Kompastelu voep estee kuatumisen

Päätä särkee. Outo tunne. Ei päänsärky, vaan jokin muu kummallinen olotila pääni sisällä. Jotain täytyy tehdä. Pakko! Mutta mitä?
Paahdan muutaman leivän ja sivelen päälle vadelmahilloa. Istahdan tietokoneeni äärelle, ja mietin, mitä olen unohtanut. Varmasti jotakin. Tunne ei jätä minua rauhaan. Hörppään kahvia ja poltan yhden savukkeen. Päätä särkee enemmän, mutta tämä tunne ei jätä minua rauhaan. Tekisi mieli mennä nukkumaan. Sen pitäisi auttaa. Rouskutan paahtoleipäni loppuun ja siemaisen vielä hieman kylmää kahvia päälle. Ujuttaudun peiton alle, ah! Nyt voin nukkua.

Nousen kahden minuutin päästä, nostan läppärin syliini ja avaan WordPadin. Sanat tulevat ulos, en voi estää: syntyy hahmo, syntyy tarina, syntyy toinen maailma samalla kun kirjoitan. Kummallinen helpotus pään sisällä. Tuntuu hyvältä. Ei tee enää mieli nukkua, tekee mieli kirjoittaa, lauseet lennähtävät ruudulle, en tiedä mistä ne tulevat. Tekee mieli nauraa. En voi lopettaa hymyilemistä. Hyvä ystäväni on palannut. Kirjoittaminen. Kuinka rakastankaan sitä!

Kenties eilisen tapahtumilla oli tekemistä asian kanssa. Sovimme pelisäännöt. Antaa asioiden sujua omalla painollaan. Paine on kadonnut, ja jäljelle jää vain hyvä olo. Todella hyvä olo. Tätä varmasti tarvitsinkin. Olen suunnattoman helpottunut. Ulkona on myrsky, ja tuulee niin että ikkunat helisevät. Ei minua haittaa.

Kyä se siitä

Pieniä, satunnaisia tirautuksia lukuun ottamatta päivä sujui mukavasti. Tosin tämä yskä ajaa minut hulluuden partaalle. Huomista odotan hieman ristiriitaisin tuntein, mutta ainakin saan jonkinlaisen päätöksen asialle. Ja illalla menemme Eliseun kämpille kokkailemaan ja pitämään hauskaa. Tällä kokoonpanolla se ei tule olemaan hankalaa! Lisäksi seuraavan viikon viikonlopuksi on luvassa pienoinen road trip, kun suuntaamme kohti Óbidosia, jossa järjestetään suklaafestarit. Jep, suklaafestarit! Vuokrasimme yhdessä huoneiston, jonne hurautamme perjantai-iltana. Tiedossa siis suklaaähkyä ja loistavaa seuraa. Ja jos se ero ny napsahtaa, ni en ainakaan voi valittaa etteikö sitä lohtusuklaata sais...



Ja toisaalta, mikäpä sitä olisi sinkkunakin elellessä. Kaikki muistuttavat minua siitä, että saan toki uuden poikkiksen viikossa jos haluan. Mutta jos tämä on nyt tässä, ihan finito ja slut niin sanoakseni, niin taidanpa hetkisen aikaa vain olla ja naatiskella. Ja kesäkin on tulossa, ilma on muuttunut, aurinko lämmittää ja linnut ovat alkaneet laulaa. Tsirp, ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Kuva on lainattu Googlesta.

Aina kun luulee olevansa pohjalla, jostain löytyy lapio

Harmistus kääntyy aggressioksi. Tuottaa suuria vaikeuksia pitää näpit irti puhelimesta. Tavarat, joihin kosken, suorastaan huutavat minua heittämään ne seinälle. Mutta enpä heitä, en! Edellisen kerran kun päädyin paiskomaan tavaroita, uhrien listalle joutui (muiden muassa) kosteusvoidetönikkä. Kävihän sitten niin, että tötsä aukesi lennossa ja levisi kauniisti seinälle. Sen jälkeen teki vain mieli nauraa, mutta nyt ei huvita nauraa, saatana! Ja antakaa anteeksi kiroilu, nyt vain tuntuu siltä. "Swearing makes talking fun!"

Hetken jo ajattelin, että taidanpa tästä kyynistyä, niin on elämä jatkossa helpompaa. Mutta ei taida sekään onnistua - olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat ihania. E:n kauniimpi puolisko, johon viittaan tästedes kirjaimella M, avasi keskustelun parvekkeella, oli ymmärtäväinen, kuunteli, kertoi omista kokemuksistaan, sitten vähän kilisteltiin, poltettiin liian monta tupakkaa, ja optimisti-Outi oli palannut. Jossain aika syvällä se piileskelee, mutta siellä se on ja odottelee. Ehkäpä kevään mittaan se heräilee henkiin.

