151 blogitekstiä.. ja nyt taitaa hetkeksi riittää. En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa, ja asiat joista voisin kirjoittaa, ovat vähän liian banaaleja. Joten bloggailutauko alkaa än yy tee nyt. Jos kuulumisia tahtoo kuulla, mesestä löytyy, ja kaipa tuo puhelinkin vielä toimii.
Tunti hereillä ja kohta taas nukkumaan. Nukkuminen on mahtavaa. Ansaitsin pikku unoset; tarkoitukseni oli kylläkin herätä jo 19:00 pesemään pyykkiä, mutta väsy-Outi oli eri mieltä ja päättäväisesti paineli herätyksen pois päältä (ei muistikuvia tilanteesta). Tällä viikolla ja viime viikon lopulla olen mennyt kiltisti nukkumaan kymmenen kieppeillä, mutta eilen lipsahti ja valvoin kahteentoista. Sen kyllä huomasi töissä. Pienetkin tarkkaavaisuuttaa vaativat toimenpiteet vaativat erityiskeskittymistä, ja ongelmanratkaisukykyni oli nollassa. Neljän tunnin yöunilla ei ainakaan aivotoiminta pääse yllättämään.
Kerran kuukaudessa tulee tällainen viikko, kun IT-poika on iltavuorossa (14-22). Oma pääni lähentelee tyynyä siinä vaiheessa, kun herra pääsee töistä. Toisaalta on mukavaakin olla erossa jonkin aikaa, sitten on taas sitäkin mukavampi nähdä. Ja etenkin tällaisina päivinä, kun varsinaisen valveillaoloajan (töiden jälkeen) voi laskea yhden käden sormilla. Viikonloppuna ehtii sitten olla.
Tänään ei muuta kirjoitettavaa. Ei heti uskoisi, että viiden tunnin unien jälkeen (nimenomaan päiväunien) haluaisi mennä heti takaisin punkkaan, mutta helevetin houkuttelevalta tuo sänky näyttää. Palataan taas pian, ehkäpä keksin jotain kirjoitettavaakin.
Istutaan sisällä ja katsotaan töllöä. Pitkän aikaa näytti siltä että tästä talvesta selvitään ilman viikkoja kestäviä sadejaksoja, mutta saas nähä.
Viikonlopun suurin uutinen lienee se että a) siivosin huoneeni ja b) oksensin. Järjestys on oikea, mutta asiat eivät oikeastaan liity toisiinsa. Sunnuntaina nautiskelin siis siististä huoneesta ja kauheasta darrasta. No, ainakaan ei tee mieli alkoholia. Pakkohan se on kerran vuoteen saatava kunnon rapula...
Töissä menee miten menee. Sinänsä hyvin; koen olevani enemmän kontrollissa, asiat sujuvat paremmin, osaan antaa neuvoja ja kommunikointi sujuu. Siis ainakin tiimiläisten kanssa. Sain tänään 5 minuuttia ennen työpäivän päättymistä sähköpostiini kuukausittaisen arvioini supervisorina; pisti suututtamaan niin paljon että suljin mokoman sähköpostin välittömästi ja kävelin sateessa himaan. Kuin pieni mörrimöykky. Onneksi ennen töistä lähtöäni yhytin IT-pojan pihalla, ja se lauleskeli mulle alle linkattua kipaletta (loistobiisi, muuten).
Jos tuohon arviointiin palataan, niin minua oli arvioitu eri alueilla asteikolla yhdestä viiteen - ykkönen on huono, vitonen paras. Mainittakoon nyt alkuun se, että aloitan työpäiväni 07:00, kun toimistolla ei ole ketään muita kuin Pohjoismaiden tiimi (eli oma tiimini). Siitäkin huolimatta rakas pomoni oli arvioinut "Meet and greet the agents" = 3. Vaikka hän ei ole koskaan todistamassa, tervehdinkö agenttejani, kyselenkö kuulumiset jne. Reilua, eikö? Oli siellä paljon muutakin mikä pisti aika epäreiluna silmään - ja tänään jopa annoin itse itselleni hyvää palautetta, koska en sitä pomoltani saa. Tiedän että häntä ärsytti asenteeni, mutta itse nautin toki tilanteesta täysin siemauksin. Jonkunhan minulle on pakko olla mukava, ja jos se tarkoittaa sitä että joudun kehumaan itseäni, niin so be it. Eat my socks, idiots.
