. Hän myönsi että firmalla koulutus tapahtuu todella huonosti tai ei ollenkaan, käytännössä jos ei itse ole vaatimalla vaatimassa niin saa luvan olla oppimatta. Tästä ropsahtaa aika runsaasti miinuspisteitä. En koe saavani juurikaan tukea ylemmiltä tahoilta, päinvastoin, odotuksia ja epäilyksiä kyllä osataan esittää mutta siihen se jääkin. Tänä aamuna herätessäni epätoivon tilalle oli tullut silkka raivo: jumalauta, jos täällä ei asioita saa ilman että on jatkuvasti kärkkymässä, niin kärkytään sitten oikein kunnolla! Taidanpa lähettää sähköpostia Lontooseen, jossa kerron (kauniin sanankääntein, tietysti) kuinka HELVETIN hankalaa on tehdä työtään kunnolla, kun ei anneta edes kunnollisia työvälineitä. Kynätkin piti tuoda itse, vittu. Tänään en aio sanojani säästellä, enkä todellakaan ota paskaa niskaani itsestäni riippumattomista syistä.

No, ei siitä sen enempää. Edelliseen postaukseen ja sen mystiseen otsikkoon palatakseni: olen siis huonoa, erittäin huonoa seuraa Kirjoittajalle. Ja tämän minulle kertoi Helena. Olen kiitollinen että hän uskalsi kertoa, jotta voin aloittaa varsinaisen erkanemisen ko. tyypistä. Siis en Helenasta, vaan Kirjoittajasta. Jäpikkähän on hieman ongelmainen epilepsioineen kaikkineen, kaiketi myös hieman masentunut ja ehkä myös rajatilahäiriöinen (uaah, unelmien sulho... tervemenoa vaan!). Ja joka kerta kun puhun tai näen Kirjoittajaa, hän ahdistuu suunnattomasti. Kaipa siitä syystä, että ei osaa päättää mitä tekisi minun suhteeni - ja tämän lisäksi hän ei luota minuun pätkän vertaa. Eikä kyllä kannatakaan, ihan totta. En ole välttämättä maailman luotettavin henkilö, jos puhutaan deittailusta. Seurustelu on nyt asia erikseen... Ja onhan tähän parin viikon sisään mahtunut myös armotonta syyllistämistä siitä, että olen tavannut muitakin poikia tuntemisemme aikana. Muistettakoon vielä sekin, että herra itse on seurustellut koko ajan, ja tunnusti vihdoin pari päivää sitten että ihan oikeasti erosi vasta n. viikko sitten. Täytyy sanoa että jos tunnen itseni kaltoin kohdelluksi, väärin perustein syyllistetyksi tai muuten vain saan osakseni epäoikeudenmukaista kohtelua, mielenkiinto lopahtaa välittömästi. Sekopää, sehän tuo jätkä on; nyt Kirjoittaja on sairaalassa koska sai epilepsiakohtauksen, ja toivottavasti pysyykin siellä. Hups - taisin oikeastaan aiheuttaa ko. kohtauksen, kun sunnuntaipäivänä hieman raivostuin puhelimessa ja latelin suoria sanoja. Stressi ja hermostuminen kuulemma laukaisevat yleensä kohtauksen herran kohdalla. No se on voi voi. Sori.

Taidan sekoittaa IT-pojankin päätä ihan huolella, toivon kovasti että hän ei ala analysoimaan tai lokeroimaan tätä pikku juttua liikaa. Siinä vaiheessa tunnetusti ampaisen karkuun notta viuh vain. Ja pahoittelen tekstin sekavuutta, kolmen tunnin yöunilla ja pikku darrassa ei kirjoittamisestakaan oikein tule mitään. Enää 7 tuntia töitä. Lasken minuutteja. Päästäkää mut nukkumaan.

Bad company

Ah. Miten voikin näin laiskottaa? Osasyyksi mainittakoon nyt alkuun se, että olen ollut hieman sairas viime päivinä. Ei mitään erikoista, lämpöä ja heikkoa oloa lähinnä, ja lihassärkyä siihen malliin että tuntuu kuin olisin kierinyt kotikatumme mäen alas. Mutta nyt on parempi fiilis. Huomenna taas töihin. Saikulla oleminen on samperin tylsää, mistä syystä aina päädyn siivoamaan... Saan jotain sairasta tyydytystä siitä, kun koko asunto kiiltää. Ja heti kun joku murustelee tai muuten vaan sotkee keittiössä, tekisi mieli vetää pataan. (Ei huolta, hillitsen itseni!)