Raivostuttava yskä ei jätä minua rauhaan. Yskimme töissä kilpaa Michaelin kanssa - pikkuhiljaa alamme kuulostaa keuhkoparantolalta. Katsotaan, olenko kykenevä lähtemään töihin huomenna. Tässä vaiheessa voisin jo tokaista, että vuoden 2010 helmikuu oli aivan täysi fiasko! Onneksi perjantaina on palkkapäivä, ja olen menossa syömään ystävien kanssa. Ja juomaan. Ja ehkäpä päädymme jatkamaan iltaa esmes Luxissa. Saapa nähdä.
See you at the bitter end.

To do-list

Pese pyykit. Tänään. Niitä on ihan liikaa, ne valuu kaapista ulos jos sen avaa, ja vyöryy sängyn alle, jossa on aivan helvetisti pölyä. Siivoo. Luuttua toi lattia, eihän sillä pysty kävelemään, varpaiden alla vaan rutisee toi kaikki paska. Ja tee ruokaa, jumalauta! Kahteen päivään et oo syöny ku suklaamoussea, ei mikään ihme jos pyörryttää. Ja ota noi karmeet kuluneet kynsilakat pois, tee jotain itelles. Käy puhumassa sille portugalin opettajalle. Ja meet takasin niille tunneille, mikä sä oot, luovuttaja vai? Heti kun on vähän vaikeeta, heti kun pitäis jotain tehä ja pikkusen nähä vaivaa ni oot heti lopettamassa. Vie Michaelille töihin salmiakkia, se rakastaa niitä, ja sitä paitsi se on menossa naimisiin ihan just, oo sille mukava äläkä tollanen katkera perseenreikä. Kerro sille pari huonoa vitsiä, että se nauraa niin paljon että sitä rupee yskittämään. Ja muistaki kirjottaa jotain tänään. Kirjotat vaikkei yhtään tuntuiskaan siltä, nyt ku alotit niin et lopeta. Ja lähetät Katille meilin, se voi kertoa mitä kannattaa tehä ja mistä alottaa, jos haluaa tulla kirjottajaks. Älä polta illan viimestä tupakkaa, siitä tulee kuitenkin vaa kuiva kurkku. Juo enemmän vettä. Älä rupee itkemään. Et saatana rupee itkemään.

Kello on puoli kaksi yöllä, ja mun tehtävälista on täytetty, joka kohtaa myöten. Ihan hyvä tiistai lopulta, vaikka toi viimeinen kohta tuotti ongelmia.

Aivojen hämäilyä

Kun herää kello viisi aamulla, jotta voi katsoa Suomi-Ruotsi-peliä, jotenkin sitä unohtaa kaiken muun mitä on meneillään. Ei ole muuta kuin harhautuneita syöttöjä ja hienoja maalipaikkoja ja hikisiä miehiä aitiossa. Ja sellaista höperöä, vaitonaista huokailua - UUH! ja AAH! ja toisinaan EIH!

Kaikki muut toki vielä nukkuvat, ja onneksi näyttää siltä, että aivonikin nukkuvat. Sitä paitsi, viinipäissäni tulin eilen siihen tulokseen, että kaipa on itsenikin kannalta parasta, että voin miettiä asioita kunnolla. Loppujen lopuksi, kuinka paljon täytyy yrittää? Koska riittää? Olinko itsekään tyytyväinen tilanteeseen? Kävi miten kävi, uskallan toivoa, että se on oikea ratkaisu kaikkien osapuolten kannalta. Kuulostaapa rohkealta. Tosiasiassa olo ei ole aivan yhtä rohkea, mutta siitä se lähtee, että vähän tsemppaa itseään.

Nyt yritän tsempata Suomea. Huonolta näyttää. Ainahan noi ruottalaiset voittaa. Sinne karisi se optimismi.

This make-up will smudge perfectly

Kuuntelin itsesäälitunnelmissani heti aamutuimaan Coldplayn Yes!, joka tuntuu ymppäävään tämän hetken tunnelmat mukavasti. Ja tulihan se sieltä lopulta, itkukohtaus jolle ei meinannut loppua näkyä, kunnes nenä oli tukossa ja silmät turvoksissa ja näytin aivan ampiaisenpistämältä pandalta. Yritin vältellä ihmisiä koko päivän, mutta lopulta päädyin kuin päädyinkin kertomaan - ja tulin välittömästi siihen tulokseen, että pahinta erossa ei ole itse ero, vaan ihmisten myötätunto. Se saa minut vollottamaan kuin pikkulapsi. Ennen kauppaan lähtöä meikkasin, ja katsoin itseäni peilistä, ja mietin että kas! Onpa siinä nätti tyttö. Kenties surumielisyys pukee minua. Mietin myös, kuinka täydellisesti tämä meikki jossain vaiheessa päivää pakostikin leviää naamalleni mustina juovina. Olin oikeassa, ehkäpä se näyttää vielä paremmalta valuessaan poskiltani.

