...tttu!

Tästä on tulossa vihainen postaus, joten jos avautuminen ei kiinnosta, kannattanee jättää lukeminen tähän.

..tttu! numero 1: miksei tää saatanan tauti jo lähe? Pitääkö mun nyt montakin viikkoa elää tällä vitun täpläiholla? Kohta ne vie mut eläintarhaan. Eikä siellä saa ees ruokkia eläimiä. Ja eläintarhassa ei salee oo ees langatonta nettiä.

..tttu! numero 2: apinamaiset asiakkaat. KUUNNELKAA mitä mä sanon, niin varmaan päästäis molemmat helpommalla. Ei tarvi sörkkiä joka ikistä saatanan näppäintä, voin kertoa, ei se auta. Älkääkä ruvetko kertomaan, että teijän enon lemmikkietana kuoli ja ette voinu skannata ku olitte ainaki 8 viikkoa shokissa. Se minua kiinnosta.

..tttu! numero 3: olemassaolonsa tietoiseksi tekevät eksät, joista EN halunnut kuulla mitään. Ikinä. Evör. Samaan syssyyn eksän kaveritkin ilmoittavat ikävöivänsä minua. Jättäkää mut rauhaan, ei tästä mitään tuu kuitenkaan, se on ohi jumalauta saatana ja mulle ei tarvi soitella! Vittu!

..tttu! numero 4: Saksan tiimi kyräilee meitä duunissa, kun ne sai tietää että saadaan eniten palkkaa koko talossa. Onko se meijän syy? No ei ole. Sopii mennä firman johdolle nillittämään, jos on niin kamalaa. Tekis mieli pierasta jonkun naamalle siellä. Kuulemma puhuvat meistä ei-niin-kauniiseen sävyyn. Haistakaa paska, ei oo mun syy että ootte köyhiä (ja rumia).

..tttu! numero 5: juttelin erään työkaverini kanssa messenkerissä, ja hän ystävällisesti kertoi minulle, että olen toki työpaikan wow-girl (jee vittu), mutta minut tunnetaan myös jääkuningattarena. WHAT?! Pitäskö mun nyt joka einarille ruveta juttelemaan? Miksi? Ja mitä? Ehkei vaan kiinnosta, tuliko mieleen?!

..tttu! numero 6: palaa kohtaan 1, ja toista noin sata kertaa. Lisää tähän vielä satunnainen määrä karmeita kirosanoja, sadattelua, tavaroiden viskelyä ja pöydän hakkaamista.

Avaan viinipullon. Vittu.

Itchy, scratchy & sleepy

Ilmeisesti tämä penteleen ihottuma kutiaa lähtövaiheessa. Iho näyttää jo paljon paremmalta, mutta tämä kutina tekee minut hulluksi! Tekisi mieli napsia kaikki lääkkeet yhdellä kulauksella, mutta odotellaan nyt sitten. Ei tässä kai muukaan auta. Yöllä heräilin tunnin välein siihen, että pahimpia kohtia kuumotti ja kutitti. Mutta hillitsin itseni enkä raapinut, levitin kosteusvoidetta joka mukavasti viilensi ihoa, jonka jälkeen pystyin taas nukkumaan tunnin.

Töissä en ole siis vielä tänäänkään. Ei vain yhtään huvita lähteä ihmisten tuijotettavaksi. Ja antihistamiinit väsyttävät armottomasti. Joten täällä sitä taas nökötetään, pah, miten tylsää! Ulkona on aikamoinen kesäkeli, +30 astetta, mutta minä olen jumissa neljän seinän sisällä. Jotain hyvää sentään tästäkin: antihistamiinit tehostavat alkoholin vaikutusta, joten tiedossa on jonkinlainen de-tox-viikko. Viikonloppuna aion kyllä juhlia, kaikesta huolimatta. Olen sen ansainnut.

Piti olla jotain tähdellisempääkin kirjoitettavaa, mutta aivotoiminta lähentelee nollaa, joten ehkäpä lisään jotakin tähän postaukseen myöhemmin. Nyt unille - vaihteeksi.