Viikonloppuna ei kaiketi tapahtunut mitään kovin erikoista, perjantaina kävimme perinteisesti Bairrossa ja sitä ennen Lissabonin omilla pikku Oktoberfesteillä. Ilta oli viihtyisä, ehkä siitäkin johtuen että vietimme aikaa hieman erilaisella kokoonpanolla. Lauantai-illan vietin IT-pojan kanssa, oli hauskaa ja mutkatonta.. Kunnes eilen sain kuin sainkin viestin, jossa poikaparka pohti, että mitä olinkaan kaikella sanomallani tarkoittanut. No, en mitään. Toivon kovasti, että tästä jutusta ei tule mitään ihme säätöä, koska asiat todella toimivat näin: ei mitään odotuksia, ei mitään velvoitteita.

Sunnuntaina kävimme hieman jazzaamassa puistossa. Päivän pääesiintyjä oli Tiago Bettencourt; mukavaa, rauhoittavaa musiikkia, hyvät ystävät, lämmin auringonpaiste. Mitäpä sitä ihminen muuta sunnuntaisin tarvitsee?! Tai ylipäätään.

Oikeastaan olen tyytyväinen että olen ollut hieman sairas. On ollut hyvä istuskella ihan yksin kotona, miettiä ja käydä läpi asioita, ilman kenenkään seuraa. Siinä sivussa taisin jopa siivota lähes koko kämpän. Minulle siivoaminen toimii jonkinlaisena terapiana (uskokaa tai älkää). Kun samalla miettii asiat halki, ja lopulta saa ajatustyön ja siivouksen valmiiksi, on sanoinkuvaamattoman helpottunut olo. Lievää pakko-oireilua ilmassa...? No ei kai. Mutta tänään tuntui siltä, että pää ja koti ovat molemmat järjestyksessä. Jossain vaiheessa viikonloppua juttelin myös erään toisen Tiagon kanssa, herra Entisen ystävän. Kyseli kovasti, koska nähdään, ja toivon tosissaan että näemme pian. Joãon ja Tiagon kanssa tulin aina parhaiten toimeen, he olivat (ovat varmasti edelleenkin) sellaista höperöä poikaseuraa, kun ei tarvitse miettiä mitä sanoo ja voi vain olla oma idioottimainen itsensä. No mutta - ruoka on valmis, joten painunkin tästä aterioimaan. Palatkaamme taas pian, toivottavasti saan itsestäni jatkossa hieman enemmän irti!



EDIT:

Jutun otsikko liittyy asiaan, josta minun piti kirjoittaa, mutta muistin sen vasta nyt. Palattakoon tähän aiheeseen siis tulevina päivinä - sillä mitä ilmeisimmin olen huonoa seuraa. Ainakin eräälle tietylle henkilölle.

Naurattaa

Tiedättekö sen hysteerisen olotilan, kun on nukkunut liian vähän ja yhtäkkiä kaikki vaan hihityttää? No, tänään on ilmeisesti sellainen päivä. En meinannut pysyä housuissani (no pun intended) kun IT-poika tuli fiksailemaan tietokonettani. Onneksi sentään molempia nauratti, eikä tarvinnut yksinään naamaansa väännellä. Agentit tosin seurasivat tilannetta hieman hämmentyneinä...

Tänään pitäisi mennä Helenan tykö Benficaan suunnittelemaan synttäri-illallista, mutta arvatkaa vaan jaksanko. Ensinnäkin, neiti on itse työtön ja omistaa auton, on jotenkin turhauttavaa lähteä 9h työpäivän jälkeen (etenkin kun on herännyt puoli kuudelta) hurruuttamaan metrolla jonnekin jumalan selän taakse. Saman asian voi sitä paitsi hoitaa mesessäkin. Taidan tarvita päikkärit tänään, ettei karkaa käsistä tämä nauratus (en keksinyt parempaakaan sanaa).