Aurinko paistelee punaviinilasini läpi ja muodostaa pöydälle verenpunaisen varjon. Kohta sataa taas vettä. Kevät tulee. Ja kun herättyäni hiivin parvekkeelle tupakalle, koko kaupunki oli vaiti. Ei autoja, ei ääniä, vain eilisyön sateenjälkeisiä ääniä kadulla. Alakerran apteekkarikin tuli ulos seisoskelemaan ja miettimään, minne kaikki ihmiset ovat kadonneet. Ja raitiovaunutkin tuntuivat liikkuvan hitaasti ja hiljaa, aivan kuin antaen minulle hieman armoa ja myötätuntoa: sshh, tuolla on surullinen tyttö, ollaan hiljaa.
Jos kuka, tämä kaupunki osaa lohduttaa minua. Niin, ja punaviini. Salut.

Hengittämättä

Ajatukset poukkoilevat kuin hyttysparvi kesäillassa. Sinkoilevat sinne tänne ja kimpoavat takaisin, ilman järjen häivää. Olo on oudon rauhallinen ja tunnoton. Turta. Ihan kuin olisin seissyt liian pitkään pakkasessa: iho ei tunne, järki ei juokse. Ehkä itkeminen auttaisi, mutta en pysty, ei voi. Hengitys on tasaista, kuuntelen sitä ja taukoamatonta sadetta ulkona. Ehkä, ehkä jos en pysty ajattelemaan kunnolla, en pysty tuntemaankaan. Se olisi mukavaa. En uskalla nukahtaa, koska herättyäni luulen hetken, että kaikki on kunnossa. Mutta tänään ei ole, eikä huomennakaan. Enkä halua tietää miltä tuntuu, kun turtumus katoaa.

Ainoa seesteinen ja selkeä ajatus pääni sisällä tuntuu olevan se, että onneksi en alun perinkään muuttanut tänne kenenkään takia. Itseni vuoksi ehkä, mutta vain itseni.
Ja vihdoin tämä lopullinen testi: miten hyvin selviän, kuinka nopeasti tokenen? Miltä se tuntuu?

No semmone, täydellinen

Aamulla se herää. Sillä on kirkas ja vaalea iho, ja pari pisamaa nenänpielessä. Ei sillä mitään silmäpusseja oo, vaikka se valvo aika myöhään. Ei sillä oo koskaan ollut. Se käy suihkussa ja näyttää raikkaalta, kuivaa nopeesti hiukset ja pistää ne ponnarille. Sillä on vaaleet hiukset, seassa hunajan- ja hopeanvärisiä raitoja. Ponnari on vähän sekainen, mutta se näyttää hyvältä. Sitten se laittaa lasit päähän, ne sopii sen ihonväriin ja kasvojen piirteisiin. Sanoinko että sillä on ihan mallinkasvot? Symmetriset, kauniit. Hampaat on valkoiset ja tikkusuorassa rivissä, ja kun se hymyilee, sille tulee pienet hymykuopat. Tietty sillä on siniset silmät, selkeän väriset, ei epäilystä etteikö ne olis siniset. Ennen töihin lähtöä se laittaa vaatteet päälle, kunhan kaapista nappaa, mutta se näyttää tyylikkäältä ja huolitellulta. Ja sit se tulee duuniin, ja mua rupee vituttamaan.

Niin, en tosiaan puhu itsestäni, vaan uudesta kollegastamme. Kuinka raivostuttavaa, miten jotkut näyttävät aina hyvältä, naamasta ei näe väsymyksen merkkejä, hiukset on aina hyvin, vaatteet on kivoja ja siistejä, vaikka vaikuttaakin siltä ettei niiden ostamiseen ole käytetty liikaa aikaa. Katkeruus hiipii hipiään, kun itse aamulla heräilee ja peilistä tuijottaa joku apinan, sopulin ja harakanpersiin yhdistelmä. Silmäpussit roikkuvat polvissa ja hiukset sojottavat joka suuntaan.

Eilen yritin lohdutella itseäni sillä, että ainakin mä oon hauska, jumalauta. Enkä mä rumakaan oo. Aamulla vaan tarvii sen viisitoistaminuuttisen, että pystyy astumaan ovesta ulos. Vaatteetkin oli rutussa, kun en jaksanut silittää. Silmälaseja en viiti käyttää, sitten näytän vielä enemmän sopulilta. Miksei mulla oo naamaa?! Tällanen ärsyttävä hiirennaama, jota ei ees näe 3 metriä kauempaa. Pitää tulla ihan viereen nillittämään, että erottaa jotain. Hymykin on sellanen tavallaan söpö, mutta vähän vino, eikä mulla oo ees kunnon hymykuoppaa toisella puolella!