Ai, ja eilen annoin IT-pojalle siedätyshoitoa suomalaisesta musiikista. Okei, soitin vain pari kappaletta Viikatteelta ja Todella kaunista, ja se lauloi mukana! Hahah, enpä ole ennen kuullut tuota biisiä laulettavan niin hellyyttävällä portugalilaisaksentilla. Mitäs vielä voisin tehdä, että jäpikkä osaisi varautua Suomeen? Herkuttelen toisinaan joillain oudoilla yksityiskohdilla ja katselen mielissäni, kuinka poikaparan silmät laajenevat lautasen kokoisiksi. Helppoa kuin heinänteko.
Ja hei olisko kellään antaa vinkkejä siihen, miten pääsisi eroon pikku mahalöllykästä? Älkää käsittäkö väärin, mutta ihan oikeasti en saa kaikki farkkujani enää kunnolla kiinni... Muualta vartalostani olen täysin normaalinnäköinen, mutta tuo pullero alkaa häiritä. Sainkohan nyt taas itseni kuulostaamaan neuroottiselta valittajalta? (Voin näyttää teille, kunhan tulen Suomeen, sittenpähän uskotte.)
Täällä ollaan! Ihan alkuun hyvät uudet vuodet kaikille. Ja pahoittelen että edellisestä postauksesta on kulunut... noh, aika pitkä tovi. Tälle vuodelle en aikonut tehdä minkäänlaisia uudenvuodenlupauksia, mutta rikotaan nyt sekin lupaus heti alkuunsa ja luvataan jotain: lupaan kirjoittaa säännöllisemmin ja olla vähän ahkerampi.
Mitäpä sitten kuuluu? Noh. Töitä, edelleen. Mutta alan saada jutun jujusta kiinni (aina kun kuvittelen noin, luuloni osoittautuvat kovin vääriksi...). Yksi ärsyttävimmistä pomoistani oli joululomalla viikon, ja tuntui oudon rennolta olla töissä. Nyt kommunikaatio tiimin kanssa sujuu hyvin ja rupean oppimaan ihan oikeasti agenttien työnkuvaa. Eihän siinä kauan mennyt, mutta ilman minkäänlaista koulutusta oppiminen vie aikansa. Uuden agentin pitäisi saapua tiimiin parin viikon kuluttua, ja siihen mennessä aion olla hyvin varautunut. Kouluttamisesta olen aina pitänyt eniten, mutta tietysti vain niissä tilanteissa, kun olen tiennyt, mitä opetan. Ehkäpä nämä neljätoista päivää riittävät, ja voin perehdyttää uuden tiimiläisen hyvin. Toisin kuin omassa tapauksessani tapahtui, heh heh.
Joulut ja uudet vuodet menivät jokseenkin rauhallisesti, jos yksityiselämään palataan. Armoton koti-ikävä iski joulun tienoilla eikä meinannut hellittää millään; asiaa ei auttanut se, että IT-poika teki duunissa pitkää päivää emmekä onnistuneet tapaamaan juuri ollenkaan. Muutaman kipakan puhelun jälkeen saimme kuitenkin sovittua, että tämä vuosi aloitetaan eri mentaliteetilla, ja että jos hän haluaa tosiaan pitää minut tyttöystävänään, odotan jonkinlaista priorisointia. Ei työ saa olla koko elämä, ei varsinkaan tuollaisessa työpaikassa; vähemmästäkin järki lähtee.
Joitain päiviä sitten sain kuulla ne maagiset kolme sanaa ensimmäistä kertaa; ja jotenkin sain itsekin sopotettua jotakin takaisin. Toki merkit olivat ilmassa jo aiemmin, mutta ujo kun on, niin ei poikarukka uskaltanut avata suutaan (mitä nyt puolivahingossa möläytteli). Olen jopa raahaamassa häntä mukanani Suomeen, minne suunnittelin saapuvani maaliskuun alussa. Ehdin jopa unohtaa taannoisen hammasrautajupakan, katsotaan miten tilanne etenee jos jäpikkä vihdoin saa hieman metallia suuhunsa. Mutta so far, so good.
Nyt aion lähteä siivoamaan, koska illemmalla pitäisi kokata ihanaa kanasalaattia ja omatekoista valkosipulileipää, ja tällä hetkellä köökki näyttää siltä että gremlinit olisivat käyneet vierailulla. Palatkaamme siis asiaan mahdollisimman pian!
Asun lievästi sanottuna outojen ihmisten kanssa. Mukavalla tavalla outojen. En muista kirjoittelinko tännekin siitä koiraparasta, jota pidettiin vastapäisen talon parvekkeella yli 8 tuntia päivässä - ja josta Erik meni (epä)ystävällisesti asukkaille mainitsemaan. Tämä tuotti tulosta, ainakaan nuo moolokit eivät ole enää rääkänneet hauvaa partsilla.