Paskat treffit

Ei huolta! En ole "päässyt" (tai pikemminkin joutunut) uusille paskoille treffeille. Ajattelin kuitenkin viihdyttää teitä, rakkaat lukijani, kertomalla, minkälaiset olivat nuo ah-niin-parjatut paskat treffit, joista aiemmin mainitsinkin. Ihan näin alkuun voisin sanoa, että sokkotreffeille en enää kuunaan mene. En, ellei minulla ole minkäänlaista aavistusta edes siitä, miltä kyseinen kloppi näyttää. Ja tässä tapauksessahan minulla ei ollut hajuakaan.

Ennen treffejä hermoilin niin paljon, että kulautin pullon (mietoa) roséviiniä. Onneksi, muuten en olisi kestänyt tuota iltaa alkuunkaan. PTM (Paskojen treffien mies) haki minut alaovelta bemarillaan (uuh, aah) ja nousi autosta minua tervehtiäkseen - ja tiesin heti, että voe luoja, tästähän tuleekin pitkä ilta. Ei kai se nyt niiiiin ruma ollut, mutta ei todellakaan mikään kedon kaunein kukka. Sitäpaitsi sillä oli vähän höröttävät etuhampaat ja sellainen rako siinä, että olis junalla mahtunu kulkemaan. Ei millään pahalla. Ja itsehän toki näytin sangen hemaisevalta. Tietysti. Tuntui ääliömäiseltä istua sen rumanaaman vieressä. Muistan miettineeni, että mitähän ihmiset musta ajattelee, kun TON kanssa oon lähtenyt ulos?

Automatkalla yritin viritellä jonkinmoista huoletonta small talkia, mutta pian selvisi, että PTM ei ollut kovin sujuvasanainen... ainakaan englanniksi. Tuntui siltä kuin olisin höpötellyt lapselle tai vajaaälyiselle. Päädyimme vihdoin kiinalaiseen ravintolaan, joka sijaitsi herran asunnon liepeillä. Rafla oli mukava, ruokakin oli hyvää, ja viini. Harmi että seura oli niin perseestä. Rupesin lipittämään viiniä kaksin käsin siinä toivossa, että seuralaisenikin jotenkin ihmeellisesti muuttuisi fiksuksi. Toisin kävi, tietysti. PTM litki viiniä lähes yhtä ahkerasti kuin minä, ja jutut eivät siitä ainakaan parantuneet. Jossain vaiheessa ravintolaan pyrähti intialainen kaupustelija (näitähän täällä riittää ihan riesaksi asti), joka yritti myydä minulle hopeista rannekorua. PTM teki miehen työn ja osti sen minulle. Sen jälkeen, kun oli kovaan ääneen yrittänyt tinkiä hintaa viiteen euroon kahdeksasta. Tunsin oloni todella arvokkaaksi. Kaiken hyvän lisäksi tuo mieshirviö piti korun itsellään, pussaili ja nuoleskeli sitä (ihan tosi!) niin että ei tehnyt edes mieli laittaa mokomaa kapistusta käteen sen jälkeen. Kaipa hän yritti näyttää minulle rakastajan taitojaan, rannekorua demonstraatiossa apuna käyttäen. Lienee turhaa sanoa, että ei tainnut toimia.

Kohtapuoliin paikalle pelmahti toinenkin kaupustelija - tällä kertaa kukkia myyden. Miehellä oli kaunis tulppaanikimppu, jota yritti minulle myydä - no, PTM näytti taas, kuinka pohjaton hänen rahapussinsa on, ja osti koko kimpun. En kylläkään päässyt nauttimaan kauniista kukkasista. Jossain vaiheessa iltaa pinnaa kiristeli siihen malliin (ja viiniäkin taisi olla alla jo 2 pulloa) että sanoin jotain todella ilkeää. Harmi, etten muista mitä, mutta PTM otti hiukan nokkiinsa... Josta seurasi, että hän alkoi jakelemaan tulppaaneja yksitellen kaikille, jotka kävelivät pöytämme ohi. Katselin silmät pyöreinä, että mitä HELEVETTIÄ tässä nyt tapahtuu?! Noin vartin päästä kauniit tulppaanit olivat kadonneet, ja minulla oli enää tuo limainen rannekoru. En laittanut sitä käteeni koko iltana, yritin välttää sen koskemista kaikin keinoin.