Kyllä tää taas tästä. Angastataan nyt pari päivää ja tuijotellaan tota perhanan täydellisyyden perikuvaa. Tekis mieli vetää turpaan. Mee muualle olemaan täydellinen!

Rauhaton Lissabonissa

Mmm, Madrid! Siinäpä vasta kaunis kaupunki. Viikonloppu kului lähinnä kävellessä ja syödessä - sekä tietysti nukkuessa. Hotellimme oli aivan kaupungin keskustassa, köpöttelymatkan päässä kaikista tärkeistä paikoista. Sää olisi tosin saanut olla hieman lämpimämpi, mutta eipähän ainakaan satanut. Lauantai-iltana olinkin jo lahjoittanut N:lle viimeviikkoisen kuumeeni - onneksi olin ottanut särkylääkkeitä mukaan. Kuvia kaupungista ei valitettavasti ole, ainakaan vielä. KVG, sieltä löytyy kuitenkin parempia! Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli todella onnistunut, vaikka Barajasin lentokentällä saimmekin aikaan pikku mykkäkoulun. Pikku vinkki - Madridin lentokenttä on ehdottomasti surkein, missä olen koskaan ollut. Liian iso, huonosti organisoitu ja sekava. Kunnialla pääsimme kaikesta huolimatta takaisin sateiseen ja koleaan Lissaboniin. Arvosanaksi reissulle 9-.



Jostain syystä outo rauhattomuus valtasi mieleni sunnuntai-iltana. En tiedä, mistä päin tällä kertaa tuulee. Olo on joka tapauksessa levoton ja tuntuu siltä, että jokin asia on vinossa. En vaan saa selvitettyä, mikä. Tai saatan jo tietääkin, mutta en aio raapustella siitä tänne... Aika näyttää, kuinka käy. (Ja pikku sivuhuomautus - en ole raskaana!) Saattaahan tämä olla ihan silkkaa koti-ikävääkin: kaipaan tuttuja kasvoja, tuttuja juttuja, tuttua ruokaa. Kaiken lisäksi kevään rahatilanteeni suoraan sanottuna romahti edellisviikon sairasteluni johdosta. Menetin 150€ silkkaa rahaa vain siitä syystä, että en päässyt työpaikalle. 39 asteen kuumeessa toki mieleni teki lähteäkin töihin.



Nyt tekisi mieli rojahtaa jättimäiselle, superpehmeälle sängylle ja laittaa pyörimään joku höpönlöpön-sarja. Kyllä kelpaisi! Lisäksi Fazerin sinistä ja lasi punkkua. Tällaisina hetkinä sitä vain haluaisi hieman läheisyyttä, vähän halauksia, ja jonkun joka sanoo, että kaikki on ihan muito bem ja kohta on taas ihan normaali olo.
Ja N on Algarvessa koko viikon. Taitaa mennä tyynyn halailuksi.

Kuvat on lainattu Googlesta.

Vihdoinkin perjantai

Pikku "paastoni" jälkeen päätin käväistä vaa'alla nähdäkseni, olinko hikoillut painoani pois. No, kilo oli kadonnut, jos vaakaan on uskomista. Mutta ei huolta, ilmeisen terveissä mitoissa olen edelleen - vaaka näytti 56 kiloa. Suomesta lähdettyäni olen joka tapauksessa lihonut 2 kiloa - ennen sairastelua siis 3. Niin niin, ei kai sitä missään huomaa, paitsi entistä puohkeammissa reisissä. Takamuskin on saanu lisäpehmikettä, mutta onpahan miellyttävämpi istua! Tänään luin mielenkiintoisen artikkelin maidon vaikutuksesta painonhallintaan. Haa, tiesin, että yölliset maidon lipittelyni ovat sittenkin olleet minulle hyväksi. Tiedoksi, että herään yhä joka yö juomaan lasin maitoa. Sitä rasvaisinta, tietysti! Nam.

Kirjoituksen aiheita ei juurikaan ole heräillyt tämän viikon aikana, ihan siitä syystä etten ole juuri ahteriani sängystä nostanut. Viimeiset kaksi päivää olen viettänyt Sinkkuelämän parissa. Loistava sarja, kaikkien näiden katsomiskertojenkin jälkeen. Harmi vaan, että sarja herättää järkyttävän kenkienostohimon.

Tänään illalla pääsen vihdoin lähtemään hartaasti odotetulle reissulle Madridiin. Sain selville, että se oli ihan varta vasten suunniteltu ystävänpäiväksi... Jaa, tällaisiin yllätyksiin voisin vaikka tottua! Loppuun uusi löytö musiikin maailmasta. Ihana biisi, ovat kuulemma tulossa Lissaboniin - tietysti keikka myytiin loppuun hetkessä.
Aurinkoista viikonloppua kaikille, palataan asiaan ensi viikolla! Madridiin oli luvassa pakkasta ja lumisadetta. Let's take off!

