Paha ja itsekäs

Eli minä, tätä nykyä. Itsekäs ainakin. Kävimme eilen Elinan kanssa katsomassa asuntoa ihan tässä lähellä, nykyiseltä kämpältä kävelimme paikalle viidessä minuutissa. Sinänsä ihana paikka; kattohuoneisto, idylliset näkymät kaupungin yli, pesukone ja kalusteet valmiina - ainoastaan makuuhuoneiden koko mietitytti, koska periaatteessa niihin saa mahtumaan vain sängyn. Ei siis työpöytää tai muuta vastaavaa, koska vaatteetkin on pakko saada tungettua jonnekin.

Mietin asiaa kuumeisesti tänään, ja tulin lopulta siihen tulokseen että ei onnistu. Ei pysty. Kaiken lisäksi makuuhuoneet olivat lähellä toisiaan, ja tähän ikään mennessä olen kyllä sen verran itsestäni oppinut, että omaa tilaa on pakko olla. Ihan oikeaa omaa tilaa, ei vain jotain pientä kaappia jossa voi istua nököttää. Siihen juttu oikeastaan tyssäsi. Olisin toki voinut muuttaa, tiedän että Elinan tilanne on tukala, hän asuu nyt toisen ystävänsä olohuoneessa ja käy töissä ja koulussa samaan aikaan. Stressaantunut tyttö, eikä syyttä. Mutta miksi ajaisin itseni samaan asemaan? Tiedän että lopulta menettäisin hermoni ja alkaisin stressaantua itsekin, ihan silkasta tilanpuutteesta. Nimeomaan oman tilan. Ja olen tarpeeksi monesti tehnyt elämässäni päätöksiä vain sillä perusteella ettei kenellekään tulisi paha mieli - ja tietysti kärsinyt itse. Nyt on korkea aika olla ihan rehellisesti itsekäs paska. Minun ei ole pakko muuttaa minnekään, joten en muuta jos en ihan todella, todella halua. Jos jatkaisin aiempaa tyyliäni, olisin katkera vanha ämmä varmaan jo kolmevitosena. E-ei. Vaikka joskus joutuisi itkettämään ystäviään, niin ei siltikään. En tunne oloani kovin yleväksi tällä hetkellä, mutta ainakin olin rehellinen, sekä Elinalle että ennen kaikkea itselleni.

Tänään oli muutenkin ihmeellinen säätöpäivä. Töissä oli ihan kivaakin jopa, mutta ehkä se johtui siitä että aivoni tuntuivat laahaavan metrin jälkijunassa. Italiaano tuijottaa häpeilemättömästi, niin että kaikki muutkin takuulla huomaavat. Mitähän sitä sitten tekisi? IT-poika on ihana mutta jollain tavalla häilyväinen, ja ei mulla vieläkään ole mitään varmaa tunnetta siitä että just ton kanssa haluan olla. Edelliseen kappaleeseen liittyen: olen siis rehellinen itselleni, ei tuosta varmaan mitään koskaan tulekaan. En voi sanoa olevani pahoillani, koska tykkään tyypistä kuitenkin, ja luotan häneen myös. Ystävätasolla juttu saattaisi toimiakin. Ehkä. Elämäni on yhtä suurta ehkää, mutta se lienee aika normaalia. Koskapa sitä täysin varma voi olla yhtään mistään? Niinpä.

Ei luoja, kello on 19:30 ja olen kuolemanväsynyt. Aikaiset aamuherätykset eivät sovi minulle ellen väkisin saa väännettyä itseäni aikaisemmin nukkumaan. Jos nukun 7-8 tuntia, kaikki on ihan hyvin ja olen pirteä. Nyt unet olivat taas 5 tunnin luokkaa ja tämä ei näytä riittävän minulle alkuunkaan.

Onneksi huomenna on torstai - ja sitten on perjantai - ja sitten lauantai, viikon paras päivä, koska sisko tulee kylään. Tätä on ootettu! Ja nyt, unia.