Eihän tässä toki kaikki, eläintenystävä Erik viihdytti meitä viime viikolla mukavalla tarinallaan siitä, kuinka lähti laittamaan lähiraflan omistajia ojennukseen. Kadullamme on yksi Lissabonin kalleimmista ravintoloista: oikein fiini paikka, jossa miehet on aina puvut päällä ja leidit istuvat cocktailmekoissaan ökyviiniä litkien. Samaisessa ravintolassa myydään hanhenmaksaa, jota tuotetaan varsin epäeettisellä tavalla. Käytännössä hanhille pakkosyötetään ruokaa niin paljon, että niiden maksa on loppujen lopuksi yksi järjetön möykky. Näin aiheesta taannoin dokumentin, ja kieltämättä pisti etomaan. Suurimmassa osassa Euroopan maita em. "herkku" on kielletty, mutta täälläpä sitä saa myydä. No, asiaan. Eräänä leppoisana torstai-iltana Erik oli ollut tavanomaisella "pelataan PS3 ja poltetaan pilveä ja juodaan pari kaljaa"-reissullaan. Kotimatkalla hän kävi vielä ostamassa muutaman ölysen lisää, ja toki matkan varrelle osui vieläpä XL - juurikin tämä hienostoravintola outoine ruokalajeineen. Näppäränä poikana Eerikki käpsytteli ravintolaan sisään (vaatteet taisivat olla aika kaukana frakista), istahti pöytään ja avasi kaljansa. Henkilökuntahan tästä toki riemastui ja he pyysivät herraa poistumaan tai ainakin viemään oluensa helevettiin. Mutta eihän Eerikki näin vähällä luovuta. Hän piti tarjoilijoille aikamoisen saarnan siitä, kuinka iljettävää ruokaa he ravintolassaan tarjoilevat, ja pyysi (epä)ystävällisesti heitä poistamaan moisen oksetuksen menustaan. Siinä taisi olla jengillä ihmettelemistä, sillä kyllä hän jonkin aikaa onnistui pöydässä istumaan ennen kuin portsari suostutteli hänet poistumaan ravintolan tiloista. Käsittääkseni Erik oli käynyt aukomassa päätään kyseisestä asiasta jo aiemmin, muttei sentään ollut varsinaisesti mennyt ravintolaan sisälle. No, hupiahan tästä saatiin, ja varmasti myös hieman shokeerattua tätä fiinimpää kansaa.
Mitäpä muuta sitä sitten satuilisi? Töissä on lähes joka päivä jotain paskaa, liittyen kaikkiin edellä kirjoittamiini postauksiin, joten en edes jaksa ruveta käymään niitä läpi. Ehkäpä ahkerampana päivänä. Sekä maanantaina että tiistaina lähdin töistä itku kurkussa, miettien että mitä helvettiä teen koko ajan väärin, ja miksi minua koko ajan kritisoidaan kaikesta - etenkin asioista, joista en voi mitenkään tietää mitään. Tulin siihen tulokseen, että firmassa on kenties jonkinlainen hajoita ja hallitse-taktiikka. Sen kyllä huomaa. Kuka tahansa on ollu ko. paikassa yli 5v töissä on kuin luimisteleva kaniini, joka ei osaa käyttää omia aivojaan ja nöyristelee ja pokkuroi joka ikistä vähänkään ylempiarvoistaan - ja päinvastoin jallittaa ja nöyryyttää kaikkia alaisiaan. Edellisessä kampanjassani kaikki sujui niin leppoisasti, että toisinaan en edes usko olevani samassa firmassa töissä. Aivan kuin olisin joutunut helvettiin, tai sitä joskus tuntuu. Tästä saisi aikaan jokseenkin hirviömäisen tarinan paskoista ja ilkeistä esimiehistä, mutta kuten aiemmin mainitsin, palataan tähän joku toinen päivä.
Muuten kai sujuu ihan hyvin. Tai, ainakin kohtalaisesti. Onhan minulla IT-poika, ja ystävät täällä. Julia ja Erik lähtivät viettämään joulua kotimaihinsa viime viikonloppuna, joten kämppä tuntuu kumisevan tyhjyyttään - tämähän ei sinänsä joulun alla miellytä, koska haluaisin kovasti olla oman perheeni ja ystävieni luona siellä talven ihmemaassa. Ikävä tuntuu, varmaankin duunipaineiden ja joulun takia vieläkin kovemmin. Tietäkää siis tämä, sisarukset ja ystävät, ikävä on suuri ja tekisin mitä vain jos saisin olla edes muutaman päivän siellä. Keväällä sitten. Kai tämä tästä helpottaa, kunhan (jos?) työ alkaa helpottaa ja tämä kylmyys ja vesisade väistyvät.