Ihan sairas meininki

Huh. Kolme päivää sairastettuani olo alkaa vihdoin tuntua normaalilta. Maanantain ja tiistain välinen yö taisi olla pahin - en muista, että olisin koskaan tuntenut oloani niin kurjaksi. Hetken jo ajattelin, että taidan kuolla. Kuumetta oli varmasti ainakin 39 astetta, ellei enemmänkin, ja olo oli sen mukainen. Lisäksi olin koko maanantaipäivän katsonut Taistelutovereita, jonka vuoksi näin koko yön todella villejä ja häiriintyneitä sotaunia. Sairastelu ei sovi minulle, minusta tulee vaativa ja huomionkipeä, enkä kestä jatkuvaa pahaa oloa.



Myöhään eilen illalla tunsin oloni sen verran parantuneeksi, että menimme N:n kanssa apteekkiin. Täti myi minulle jotain tujua särkäriä, sekä kurkkua turruttavia imeskelytabletteja (kai aika samanlaisia kuin Strepsilsit). Sen jälkeen pysähdyimme syömään: toisin sanoen N ei tilannut mitään, istui vaan vastapäätä ja tuijotti tuimasti ja pakotti minut särpimään lautasellisen kuumaa kasviskeittoa. Sen jälkeen lusikoin vielä annoksen suklaamoussea, puolipakotettuna (ei heti uskoisi!), ja sitten vasta sain heittää huiviin särkylääkkeen. Tunsin oloni pikkulapseksi, mutta N vaikutti nauttivan tilanteesta, jossa sai hiukan pomottaa. Pah.

Syöminen helpotti, vaikka ei tuntunutkaan mukavalta. Kahden päivän syömättömyyden jälkeen ruoka tuntui jotenkin etovalta. Tänä aamuna heräsin joka tapauksessa nälkäisenä, mikä on kaiketi hyvä merkki. Lihassärky ei ole helpottanut, mutta se on hieman muuttunut. Sairaus on ilmeisesti menossa ohi, mutta saa nähdä, menenkö huomenna vielä töihin. K lähettelee minulle sähköposteja jatkuvalla syötöllä kysellen koska olen tulossa... Lopettaisi jo! Tuskin kenenkään etua palvelee se, että tulen töihin puolikuntoisena ja tartutan koko tiimin. Sitäpaitsi olen tottunut siihen, että annan itselleni aikaa parantua. En halua saada mitään kahta kauheampaa jälkitautia, etenkin kun ylihuomenna pitäisi lentää Madridiin.

Hyvä puoli tässä sairastelussa on ollut se, etten ole ollut juuri lainkaan tekemisissä K:n kanssa moneen päivään. Mukavaa. Lisäksi kuumehoureissani keksin tuhansia uusia kirjoituksen aiheita - harmi vaan, että katosivat kuumeen mukana. Seuraavaa sairautta odotellessa.

Aijai, voi voi

Uudet korkokengät 9cm korolla, Lissabonin kadut ja n. 1km kävelyä tietää ankaraa jalkasärkyä seuraaville päiville. Kokeiltu on monestikin, mutta jostain syystä en ota opikseni. Ehkäpä ensi viikonloppuna kykenen taas sipsuttamaan korkojen kera, mutta lauantaisen rääkin jälkeen tekisi pikemminkin mieli hankkia pyörätuoli. Lisätään tähän vielä erinäisistä syistä johtuvat miellyttävät vatsa- ja selkäkrampit, niin jo kelpaa. Olo on kuin yliajetulla.



Sunnuntaina oli ankea sää, mutta onnistuin pysymään suhteellisen virkeänä koko päivän. Sain jopa ahdettua pyykkini koneeseen, olivatpahan ehtineet odotella pesua jo muutaman viikon. Huoneeni on tästä johtuen taas kuin kasvihuone - lämmitin pohottaa täysillä, ja vaatteista haihtuva kosteus tekee ilmasta raskaan hengittää. Odotan innolla kesää, kun vaatteet voi taas kuivata ulkona. Kun viimeisiä vaatekappaleita ripustaa kuivumaan, ensimmäiset ovat jo lähes kuivia. Tosi on, parhaassa tapauksessa kuivumiseen vierähtää viitisentoista minuuttia. Asiaa auttaa leppoisa +42 asteen lämpötila sekä viehko kesätuuli. Johan tässä on koko talvi valiteltu tätä jatkuvaa sadetta ja kylmyyttä, rupeaa kyllästyttämään! Tahdon uusia valituksen aiheita. Kesähelle oli viime vuoden suosituin aihe, saapa nähdä minkälaisiin lämpötiloihin tänä kesänä ylletään.