Kiirettä pittää

Aijai. Vihdoinkin energiaa ja aikaa raapustella jotain. Enpä olisi heti uskonut olevani niin kiireinen etten edes blogiani ehtisi päivittämään. Toivottavasti edes jollakulla oli ikävä! Lontoosta ollaan siis palauduttu (kyllä, puhun itsestäni monikossa), ja vaikkakin reissu oli sinänsä mukava, oli se myös helevetin rasittava. Itse Lontoota en ehtinyt näkemään lainkaan, Kingstonia lukuun ottamatta, sillä käytännössä päivät kuluivat firmalla opiskellessa. Kun vihdoin pääsin takaisin huoneeseeni, en jaksanut ajatella muuta kuin nukkumista. Siitäkin huolimatta illallisellakin luin vain työpapereita. Oi voi, kuinka tärkeeltä voikin kuulostaa. (Tylsää se oli.) Mutta perjantaina olin suureksi onnekseni jo takaisin Lissabonissa! Perjantai, lauantai ja sunnuntai kuluivat nollaamisen parissa, sillä aivoni todella ylikuumenivat Lontoon reissulla... Perjantaina näin jopa Joãon Urban Beachilla (TQ muistanee tämän ujon poitsun?), ja jälleennäkeminen oli varsin riemukas. Lauantaina lähdimme ulos kera tyttöjen, ja kovin viihtyisä ilta oli sekin.

Sunnuntai vierähti löhötessä. Soitin jopa herra Entiselle, ja läpisimme puhelimessa 1½ tuntia. En tiedä miksi, mutta tuon puhelun jälkeen tuli niin seesteinen olo ettei ole hetkeen ollutkaan. Oli uskomattoman mukavaa kuulla tuttu ääni, heittää samoja paskoja vitsejä ja vaihtaa kuulumiset. Tätä en ole tunnustanut kenellekään täällä asuvalle ystävälleni, koska en yksinkertaisesti jaksa kuunnella sitä samaa ei sun pitäis olla siihen missään yhteydessä-jauhantaa. Hyväähän kaikki kai tarkoittavat, mutta vitut. Tuli hyvä fiilis, molemmille osapuolille. Notta mitäs hittoa?

Maanantaina sitten alkoi varsinainen supervisorin homma. Täytyy kyllä tunnustaa, että aika paskasti alkoi koulutus ja ylipäätään koko uusi työtehtävä. Työpisteeni ei toiminut lainkaan, työprofiilini ei ollut valmis enkä voinut tehdä muuta kun härväillä tiimiläisten kanssa ja yrittää tehdä jotain järkevää. Mikä ei oikeastaan onnistunut, koska en voinut tehdä mitään. Onnekseni kaikki agentit tuntuivat todella mukavilta (vrt. ensikohtaaminen, joka oli "hieman" viileä). Ja tuntuvat kyllä edelleenkin. Sen lisäksi kaikki muut supervisorit ovat todella avuliaita ja mukavia ja yrittävät parhaansa mukaan auttaa, vaikka toisinaan englanninkielentaito lähentelee nollaa. Propsit kuitenkin yrittämisestä! Nyt tuntuu jo siltä että minut on otettu hyvin vastaan koko kampanjassa. Pää on kylläkin vielä sekaisin kaikesta tiedosta, mutta se lienee normaalia. Tänään aamulla ehti jo tulla lievä paniikki - yhtäkkiä tajusin, että kaikki muuttuu. Kaikki. Ei enää täysin huoletonta eloa... Portugalista on tulossa minulle ihan vakavasti otettava paikka. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, mutta oudon haikea olo on tietysti, koska tiedän että asiat eivät tule säilymään ennallaan. Tulevaisuus näyttäytyy minulle tällä hetkellä sekä pelottavana että mahtavana; tiedän että tämä tulee olemaan tilaisuuteni näyttää, mihin minusta on, joten tietenkin panikoin (pääni sisällä lähinnä), että onko minusta tähän sittenkään, ja entä jos mokaan täysin?! Ja toisaalta taas ajattelen että itse kokemus tulee varmasti olemaan upea, ja kaiken lisäksi se että minut ylennettiin ulkomailla työskennellessäni näyttänee oikein mairittelevalta CV:ssäni. Eilen illalla ja tänään aamulla olisin kyllä vain halunnut kunnon halauksen ja jonkun, joka sanoo että hei, kyllä sä pystyt! Kiitokset Erikille ja Elinalle kannustamisesta. Heiltä olen varmasti saanut eniten potkua persiille, hyvässä mielessä.