Lasku tuotiin pöytään, ja PTM toki maksoi koko hoidon. Syytä olikin. Muistan sanoneeni jotakin pöydällä lojuvasta rahasta, ja jostain ihmeen syystä PTM nappasi pöydältä 10€ setelin ja repi sen kappaleiksi hymyillen maireasti. Tämän jälkeen hän heitti rahasilpun ympärilleen ja sanoi paskalla englannillaan, että hänellehän raha ei ole ongelma. Jos mukanani olisi ollut haulikko, olisi se lauennut viimeistään tässä vaiheessa.

Pääsimme kuin pääsimmekin vihdoin poistumaan ravintolasta. PTM oli riemukkaan iloisessa hiprakassa, ja voin kertoa, jutut olivat sen mukaisia. Herrajeesus mikä ääliö. Ravintolan ulkopuolella miekkonen kiskaisi housuntaskuistaan posliinisen (hahah! mitäs kuvittelette tässä vaiheessa, että on taskusta tulossa?!) ...riisilusikan. Jätkä siis ryösti ravintolan omaisuutta tehdäkseen minuun vaikutuksen. Lusikka on tallessa yhä. Muistuttaa minua päivittäin elämäni karmeimmista treffeistä.

Eipä se ilo tähän loppunut - kuten sanoin, rafla sijaitsi PTM:n asunnon lähellä, ja ennen kuin aikoi heittää minut kotiin, hänen piti käydä kämpillään. Jaa miksi? Siksi koska herra kaiken hyvän lisäksi välitti huumeita. Ruohoa vain, mutta yhtä kaikki. Asunnolla hän poltti sitten itsekin suurimman näkemäni jointin, ja SITTEN lähti kyyditsemään minua kotiin. Loistava idea, eh. Olisin mennyt taksilla, mutta käteistä minulla ei ollut tuolloin lainkaan. Onneksi olin humalassa itsekin, sillä kotimatka oli pelottavin autokyyti ikinä. Jätkä kaahasi kuin mielipuoli, kännissä ja pilvessä. Puristin penkkiä kauhun vallassa ja kuuntelin samalla miehen jorinaa. Muistaakseni hän kertoi minulle, että olen kylmä akka ja minulla on jokin ongelma miesten kanssa. (Tietäispä vaan..) Kotiin pääsin kuin ihmeen kaupalla yhtenä kappaleena. Muistikuvani ovat tässä vaiheessa jo kauhusta ja humalasta johtuen aika haaleat - mutta luulen että hän antoi minulle hyvänyönsuukon (KAMALAA!). Sitten ryömin autosta ulos ja juoksin sisään, ihan kirjaimellisesti juoksin.

Seuraavana aamuna oli aivan järjetön henkinen morkkis. Yleensä en siis moisesta kärsi, mutta tällä kertaa siihen oli hyvä syy. Kaivelin laukkuani tupakoita etsiessäni, ja käteeni osui rannekoru - jonka muuten heitin heti pois käsistäni bakteerikammossani - ja se viheliäinen riisilusikka. Lusikan vein astianpesukoneeseen, mutta rannekoruun en koskenut kokonaiseen viikkoon, ennen kuin vihdoin uskalsin kiikuttaa sen kylppäriin ja hinkkasin sitä saippualla viitisen minuuttia. Tämän jälkeen toistin saman pesuoperaation käsilleni. Olen jopa käyttänyt kyseistä korua - se on aika nätti, kaikesta huolimatta. Ja pidän sitä ihan senkin vuoksi, että sain edes jotain hyvää noista treffeistä.

Toivon mukaan tämä selonteko Paskoista Treffeistä naurattaa teitäkin yhtä paljon kuin minua nyt.

Hyvästi, huhtikuu

...En jää kaipaamaan sinua. Hyvä on, mahtui tähän kuuhun monia mukaviakin hetkiä, mutta jatkuva sairastelu pudottaa arvosanan lähemmäs vitosta - asteikolla 4-10. Ensin kauhea yskä, sitten hirveä hammassärky ja posken turvotus, ja viimeisimpänä (vaan ei vähäisimpänä!) allerginen reaktio antibiooteille, joita napsin tulehtuneen poskeni takia. Freddy Kruegerkin olisi säikähtänyt minua kadulla. Ihottuma ei ole lähtenyt vielä, mutta antihistamiinipiikki ja kolme eri lääkettä tepsinevät nopeasti. Näin toivon. Eilispäivä vierähti siis sairaalassa, eikä rannalla, kuten olin alunperin suunnitellut. Onneksi Eliseu lähti mukaan ja toimi tulkkina ja tukena. K:kin tuli, mutta sairaalaan sisään hän ei päässyt - vain yksi saattaja sai olla mukana. Joten Eliseun kanssa sitten kiersimme ja juoksimme ympäri massiivista sairaalarakennusta. Tuliaisiksi sain siis aimo kasan lääkkeitä, kipeän kankun ja röntgenkuvat. Jes! No, eiköhän näitä aurinkoisia päiviä riitä tulevaisuudessakin ihan kyllästymiseen saakka.