Kylmyyskin on suhteellista. Tiedän kyllä, että Suomessa on värjötelty parhaimmillaan -35 asteessa (no, se oli jotain susirajaa mutta kuitenkin), mutta Suomessa on sentään lämpimät talot. Vaan oottakaapas, jahka menee vielä pari kuukautta! Meikälikka paahtuu silloin rannalla, kun te vielä hytisette toppatakeissanne ja odottelette takatalvea!



Eilen sain vihdoin ostettua pikku huoneeseeni verhot. Ostin samalla väreihin sopivia koristetyynyjä sängylle. Niin, mitäpä niillä tekee, mutta kivalta ne näyttää tuossa sängyllä. Tosin 99% ajasta ne tulevat näillä näkymin lojumaan lattialla, kuten vaatteenikin. Terveisiä mammalle, mikään ei ole muuttunut sitten Paimelasta muuton jälkeen!

Mummous ei tule yksin...

...se tulee kera pirunsarvien ja kaksihaaraisen kielen! Tai siltä toisinaan tuntuu. Yhdeksän kuukauden Lissabonissa asumisen ja ahkeran empiirisen tutkimuksen jälkeen voin todeta, että esim. kassajonossa tölviminen on universaali mummoilmiö. Jotenkin onnistun aina saamaan jonossa taakseni 30cm itseäni lyhyemmän mutta sitäkin kiukkuisemman räähkän, jolla on yleensä aika uskottava parranalku ja julmettu kiilto silmissään. Nämä pygmimummot tunkevat tietysti aina kärryinensä iholle ja puhkuvat jotakin käsittämätöntä portugaliksi, laskien samalla yksi- ja kaksisenttisiään millä aikovat ostaa koko viikon ruokatavaransa. Ilmiö toimii myös siten, että mummeli on jonossa edelläni - tässä tapauksessa saan osakseni murhaavia katseita, jos kehtaan asettaa omat ostoni hihnalle ennen kuin kaikki eukon ostokset on piipattu. Toisinaan he myös tuuppivat ostoksiani kauemmas omistaan, siitäkin huolimatta että väliä ostoillamme on vähintään 20 senttiä ja käytössä on myös tuotteet jakava kapula.

Bussissa en ole enää aikoihin uskaltanut istua penkille, vaan köröttelen nöyränä likkana koko matkan seisten. Erehdyin muutamia kertoja istumaan alas, ja auta armias sitä mulkoilun määrää! Tietenkin saan vaalean hiuskuontaloni takia paheksuvia silmäyksiä siitäkin huolimatta, että seison kiltisti koko matkan ajan. Jos osaisin, kertoisin näille muoreille portugaliksi, että en seurustele poikasi tai pojanpoikasi kanssa, enkä varsinkaan aio viedä tyttäresi miestä.

Ehdottomasti raivostuttavin (ja jollakin tapaa myös hauskin) mummoilmiö on kuitenkin kadulla kävely. Luulen, että mummot ovat harjoitelleet tätä uskomatonta kykyään vuosia, niin ammattimaisia he ovat. Puhun tietysti äkkikäännöksistä ja -pysähdyksistä. Täällä kun jalkakäytävät ovat parhaimmillaan vain n. metrin leveitä, ohittaminen on jo sinällään taiteenlaji. Mutta nämä mummelit tekevät ohittamisesta peräti mahdotonta! Epäilenkin, että he ovat asentaneet kolmen sentin paksuisiin silmälaseihinsa jonkinlaisen periskooppiominaisuuden, jonka avulla he näkevät kaikki pahaa-aavistamattomat ohitteluyritykset. Tätä kummallista ilmiötä en pysty muullakaan tapaa selittämään.
Näin se tapahtuu: edessäni kävellä köpöttää tasaista tahtia ja suorassa linjassa pieni mummeli. Oma kävelytyylini lähentelee toisinaan pikakiitoa, joten yritän ennakoida mummelin liikkeet ja kun olen tarpeeksi lähellä, lähden ohittamaan. Ha! Tai siis yritän. Juuri oikealla hetkellä matami joko pysähtyy äkisti kokonaan tai tekee kummallisen sivuliikkeen torpedoiden yritykseni. Samaa ohitustaktiikkaa kokeilen yleensä pari-kolme kertaa, tuloksetta. Loppujen lopuksi alistun kävelemään etananvauhdilla seuraaviin liikennevaloihin asti. Välillä mieleni tekisi vain yksinkertaisesti ottaa tiukka ote heiveröisen mamman olkapäistä ja nostaa hänet sivuun. Epäilemättä siitä seuraisi vain kävelykepillä pieksäntää ja sadattelua, joten olen jättänyt kokeilematta.