Ahaa! Luulitteko, että selviätte tästä postauksesta ilman miesosiota! Olitte väärässä. Kerrottakoon kuitenkin lyhyesti tällä kertaa. Kirjoittajan entinen (vai onkohan se nyt entinen vai ei, niinpä! kuka siitä selvän ottaa...) tyttöystävä on kuulemma raskaana. Hieno ajoitus, eikö totta? Juuri, kun pariskunta on eroamassa? Sallikaa mun nauraa. Tähän aiheeseen ei muuta sanottavaa. Paitsi tietysti se, että Kirjoittaja haluaisi minut tyttöystäväkseen - sikäli, kun hänestä ei tule isää seuraavan vuoden sisällä. Sallikaa mun nauraa enemmän.
Mutta perjantaina näin IT-poikaa! Voi vihne. On se semmonen poitsu. Hauska, fiksu ja komee, mutta ei sittenkään mitenkään vakavasti otettava. Ei se haitannut. Molemmilla oli hauskaa, ja tästä eteenpäin hän kuulemma aivan henk.koht. vastailee HD-kysymyksiini. (IT-poikahan on tietysti firmani helpdeskissä, ja supervisorina pääsen lähettelemään runsaasti erilaisia ongelmatilanteita HD:lle ratkaistavaksi.) Nyt elämä näyttää taas hymyilevän, vaikka hetken se näyttikin lymyilevän. Ja oli kova ikävä kaikkia kannustajia siellä Suomen päässä. Mutta potkin itseäni eteenpäin parhaani mukaan, ja kaikestahan tunnetusti selvitään. Tai sitten polkaistaan mopo rotkoon... Mutta vielä en kuule uhkaavaa mopedin hurinaa, joten hyvältä näyttää. Työrintamalla siis, muusta en nyt viitsi edes puhua. Postauksia tulossa lisää lähipäivinä, kunhan aivotoimintani palaa normaalitilaan. Até já fofinhas!

London!

No niin, terveiset sateisesta Englannista! Täällä sitä ollaan, suht lyhyellä varoitusajalla (sain lentotiedot vasta eilen illalla ja lähtö oli tänään aamulla klo 07:45), mutta perille pääsin kuitenkin. Olo on vähän sekava, nukuin jotakuinkin 4 tuntia viime yönä. Heti perille päästyäni kuski poimi minut asemalta ja kuskasi firmalle, jossa koulutukseni alkoi aikalailla heti. Opittavaa on runsaasti mutta enpä oikeastaan muuta odottanutkaan. Mukavaa päästä silti oppimaan uutta juttua, uusien ihmisten kanssa.

Hotellini on siis Kingstonissa, eli ei aivan varsinaisen ydin-Lontoon alueella. Mutta onpa ihanan peribrittiläisen näköistä! Ihmisetkin ovat kummallisen puheliaita ja kohteliaita - verrattuna hieman tuppisuisiin ja toisinaan tylyihinkin portugalilaisiin. Mutta silti on jo ikävä Lissabonia. Olen ihan koukussa kyseiseen kaupunkiin. Vaan ei huolta, otan ilon irti Lontoosta! Ja yritän samalla saada tätä tietomäärää mahtumaan päähäni.

Nyt lähden hotelliin illalliselle - palataan taas kohta!

Kylmät väreet

Hyi. Tämä postaus tulee hieman aikaisin, ihan siksi että satuin heräämään noin tunti sitten. Painajaiseen. En ole nähnyt painajaisia ikuisuuksiin, oikeastaan en edes muista milloin viimeksi. Näköjään pitkä tauko tuottaa sitten sitäkin kammottavampia unia.

Unessa joku sieppasi minut; peräti kahdestikin, vaikka toisella kertaa minun piti ihan oikeasti olla turvassa. Mitään "sen kamalampaa" ei ehtinyt kai edes tapahtua, mutta se veret seisauttava tunne painajaisessa oli jotakin sanoin kuvaamatonta. Sieppaajan ilmestyessä tunsin vain jonkinlaisen käsittämättömän pahan läsnäolon. Kun viimein havahduin hereille, tajusin maanneeni sängyssäni jo hyvän aikaa silmät auki, mutta täysin lamaantuneena. Sydän hakkasi kuin aropupulla. Tärisevin käsin hapuilin yöpöydältäni valokatkaisijan ja nousin istumaan sängylläni silmät suurina. Hyi helevettiläinen että vihaan painajaisia! Tällaisina hetkinä on mukavaa asua kämppisten kanssa. Olisin varmaan soittanut poliisit, jos olisin ollut yksin kotona. Totta puhuen kun heräsin, ensimmäinen (lievästi absurdi) ajatukseni oli soittaa herra Entiselle. Pahaa unta kai tuokin aivopieru...