Iho kutisee vielä vähän, mutta kaulan alueelta punoitus rupeaa hälvenemään. Siitähän se kaikki alkoikin, joten ilmeisesti tämä katoaa tulojärjestyksessä. Eilen kun katselin itseäni peilistä, tuli niin mahdottoman toivoton olo että taisin itkeä puoli tuntia putkeen. Itkin suihkussakin. Mietin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot - että ehkä tämä ei katoa koskaan, ja elän loppuelämäni dalmatialaiselta näyttäen. Tulipa todistettua myös, kuinka pinnallinen olen... Mutta toisaalta, kyllä tästä säikähtäisi kuka vain. Etenkin kun tuli niin äkkiä ja yllättäen, ja vieläpä minulle, joka en ole allerginen millekään. Levisipä tuo pirulainen naamaankin asti, ja siitäkös meinasin todella hermostua! Kasvoista ihottuma on jo kokonaan kadonnut. Nyt vain odottelen kärsimät... erh, kärsivällisesti, että punoitus kaikkoaa muualtakin.

Karma siis kostaa. Hah! Olisipa vain mukava tietää, mitä olen tällä kertaa tehnyt. Ehkä saan rangaistuksen kaikista pahoista teoistani kerralla. Siltä ainakin näyttää. Mutta pääasia kait, että nykyajan lääketiede haistattaa paskan karmalla! Paholaismaista naurua tähän.
Viime viikonloppuna tuli kyllä häärittyä Bairrossakin, mutta siitä ei sen enempää. Ei varsinaista sutinaa, pelkkää perjantai-illan huumaa. Tai mitä lie. Ensi viikonloppuna otan kaiken takaisin: rantasäät, Lux ja laatuaikaa kavereiden kanssa. Siitäs saat, paska huhtikuu, kirjaimellisesti varsinainen piikki persiissä. Viimeisiä viedään, ja sitten voin todella sanoa sinulle hyvästit. Ja toukokuulle tiedoksi, you gotta give me something really nice, please!

Saúde!

Vuosi täynnä! Uskomatonta. Heh. Ja hauskaa. Ja outoa. Ikävä on, teitä kaikkia. Se kai on ollut pahinta täällä olemisessa. Onneksi nykyään ei tarvitse enää turvautua kirjekyyhkyyn. Mese hoitaa, ja skaippi! En kyllä kadu pätkääkään tänne muuttamista. Päinvastoin, luulen että se oli tähän astisen elämäni paras päätös. Aika näyttää, mitä vielä tapahtuu.



Ajattelin vuosipäivän kunniaksi rustailla jonkinmoista listaa - mitä opin, mitä kaipaan, mitä rakastan ja mitä vihaan. Mutta se saakoon jäädä toiselle päivälle, koska nyt on päällä armoton väsymys. Siitäkin huolimatta, että nukuin aamulla pommiin.

Vuosipäivääni juhlistin pesto-uunikanalla ja haudutetulla curryriisillä. Nannaa tuli. Natustelin juhlaillallistani loistavan punkun kyydittämänä, ja huomasin myös, että ko. pullon kyljessä on myös pistekirjoitusta. Kätevää, nyt sokeidenkaan ei tarvitse enää arvailla, tuleeko sieltä punkkua vai valkkaria! Lisäksi ostin hapankorppuja, ja kyllä, mansikoita. Ihania, meheviä, huumaavan tuoksuisia, makeita mansikoita. Aamulla ajattelin nautiskella kesän ensimmäisen mansikkamaidon. Kyllä kelepaa! Kaikesta paskasta ja vastoinkäymisistä huolimatta tämä on ollut ehdottomasti paras vuosi ikinä. Näitä lisää, kiitos. Tänään kohotan maljan minulle ja ikuiselle rakastetulleni, Lissabonille. Kippis!