He tuntevat takuulla salaa mielihyvää aina nähdessään sen saman, tuskaisan ilmeen ohittelijan naamalla. Siitäpä saatte, juipit! Sama pätee luultavasti senteillä maksamisen kanssa. Otaksun, että nämä ilkiömummot kokoontuvat viikoittain salaisessa teehuoneessa, jossa he nauravat makoisasti ja vertailevat tuloksiaan. "Sen eilisen poitsun otsasuoni sykki siihen tahtiin, että kyllä sille on jo saatu aikaan mukavasti orastava sydänvika! Vielä pari kertaa samassa kassajonossa, ja voimme odotella juttua sunnuntain lehteen."

Nakkeja!

Olen jo viikkoja kärsinyt akuutista ruisleivän ja Sinisen Lenkin puutteesta. Kummasti sitä mieli halajaa asioita, jotka Suomessa olivat arkipäivää. Eilen ruokakaupassa tein kuitenkin löydön: täysjyväpaahtoleipää ja nakkeja. Ei ihan sama asia, mutta tarpeeksi lähellä. Lauantaiaamun kunniaksi käristelin pannulla leipää ja nakkeja (leivänpaahdinta en ole vielä jaksanut hankkia), sipaisin rapean leivän päälle paksun kerroksen voita ja viimeistelin gourmetannokseni nakkisiivuilla. Kädet voista valuen mutustelin menemään, ja kylläpä maistui! Nyt tosin tuntuu siltä, että tämän viikon rasvakiintiö on saavutettu.

Eilen varasimme N:n kanssa hotellin Madridista - kuulemma tosi ajoissa (viikkoa ennen reissua). Ihanaa päästä täältä pois, vaikkakin vain hetkeksi! Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, kaupungissahan ei ole mitään vikaa. Viimeaikaiset tunnelmat asunnossa ovat joka tapauksessa olleet enemmän tai vähemmän kiristyneet, joten tekee hyvää saada pieni tauko näihin naamoihin. Etenkin yhteen niistä. Huomenna olisi suunnitelmissa opiskella portugalia ihanan opettajani kanssa, saa nähdä kuinka käy. En ole kulmakunnan kärsivällisin kimuli, etenkään kielissä - raivostuttavaa, kun ei osaa. Ymmärrän kirjoitettua tekstiä ja puhettakin jo aika paljon, mutta vastailen siitä huolimatta aina englanniksi. Nyt täytyy petrata!

Mutta stressaan kieliopintojani myöhemmin, nythän on lauantai... Aurinko paistelee oikein somasti ja lämpötila hivelee +18 astetta. Suunnittelimme E:n kanssa hyökkäävämme paikalliseen irkkupubiin siideriä siemailemaan. Taitaakin olla yksi ainoista Lissabonin pubeista, joista siideriä ylipäätään saa. Terassikausi alkakoon!

Ruma ankanpoikanen

Läksiäislahjaksi saamani Lissabonin matkaopas alkaa kepeästi lauseella "Portugalin loiston päivät ovat ohi". Kyllä se vähän alkuun hihitytti, mutta jos löytöretkien aikaista Portugalia vertaa nykyiseen, niin kaipa tuo paikkansa pitää. Tänne tullessani en ollut koskaan käynyt Portugalissa aiemmin, saati kuullut kieltä. Enkä etenkään tiennyt maan historiasta tuon taivaallista - mitä nyt nopeasti Wikipediasta lueskelin ennen lähtöäni. Enemmän kyllä taisi siinä vaiheessa kiinnostaa paikallinen yöelämä.
Mutta nytpä kiinnostaa historiakin. Kaupungilla liikkuessa tulee vastaan tuhottomasti paikkoja, vanhoja taloja, kirkkoja ja ties mitä, jotka ovat seisseet siinä herra-tietää kuinka pitkään. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta (en mitenkään fanaattisesti, mutta kuitenkin), ja koska olen mitä ilmeisemmin viettämässä täällä hieman pidemmänkin aikaa, olisi kiehtovaa tietää enemmän. Ehkäpä FNACista löytyisi joku mukava, sopivan ohut pikakurssi maan historiaan. Mieluiten enklannilla, koska portukaali ei ihan niin sujuvasti vielä luonnistu.



Kaupunki itsessään taisi olla minulle jokseenkin pettymys alkuun. Odotin jotain siistimpää ja kauniimpaa, jotain söpöä ja pittoreskiä niin kuin Sintra, kenties. Toki täältä löytyy ihana vanha kaupunkikin, mutta en asu tarpeeksi lähellä kyseistä aluetta jotta siellä tulisin aikaa viettäneeksi. Olen pitkällisen ja syvällisen harkinnan päätteeksi tullut lopputulokseen, että Lissabon on hieman groteski ja tylynnäköinen, mutta samalla jumalaisen kaunis ja niin ihanan rehellinen. Aito. Teeskentelemätön.
Vähän niin kuin mummon kädet, jotka ovat ryppyiset ja reuman jäykistämät, mutta silti niistä näkee kaiken eletyn elämän, tämä kaupunkikin vaatii vain hieman totuttelua.
Katsellessani parvekkeeltamme alas kohti parlamenttitaloa ja ylös Bairro Alton kukkulalle, en voi olla ajattelematta, kuinka onnellinen olen. Jos herään aikaisin, aurinko osuu vastapäisen rinteen taloihin, ja silloin tuntuu siltä, että olen oikeassa paikassa. Tämä kaupunki rakastaa minua - ehkä välillä hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
Lupaan rakastaa sitä takaisin.