Hiipparoin vessaan ja olin saada sydärin kun huomasin, että suihkuverho oli kiinni enkä nähnyt mitä sen takana oli. Ja koneelle tullessani kaiutin hieman räsähti, ja ihan varmasti hyppäsin hieman ilmaan sen kuullessani. Ai miten niin vähän vainoharhainen olo?! Ja tietysti väsyttää niin perkeleesti, mutta en uskalla mennä takaisin nukkumaan. Entä jos sama uni jatkuu? Juuri pari päivää sitten juttelimme Margien kanssa siitä, kuinka inhottavat unet aina jatkuvat samasta kohdasta, mutta miellyttäviin uniin ei ole palaamista. Kraah.

Tämä uni on kyllä takuulla eilisiltaisen leffan ansiota. Eikä se ollu ees pelottava! Tämän takia en koskaan katso kauhuleffoja. Elokuvahan oli siis Law Abiding Citizen, jonka kävimme Normanin ja K:n kanssa katsomassa Jardim da Estrelassa eli ihan tuossa viereisessä puistossa. Ilmeisesti siellä näytetään ihan ilmaiseksi leffoja tämän viikon ajan. Kyllä oli kivvoo! Ja hauska idea. En muista mikä oli tänään vuorossa, mutta puistoonhan on vain parin minuutin kävelymatka joten voihan sitä käydä kurkkaamassa. Nyt en kyllä enää jaksa kirjoittaa, mutta pakkohan se on hereillä pysyä, jospa sitä YouTubesta löytyisi vaikka Ketosia&Myllyrinteitä, joita kyyläisi. Notta huomenta vaan.

Tikusta asiaa

Haa! Viime päivien aikana olen saanut kehiteltyä muitakin kirjoituksen aiheita kuin tuon iänikuisen miessukupuolen. No ensinnäkin - ensi viikolla pääsen Lontooseen! Neljä päivää ja kolme yötä, firma tietysti kustantaa, pääsen oikein tyylikkääseen perienglantilaiseen hotelliinkin yöpymään. Odotan innolla! Tosiasiassa minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä varsinaisessa koulutuksessa tapahtuu, mutta se selvinnee viimeistään paikan päällä. Härkää sarvista.

Eilen vietimme iltaa tyttöjen kera kämpillä, parvekejuoruiluun osallistuivat siis itseni lisäksi sekä Margie että Elina. Jossain vaiheessa heitin sitten ilmoille puolivitsinä tuon pikku väärinkäsityksen (tai millä nimellä tapahtumaa haluaakin kutsua) siitä, että olisin jokin kauhea, kylmäkiskoinen akka. Elina sitten ystävällisesti kertoi, että moinen mielikuva minusta on jokseenkin yleinen työpaikalla. Siis, että useampikin henkilö pitää minua tylynä ja epäystävällisenä tms. Ei kai tälle nyt voi enää kuin nauraa? Mietin jo päässäni, miltä näyttäisi, jos hymyilisin koko ajan kuin vajaaälyinen ja rupeaisin juttelemaan joka toiselle ventovieraalle jotakin puoliturhaa. Ilmeisesti sitähän minulta odotetaan. Jos käyttäydyn ns. normaalisti, eli keskustelen ja vitsailen tuntemieni ihmisten kanssa, olen ylpeä houkka. Jaa, no ollaan sitten. Miksipä sitä turhaan moista mielikuvaa korjaamaan. Kenties siitä on minulle hyötyäkin, jos esim. uusi tiimini ajattelee että olen vähintäänkin fasistisika. Eivätpähän ehkä niin hanakasti hypi silmille. Ja - jos en tällaisena kelpaa, niin mieluummin olen kelpaamatta. Ei ole minun asiani olla jokaista aasia täällä pokkuroimassa.