Piis, mään

Pakollinen suklaalevy tuli hankittua. Annettakoon se minulle anteeksi! Saat anteeksi! Noin. Olen ollut koko viikon ylienerginen ja -pirteä. Töissä soittelen listoja siihen tahtiin, että puolessa välissä päivää olen jo tehnyt omani, kun muut vielä nykertävät puolivälissä. Onnekseni työt eivät tekemällä lopu, tässäkään työpaikassa. Joten voin huoleti leikkiä työnarkomaania vielä... no, niin pitkään kuin mieli tekee. Joten intoa ei ainakaan puutu.



Eilen illalla saavutin kaiketi jonkinlaisen sisäisen rauhan, joka jatkui myös tänään. Loistava tunne. Eron jälkeen ensimmäinen tavoitteeni oli löytää joku, ihan kuka vain (lähes), heti. Laastariksi, niin aluksi uskottelin itselleni. Pyh! Minussa on vain joku sisäsyntyinen tarve miellyttää ja tuntea olevani rakastettu. Jokainen varmasti tuntee samoin, mutta itselläni moinen hyppää välillä sellaisiin sfääreihin, että. Laitan itseni likoon mitään säästelemättä, huonoin seurauksin. Joten nyt totuttelen olemaan yksin, ihan ilman ketään Erityistä Miestä, joka mukamas tekee minusta paremman ihmisen. Kyllä minun on jumalauta kelvattava tasan tällaisena, juuri niin epätäydellisenä ja ärsyttävänä kuin olen. Ja tarkennan vielä - kelvattava itselleni. Muilla ihmisillä ei näytä olevan samaa ongelmaa minun suhteeni, joten tämä(kin) dilemma on tasan oman pääni sisällä. Mutta olen vakaasti päättänyt hankkiutua siitä eroon. Varmuuden vuoksi, iltaisin, kun olen jo pessyt meikit ja hiukset ovat hujan hajan, tuijotan itseäni peilistä, ja kerron itselleni: oot sä aika herttanen ihan tolleenki. No, niin oon.

Dê-me chocolate!

Hmm, huomasin juuri, että olen järjestelmällisesti viime postauksissani muistuttanut teitä (itseäni) siitä, että aion pysytellä erossa miehistä. Kukahan tässä nyt yrittää todistella ja mitä? Epäuskottavaa, varsin epäuskottavaa! Joten tämän postauksen alkua lukuun ottamatta lupaan olla kirjoittamatta miehistä (kai tässä nyt muustakin pitäisi osata kirjoittaa, häh?), ellei jotain varsin sykähdyttävää tapahdu. Niin, ja sikäli kun se minusta riippuu, niin tuskinpa tapahtuu. Ihan vain itselleni tässä höpisen.

Tänään oli shortsikeli! Ah. Ohuet sukkahousut oli pakko pukea siitäkin huolimatta, koska jalkani ovat lähes läpinäkyvän valkoiset ja kaiken lisäksi hieman mustelmilla. Muistutus siitä, että a) rannalle on päästävä nopeasti! ja b) saatan tarvita henkivartijan seuraavaa shortsireissua varten. Huomion keskipisteenä oleminen on ihan jees, toisinaan se on jopa erittäin mieluisaa, mutta jos huomion keskipisteeksi joutuu haluamattaan, tulee aikamoisen alaston olo. Aivan avoimestihan täällä varsinkin blondeja tuijotetaan ja heille huudellaan, etenkin jos parikytä senttiä ihoa on näkyvissä. Egobuustia? Tietysti. Mutta joskus kyllä haluaisi vaan käppäillä ihan rauhassa, katsella minne huvittaa ja pukeutua miten tahtoo. Nyt tuntuu siltä, että joutuu liikaakin keskittymään siihen ettei vaan näyttäisi liian huomiotaherättävältä - ja ettei vahingossa katso ihmisiä silmiin kadulla. Miehet vislaa ja naiset jyrää päälle. Olen vapaata riistaa, siltä joskus tuntuu, ja se jos mikä ärsyttää. Minulle saa kuka vain huudella mitä vain, tööttäillä, vinkkailla, ja niin edelleen. Kyllä siihen tottuu, ajan kanssa, mutta niinä päivinä, kun todella vain haluaisi olla rauhassa, ei-toivotun huomion saaminen on raivostuttavinta maailmassa.