Tuskia omassatunnossa

...vaan ei omantunnontuskia! Näillä on vissi ero, sano. Tänään lueskelin töissä ahkerasti (ahkeran työnteon lomassa) muutamaa erittän sujuvasanaista blogia. Olipa siellä seassa pakinoitakin, ja runoja, ja vaikka mitä tarinantynkää. Tunnustettakoon, että meinasi työnteko tauota hälyttävän usein.
Koin pienen pistoksen lukiessani kyseistä blogia. Niin terävää, hauskaa ja oivaltavaa tekstiä! Pystyisinpä itse samaan, tuumailin puolikatkerana. Karmeintahan tässä on tietysti se, että luultavasti pystyisinkin, mutta en jaksa. Olen auttamattoman laiska. Rakastan kirjoittamista, mutta tuntuu siltä ettei koskaan ole oikea hetki kirjoittamiselle. Paras aika on tietysti yön pimeinä tunteina suklaalevy kirjoituskaverina - miksei vaikkapa lasillinen punaviiniäkin - kun saa olla aivan rauhassa ja kuunnella yön ääniä kaupungilla. Mutta ah, kurjan köyhän täytyy käydä töissä, joten eipä sitä niin vaan valvotakaan yömyöhälle näppis rutisten. Viikonloppuisin toki löytyisi aikaa, saapa nähdä saisinko otettua itseäni niskasta kiinni.

Tänään oli kummallisen alavireinen päivä. Tuskia rakkaalle omalletunnolleni tuotti sekin, että jätin vapaaehtoisesti väliin portugalin tunnin. Pääsinpä karkaamaan töistä hieman aikaisemmin. Jotenkin tuo työpaikalla möllöttäminen 10h päivässä ei inspiroi. Kävin piristämässä kurjaa olemustani muutamalla halvalla vaateostolla. Mukaan lähtivät tietenkin piikkikorkkarit, nätti valkoinen neulos (juuri sellainen, jota olen etsinyt) ja ihana, tummanpunainen kynsilakka. Yhteissumma tälle pikku heräteostokselle oli 22€, joten annan sen itselleni anteeksi. Ensi viikolla pitäisi reissata Madridiin N:n kanssa, joten parempi olla tuhlailematta. Mutta kyllä nyt yhdet korkkarit voi aina...
Punaisiin kynsiin minulla on jokin kummallinen fiksaatio. Pienenä värjäilin kynsiäni punaisella tinnerillä, ai että tuli nättiä jälkeä! Mamma ei tosin arvostanut. Vielä nykyäänkin, jos vierailen lapsuudenkodissani, äitini paheksuu punaisia kynsiäni lähes yhtä hartaasti kuin tupakanpolttoani. Onneksi hän ei tiedä muista paheistani.

Luulen, että tämän pikku mököpäivän aiheutti säätilan äkillinen muutos. Ihanasta auringosta sai naatiskella melkein viikon putkeen, ja siinähän ehti jo toki elätellä toivoa keväästä. Tämänpäiväinen "kuin esterin p*rseestä"-sade taisi kylläkin tappaa tuon heräilevän kevätinnostuksen. Matalapaine jyräsi päälle, ilma oli kostea ja tuulinen ja talvea varten (Suomesta!) hankittu takki ei tuntunut auttavan lainkaan, vaan viima puski läpi villakankaan ja kylmetti ytimiä myöten. Ajattelin palkita itseni vielä illan ratoksi kuumalla suihkulla, jossa aion läträtä kaikilla uusilla ihonhoito- ynnä muilla höpötuotteilla, jotka olen lähiaikoina hankkinut. Lakanatkin on vaihdettu, kyllä kelepaa köllötellä. Sitäpaitsi huomenna on perjantai! Ah auvoa. Saapa nähdä saanko N:n kuskattua johonkin hyvään ravintolaan, tänään (ahkeran työnteon lomassa...) selailin netistä hyviä ja mukavantuntuisia rafloja. Edellinen ehdotukseni osoittautui loistavaksi, joten uuden itseluottamuksen luotsaamana aion jatkossa päättää mättöpaikkamme. Mutta siitähän N salaa tykkää, että sitä vähän komennellaan.