No, ei siitä sen enempää, asia ei vatvomalla muuksi muutu. Hieman ärsyttää kyllä, sitä en kiellä. Eilisen keskustelun aikana huomasin erään toisenkin raivostuttavan asian. Yritimme myöhemmin Margien kanssa hieman analysoida tilannetta, mihinkään lopputulemaan pääsemättä... Juttuhan on niin, että Elina on kaikkia muita tämän "piirin" tyttöjä nuorempi. Ja jokin siinä ilmeisesti häntä rassaa, sillä pätemisen tarve on aivan järjetön. Joka ikisessä keskustelussa hänen on saatava mainittua, että hän on a) rikkaasta ja huom. huom. älykkäästä perheestä, b) hän on jollain tapaa muita ylemmässä asemassa tästä johtuen ja c) etenkin siitä johtuen, että hän aloitti opiskelun uudestaan. Jaksan kyllä kuunnella tätä vouhotusta tietyn aikaa, mutta jossain vaiheessa keittää kiinni. Elinaa on helppo provosoida, koska hän ottaa em. asiat niin saatanan vakavasti, ja tokihan sanavalmiina naikkosena osaan antaa hieman takaisin (en liian julmasti!), jos meininki lähtee aivan käsistä. Hyvä on, tiedän kyllä - tai ainakin veikkaan vahvasti - mistä tämä käytös johtuu. Hän selvästi tuntee olevansa altavastaaja, kenties ikänsä ja kokemattomuutensa takia, ja kokee meidät muut uhkana. Kaiketi hän on hieman kateellinenkin siitä, että olemme itsevarmoja ja elämämme päätökset ja virheet eivät loppupeleissä ole hetkauttaneet meitä suuresti: kaikista on tullut vahvempia ja toivottavasti viisaampiakin, mutta menneisyyden hölmöilyille uskalletaan nauraakin. Tämähän on tosiaan vain veikkaus, mutta en keksi mitään muutakaan järkevää syytä neitokaisen ihmeellisille ylpeyspurkauksille. Joskus haluaisin vain istuttaa hänet tuolille ja höykyttää hieman olkapäistä ja sanoa että NAINEN! Olet hyvä juuri noin. Kaikki pitävät sinusta. Ei ole mitään syytä jatkuvasti yrittää päteä ja brassailla, sillä jossain vaiheessa siitä tulee väistämättä aivan helvetin ärsyttävää. Mutta antaa hänen nyt jatkaa moista vielä. Kuten sanoin, hän on helposti provosoitavissa, ja jollain kierolla tavalla nautin siitä kun saan hieman tökittyä tuota yliylpeää ulkokuorta. Välillä hän on sen ansainnutkin.

Mutta ei siitäkään sen enempää. Kolmanneksi mainittakoon, että Kirjoittaja on täysin käsittämätön. Siis, ihan 100% tajuntani saavuttamattomissa. Voin infota hieman enemmän mesessä. En jaksa enää vatvoa koko asiaa, koska totta puhuen minulla ei ole enää sanoja kuvailemaan koko tilannetta. Onkohan minuun kytketty jonkinlainen friikkimagneetti? Tunnun vetävän puoleeni vain persoonallisuushäiriöisiä separeita tai itserakkaita, raivostuttavia egoisteja. Juu riittää, kiitos. Haluan lemmikin, niin ei tarvitse miettiä mitään vitun miehiä. Ostetaan sisäsiisti, kiltti kissanpentu, myydään loppuunkulutettuja antipatioita (oikeastaan saa ihan ilmaiseksi).

Tunnelmia

Hiki valuen tätäkin postausta kirjoittelen. Syksy ei ole tulossa tännepäin maailmaa vielä pariin kuukauteen, sää on yhä todella lämmin, oikeammin kuuma, ja sateesta ei ole tietoakaan. No, kyllähän sitä saa sitten talvella aivan riittämiin.

Perjantai-ilta sujui Bicassa Andren kanssa, kävimme mielenkiintoisia keskusteluja siitä, kuinka oma kotimaa tuntuukin yllättäen aivan vieraalta ja oma kulttuuri kaukaiselta. Tosiasiassa en koskaan kuvitellutkaan ajattelevani moista, mutta niin se mieli muuttuu. Lähiaikoina olen ajatellut asiaa paljon, luultavasti Suomi-visiittini pisti aivosolut jylläämään. Jossain syvällä alitajunnassani syyllistän itseäni asiasta, ja pohdin että joskus minun on pakko muuttaa takaisin Suomeen, halusin tai en. Siis mikä pakko?! Olen löytänyt maailmasta paikan, jossa tunnen olevani täysin sataprosenttisesti oma itseni. Sovin omaan ihooni. Vastoinkäymisistä ja satunnaisista huolista huolimatta olen onnellinen, aivan kuin olisin jatkuvalla ekstaasitripillä (en ole koskaan kokeillut, mutta voisin kuvitella että tunne on samankaltainen). Totta kai ikävöin asioita Suomesta, joskus niin paljon että tekee kipeää. Tai en kai asioita kaipaa, vaan nimenomaan ihmisiä. Mutta onneksi elämme vuotta 2010, lentokoneet suhaavat kyllä Lissabonin ja Suomen välillä kiitettävän usein, joten akuutin ikävän iskiessä lentolipun ostaminen auttaa.