Ja asiasta toiseen loikatakseni... Viime päivinä minua on riivannut akuutti suklaahimo. Siis sellainen järkyttävä, addiktiota lähentelevä pakkomielle. Eilen illalla oli hyvin lähellä, etten lähtenyt klo 23:00 illalla kioskille hankkimaan Snickersiä. Tänä aamuna töissä napostelin kahvitauolla suosikkini, suklaatäytteisen ja -päällysteisen donitsin. Olisin voinut syödä kymmenen lisää. Toivottavasti menee pian ohi, en pysty enää kauaa pidättelemään. Ehkä jo huomenna raahaudun viimeisillä voimillani kauppaan, hyökkään epätoivon vimma silmissä kohti suklaahyllyä ja nappaan kätösiini... Milkan 250 gramman pähkinäsuklaalevyn. Pelkkä ajatteleminenkin saa minut pyörryksiin. Kuola valuen painunkin tästä pidemmittä puheitta nukkumaan.

Työkyky: paikalla

Oli mukavaa päästä töihin viikon sairastelun jälkeen. Enpä olisi heti uskonut tätä sanovani, mutta niin vain oli. Maanantaiksi päivä oli myös yllättävän leppoisa. Huaskaa oli myös huomata, että poissaoloni oli noteerattu. Päivän aikana sai useaan otteeseen kuunnella Hey Outi! Where were you? Are you okay? Feeling better? Good to have you back! We missed you! Kyllä se kummasti mieltä lämmitti. Eilisen krapulaisen angstifiiliksen ja "lievän" henkisen ja fyysisen darran jäljiltä oli rauhallinen olo. Toivottavasti olotila säilyy.

Torstaina tulee täyteen tasan yksi vuosi Portugalissa. Huh! Aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Ja mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua, phuuh, hengästyttää ajatteleminenkin. Tästä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, eikä siitä taatusti tulisi tylsä...

Viime viikonloppuun palatakseni - lauantai-illan ja -yön hengailin uusien tuttavuuksieni kanssa. He näyttävät aivan aidosti pitävän minusta, kutsuvat minua joka paikkaan ja ovat kaikin puolin ihania ja ystävällisiä. Loistavaa seuraa siis. Taitavatpa olla ensimmäiset portugalilaiset kaverini. Toivon mukaan näen heitä jatkossakin!
Nyt tuli aika lyhyt ja mitäänsanomaton postaus, mutta ainakaan en valittanut joka asiasta. Asiaa auttanee jatkossa sekin, että aion pysytellä erossa miehistä jonkun aikaa. Saapa nähdä onnistunko. Jaloistahan niitä pirulaisia saa potkia...

I ♥ antibiotics

Hyviä uutisia! Vaihteeksi niitäkin. Turvotus laskee, eikä leukaperiä enää särje. Huh. Yöllä heräsin juomaan maitoa, ja keittiössä tajusin, että tällä kertaa en siis herännytkään tykyttävään kipuun. Taisi päästä pieni tuuletus.

Lisäksi saan lähemmäs 400 euroa veronpalautuksia - Portugalista. Huono puoli tässä on, että rahat tulevat vasta 20 päivän kuluttua, mutta eipähän tarvitse kärvistellä ihan joulukuuhun asti, kuten Suomessa.

Illalla, jos olo on vielä yhtä normaali kuin nyt, hipsin varmaan Bairroon tapaamaan uusia kavereita. Haluaisin mennä yksin, mutta saa nähdä, kuka tulee mukaan... Itse tulen mainiosti toimeen uusien ihmisten kanssa, joten ei kiinnosta katsella tympiintyneitä naamoja ja yrittää viihdyttää heitä, joille sosiaalisuus ei ole aivan niin luonnollista.

Tekee kipeää

Mukava viikonloppu tiedossa. Oikeanpuoleinen poski on turvonnut, ei (ainakaan vielä) kovin pahasti mutta kuitenkin. Viisaudenhammas tunkee ulos, ja ei mitenkään mukavalla tavalla. Lääkärisivustolta lainattua: Osittain puhjennut viisaudenhammas on hankala puhdistaa ja bakteerit pääsevätkin aiheuttamaan tulehduksen pehmytkudostaskussa. Eli ilmeisesti minulla on perikoroniitti. Ihanintahan tässä on se, että tulehdus täytyy ensin saada pois, jonka jälkeen saatetaan ensin poistaa vastapurijahammas (jos se ärsyttää parantuvaa pehmytkudostaskua) ja vasta sen jälkeen voidaan repiä varsinainen viisaudenhammas. Toisin sanoen parhaassa tapauksessa minulta tullaan kiskomaan irti hampaita ihan huolella. Toivon, että ainakin vastapurijahammas voidaan jättää rauhaan, eihän mulle jää hampaita suuhun muuten ollenkaan!