Olitko se sinä, johon ensi kertaa rakastuin? Se outo tunne, kun tietää tuntevansa jotain, ja toisaalta ei tiedä mitään. Joo, se olit sinä. Se tuli sillä tavalla hiljalleen, etten edes odottanut - mutta muistan ikuisesti ne bussimatkat Jyväskylään, ja sen tunteen sun kanssa. Kyllä mä sua rakastin, ihan todella.
Hei, olitko se sinä, jonka näin sattumalta? Joka sattumalta rakastui minuun, ja päinvastoin, ja niin että millään ei enää ollut mitään väliä? Etten edes pystynyt kuvittelemaan elämääni ilman sinua? Kyllä mä suhun rakastuin - ihan todella.
Hei, olinko se minä, joka miettii, että voin sanoa mitä tahansa, mutta ei se mitään muuta? Kyllä mä olen pahoillani - ihan todella. Mutta olisko mulle jotain onnen rippeitä jäljellä? Tuu tänne ja anna ne rippeet mulle, koska mä haluaisin kauheesti olla taas tosi onnellinen.
Se on kiva tunne. Yrittää. Tekee parhaansa. Onnistuu. On reilu. On valmis. Ei pelkää.
Lähiaikoina onnistumisen fiilis on ollut jossain horisontissa. Käytännössä minun pitäisi saada tiimini tekemään kaikki mahdollinen seuraavan kuukauden aikana. Niin - ja mainitsinko, ilman minkäänlaista koulutusta? Siitä vaan, kylmiltään, kyllä se siitä kato. Jaa et osaa vai? No kaadetaan vähän paskaa niskaan, niin eiköhän se sitten suju. Ja tämä on tunnetila tällä hetkellä, töissä siis. Paineita kasataan, ja kaikki sanovat, että joo kyllä me ollaan sua täällä varten auttamassa! Imekää... tikkaria. Tänään suunnittelin koulutusohjelmaa kahdelle uudehkolle agentille, vailla minkäänlaista tietämystä, kunhan perstuntumalla syynäilin taulukoita ja lukemia ja tein omat päätelmäni niistä.
Vitut. Älkää kouluttako. Älkää perehdyttäkö. Älkää välittäkö. Ei kiinnosta enää. Jos tulokset eivät vastaa tavoitteita, katsokaa peiliin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kaikki agentit ovat yli tavoitteiden sen jälkeen, kun aloitin töissä, mutta ketäpä se kiinnostaa, koska ryyppään kuitenkin lähibaarissa kaikki illat. Tai niinhän minusta ainakin juorutaan.)
No, se töistä. Töissä on jo liikaa töitä, ja kotonakin puhumme töistä, ja näen unissanikin kaikki saatanan tulokset ja tavoitteet. Riittää! Tapahtuu täällä jotain hyvääkin; kaikki hyvät ystävät, kaikki hyvät paikat, oma koti, hyvä olo, ja tietysti poikaystävä, joka on kuin miespuolinen peilikuvani - sekä hyvässä että pahassa - mutta voi, mikä tyyppi. Miten ajattelinkaan niin pinnallisesti, kun alkuaikoina tapasimme? Ja miksi? No, kaiketi jotkut asiat vain tarvitsevat hieman... kypsymistä.
Lauantaina olisi illallinen joen toisella puolella; kaikkia pohjoismaalaisia ruokia, vain meitä varten (siis minua ja kaikkia muita tiimiläisiä... Ah, puhunko taas töistä? No, vain osittain.). Tavallaan odotan ja tavallaan pelkään ko. iltaa, koska en oikeasti tiedä, miten ihmiset suhtautuvat minuun normaalioloissa. Ja miten minun pitäisi käyttäytyä? Auttaisiko, jos olisin oma hölmö itseni, vai menetänkö kaiken uskottavuuteni jos vitsailen ja ilveilen koko illan? Ken tietää. Nähdään sitten lauantaina, mitä syntyy.
Kaikesta huolimatta olo on oudon rauhallinen; tiedän, että jos iskee akuutti paniikki, voin soittaa IT-pojalle (oikea nimi on nähtävissä edellisen postauksen otsikossa), ja sit se kertoo mulle vitsejä ja sanoo että Outi sä oot suomalainen ja sulla on enemmän munaa ku kaikissa portugalilaisissa yhteensä ja just siks mä rakastan tykätä susta.
This is not a blog with deep thoughts or revelations, cool pictures or philosophical musings. It's a blog about my dear little life, sometimes boring, at times hurtful, occasionally exciting - no satisfaction guarantee.
Welcome anyway!