Eilispäivä oli muuten aika mainio. Lähdimme Oeirasiin Susannin poikaystävän Cesarin luo, kokoonpanona (hieman yllättäenkin) minä, K ja Erik. Tällä viisikolla illanvietto oli erittäin rattoisa. Cesar kokkasi meille kotimaansa Perun perinneruokia, ja viini virtasi. Ruoka oli hyvää, vaikkakin jokseenkin erikoista: pääruoaksi söimme raakaa kalaa ja katkarapuja jotka "kypsennettiin" limemehulla. Aika kirpakkaa, etten sanoisi, mutta onneksi annosta pehmitti jonkin viidakkopuun juurista tehty lisuke. En kuolemaksenikaan muista juuren nimeä, mutta makunsa ja koostumuksensa puolesta muistutti suuresti perunaa. Makeammassa muodossa tosin. Alkuruoaksi napsimme isoja, paahdettuja maissinjyviä ja jonkinlaista kylmää lasagnea, johon oli vuorotellen ladottu maustettua perunasosetta ja tonnikalatahnaa. Tämä resepti on kuulemma inkojen perua, eli suhteellisen vanha perinneruoka kyseessä. Mutta hyvää oli! Harmi ettei itse annoksista tullut otettua kuvia. Illanviettäjistä kuvamateriaalia löytyi hieman liikaakin, aamulla otoksia selaillessani meinasin muutaman kerran pissiä housuuni saadessani akuutteja kikatuskohtauksia...

Joskus puolenyön tienoilla lähdimme kolmisin takaisin Lissaboniin, ensin puolisen tuntia junassa ja kävellen asemalta Estrelaan. Nukahdin somasti Erikin olkapäähän nojaten ja havahduin vasta kun olimme perillä; pikku torkuista virkistyneenä loppumatka sujuikin villisti. Infante Santon varrella on öisin useita sadettimia, ja fiksuina plikkoina ja poitsuina päätimme hieman virkistäytyä vesisuihkuissa. Kuvat puhuvat puolestaan, mutta sattuneesta syystä en viitsi niitä tänne ladata. Kenkäni ovat vieläkin märät tämän päähänpiston vuoksi. Mutta en kiellä, lapsekas hölmöily on kyllä (yleensä) helevetin hauskaa. Nyt vaan toivotaan, että en saa kehiteltyä lenssua tai muutakaan vastaavaa tautia.

Tänään illalla käymme tyttöjen kera illallisella, tarkoituksena on juhlistaa Dominiquen mallisopimusta. Saattaapi olla että tämän vuoksi pitänee pari lasia viiniäkin kilautella! Parabéns Do!

Hop, viikonloppu!

Ja tämän viikonlopun aion viettää Lissabonissa. Erikin passitin ostamaan minulle kaksi pulloa valkoviiniä (hän pääsi aiemmin töistä, joten viini on mukavan viileää kun tulen kotiin) ja suunnitelmissa on löhötä kotona - kenties eksyä Bairroonkin, jos siltä tuntuu. Katsotaan, minne viikonloppu vie.

Kirjoittaja katkaisi kaiken yhteydenpidon. Kävimme käsittämättömän mesekeskustelun aiemmin viikolla, se sai alkunsa eräästä Nassukirjassa tägätystä kuvasta. Herra siis tägäsi itsensä kuvasta, jossa on oikein onnellisen hymyilevänä... tyttöystävänsä kainalossa. Outipa ei siitä tykännyt, ei sitten tippaakaan! Osaan kyllä esittää varsinaista draamakuningatarta, jos on tarpeen. Kuten aiemmin mainitsin, minut valtasi outo tunteettomuus Kirjoittajaa kohtaan, joten tämä oli tavallaan hyvä keino pistää peli poikki. Aah, kuulostan todelliselta ihmishirviöltä. Tosiasiassa en ollut jutusta kovin loukkaantunut. Jotain pientä kihelmöintiä kyllä tuntui, mutta vedin koko homman tarkoituksella överiksi. Harmittaa vaan, että nyt olen menettämässä hänet tyystin. Ystävyyden olisin halunnut säilyttää. Mutta kuten sanottua, olen kylmäverinen miestennielijä (näin minua siteerattiin), joten ollaan sitten. Mut hei, en mä purematta niele.

