Tunnelmia

Hiki valuen tätäkin postausta kirjoittelen. Syksy ei ole tulossa tännepäin maailmaa vielä pariin kuukauteen, sää on yhä todella lämmin, oikeammin kuuma, ja sateesta ei ole tietoakaan. No, kyllähän sitä saa sitten talvella aivan riittämiin.

Perjantai-ilta sujui Bicassa Andren kanssa, kävimme mielenkiintoisia keskusteluja siitä, kuinka oma kotimaa tuntuukin yllättäen aivan vieraalta ja oma kulttuuri kaukaiselta. Tosiasiassa en koskaan kuvitellutkaan ajattelevani moista, mutta niin se mieli muuttuu. Lähiaikoina olen ajatellut asiaa paljon, luultavasti Suomi-visiittini pisti aivosolut jylläämään. Jossain syvällä alitajunnassani syyllistän itseäni asiasta, ja pohdin että joskus minun on pakko muuttaa takaisin Suomeen, halusin tai en. Siis mikä pakko?! Olen löytänyt maailmasta paikan, jossa tunnen olevani täysin sataprosenttisesti oma itseni. Sovin omaan ihooni. Vastoinkäymisistä ja satunnaisista huolista huolimatta olen onnellinen, aivan kuin olisin jatkuvalla ekstaasitripillä (en ole koskaan kokeillut, mutta voisin kuvitella että tunne on samankaltainen). Totta kai ikävöin asioita Suomesta, joskus niin paljon että tekee kipeää. Tai en kai asioita kaipaa, vaan nimenomaan ihmisiä. Mutta onneksi elämme vuotta 2010, lentokoneet suhaavat kyllä Lissabonin ja Suomen välillä kiitettävän usein, joten akuutin ikävän iskiessä lentolipun ostaminen auttaa.

Eilispäivä oli muuten aika mainio. Lähdimme Oeirasiin Susannin poikaystävän Cesarin luo, kokoonpanona (hieman yllättäenkin) minä, K ja Erik. Tällä viisikolla illanvietto oli erittäin rattoisa. Cesar kokkasi meille kotimaansa Perun perinneruokia, ja viini virtasi. Ruoka oli hyvää, vaikkakin jokseenkin erikoista: pääruoaksi söimme raakaa kalaa ja katkarapuja jotka "kypsennettiin" limemehulla. Aika kirpakkaa, etten sanoisi, mutta onneksi annosta pehmitti jonkin viidakkopuun juurista tehty lisuke. En kuolemaksenikaan muista juuren nimeä, mutta makunsa ja koostumuksensa puolesta muistutti suuresti perunaa. Makeammassa muodossa tosin. Alkuruoaksi napsimme isoja, paahdettuja maissinjyviä ja jonkinlaista kylmää lasagnea, johon oli vuorotellen ladottu maustettua perunasosetta ja tonnikalatahnaa. Tämä resepti on kuulemma inkojen perua, eli suhteellisen vanha perinneruoka kyseessä. Mutta hyvää oli! Harmi ettei itse annoksista tullut otettua kuvia. Illanviettäjistä kuvamateriaalia löytyi hieman liikaakin, aamulla otoksia selaillessani meinasin muutaman kerran pissiä housuuni saadessani akuutteja kikatuskohtauksia...

Joskus puolenyön tienoilla lähdimme kolmisin takaisin Lissaboniin, ensin puolisen tuntia junassa ja kävellen asemalta Estrelaan. Nukahdin somasti Erikin olkapäähän nojaten ja havahduin vasta kun olimme perillä; pikku torkuista virkistyneenä loppumatka sujuikin villisti. Infante Santon varrella on öisin useita sadettimia, ja fiksuina plikkoina ja poitsuina päätimme hieman virkistäytyä vesisuihkuissa. Kuvat puhuvat puolestaan, mutta sattuneesta syystä en viitsi niitä tänne ladata. Kenkäni ovat vieläkin märät tämän päähänpiston vuoksi. Mutta en kiellä, lapsekas hölmöily on kyllä (yleensä) helevetin hauskaa. Nyt vaan toivotaan, että en saa kehiteltyä lenssua tai muutakaan vastaavaa tautia.

Tänään illalla käymme tyttöjen kera illallisella, tarkoituksena on juhlistaa Dominiquen mallisopimusta. Saattaapi olla että tämän vuoksi pitänee pari lasia viiniäkin kilautella! Parabéns Do!