Sitten jatkuukin päänsisäinen asioiden selvittely, että miksi helvetissä juttu loppui omalta osaltani kuin seinään, vaikka paria päivää aiemmin olin todella ollut rakastumassa. Ehkä olen jokin tunnemutantti. Pikku ameeba. Kyborgi.

Viikonloppu, kohtele minua hyvin.

Aivot narikassa

Ensi viikonloppuna olisi Avante. Kyseessä on siis kommarifestarit, ei siis sinänsä mitenkään poliittiset bileet, paitsi että festareilla on sama nimi kun Portugalin (jollakin) kommunistipuolueella. Pari päivää vietettäisiin siis Helenan ja seurueen kanssa festaroimassa, yhteishinta itse tapahtumalle on 19 euroa ja yöpyminen tapahtuisi Helenan veljen luona. Kuulostaisi hyvältä, jos ei ota huomioon viime aikojen pikku tunnustusta Helenan suunnalta. Ehdin jo tyhmyyksissäni lupautua lähtemään, lippukin minulle on jo ostettu, mutta nyt huomaankin etsiväni jotakin pätevää tekosyytä jolla pääsen luistamaan tapahtumasta. Lipun toki maksaisin joka tapauksessa, mutta en tiedä haluanko mennä. Kaiken lisäksi vanha kunnon Bairro Alto ja Bica ovat jääneet surullisen vähälle huomiolle viime kuukausien aikana, ja tekisi kovasti mieli päästä Luxiin. Tai Urban Beachiin. Kunnon biletystä kaipaan, enkä välttämättä ollenkaan festareilla rötväämistä. Kertokaa jos keksitte minulle hyvän syyn kieltäytyä...

Eilen näin Kirjoittajan. Ja huomasin jotakin outoa: en tuntenut mitään. En siis yhtään mitään. Toki edelleen pidän hänen seurastaan, mutta tuntui siltä, että olin sisältä aivan ontto ja tyhjä. En tajua, mistä tämä tunne (tai tunteettomuus) on tullut. Aavistukseni minulla toki on - sehän on toki herra Entinen. Jos hän ei olisi yrittänyt tavoitella minua, en varmasti olisi ajatellut koko asiaa, mutta kas vain! Nyt tajusin että vertailin jatkuvasti Kirjoittajaa häneen. Ja etenkin tuntemuksia, mitä kyseiset miehet minussa ovat herättäneet (tai olleet herättämättä). Nyt jos se moolokki olisi tässä, niin takaan että turpaansa saisi. Kuukausien jälkeenkin ilmeisesti onnistuu sekoittamaan pääni tällä tavalla! Sinänsä toki ei haittaa, että eihän Kirjoittaja ole edelleenkään jättänyt tyttöystäväänsä. Nyt tavallaan toivon ettei hän niin teekään. Ainakaan vielä. Ehkä tämä tunteiden tyhjiö saa vielä jotakin täytettä. Tai ehkä ei.

Eilen illalla keskustelimme Elinan kanssa yhteen muuttamisesta. Tyttöparka on hätää kärsimässä: aloittaessaan osa-aikasena hänet häädetään firman asunnosta (reilu peli, hän on siis Latviasta, eikä näin ollen ole tiedossa mitään majoitusta 2 viikon varoitusajalla). Elina on mukava tyttö, mutta en ole varma haluanko muuttaa kenenkään kanssa samaan asuntoon. Haluan olla yksin! Omassa pikku luolassa, jossa saa tehdä just niinkuin itse haluaa. Toisaalta kimpparatkaisu olisi edullisempi, ja kuten sanottua, Elina on kiva (ja siisti, mistä plussaa), joten harkitaan nyt vielä.

Huomatkaa - tässä postauksessa käsiteltiin muutakin kuin miehiä. Pointsit kotiin!