Sitäpaitsi, kuka ääliö on keksinyt viisaudenhampaat? Täysin turhia evoluution pikku muistomerkkejä, ja saatanallisen kivuliaitakin näköjään kaupan päälle.

Pakko on silti syödä, joten illalla kokoonnumme tyttöjen kanssa täällä kämpillä ja kokkaamme jotain hyvää. Jälkiruoaksi on pakko saada jäätelöä. Ja aspiriinia. Ja antibiootteja, paaaaaljon antibiootteja. Taitaa viikonloppu mennä siis kotona kärvistellessä ja turvotellessa. Perkeles.

Mutta missä on Tohtori Kivuton?

Ei siis riitä, että saan n. tunnin välein keuhkoja raastavia yskäkohtauksia - sattumalta myös viisaudenhampaani päätti puhjeta. Oikea poski on vähän turvoksissa, etenkin sisäpuolelta. Yön aikana taisin vielä vahingossa pureskella itseäni. Poskesta, siis. Toivon hartaasti, että hammas puhkeaa nopeasti ja särky kaikkoaa samalla. Ennen Portugaliin lähtöäni viime vuonna kävin otattamassa röntgenkuvat tulevista hampaistani, ja silloin lääkäri ainakin lupaili, että niiden pitäisi puhjeta sen kummempia ongelmia tuottamatta. No, jäänee nähtäväksi. Ei ihme, että pikkulapset huutavat kuin palosireeni kun hampaita puhkeaa. Sen verran veemäisesti tuntuu koko ajan. Nyt ainakin näytän hamsterilta!

Säätilakin muuttui taas, eilen tuli vettä kuin aisaa ja toisena hetkenä taas aurinko paisteli. Huhtikuu on kuulemma aina tällainen: joinain päivinä saattaa jo erehtyä luulemaan, että kesä on vihdoin tullut, ja seuraavana hetkenä mittarinlukemat laskevat kymmenellä asteella. Parissakymmenessä asteessa ollaan kuitenkin edelleen, joten varsinaisesta takatalvesta ei varmaan voi puhua. Eikä täällä tuota luntakaan niin kovin paljon ole näkynyt lähikuukausien aikana...

Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja köpöttelen apteekin kautta kauppaan. Herra apoteekkari saa luvan myydä minulle kunnon särkylääkkeitä.

Saigonilla

...on helevetin tylsää. Nyt kun Dexterit on nähty (voi juma muuten, miten 4. tuotantokausi loppuu!), istun koneella ja teen... niin no, en mitään. Onneksi sentään sataa, niin ei harmita istua sisällä. TQ taisikin jo epäillä että saattaa olla keuhkoputkentulehdus, joten lääkärireissu on edessä jos en pikkuhiljaa ala parantua. Nyt olisi hyvä hetki keskittyä portugalin opiskeluun, mutta jostain syystä ei nappaa. Laiskottaa vaan. Opin koko ajan enemmän, ymmärrän jo kohtuullisen hyvin puhetta ja etenkin kirjoitettua tekstiä, mutta puhuminen silti pelottaa jostain syystä. Mutta kaikki aikanaan! En aio ottaa paineita.

Viänsin pari päivää sitten ekat lihapullat Portugalissa - no, eihän siinä mennyt kuin vuosi. Mutta ai että, tuli hyviä! Seuraava haaste on leipoa pullia, mutta sitä varten tarvitsen kardemummaa ja kuivahiivaa. Joo, jännät on jutut, mutta ois itelläski jos istuisit kotona mitään tekemättä pari päivää... Tällaisina hetkinä olis kieltämättä kiva että olis poikaystävä. Mutta sellaset saa kyllä odotella nyt. Rrkele että rupee raivostuttamaan pelkkä miessukupuolen ajatteleminenkin.

My list

Viikonloppu. Jotakuinkin tällainen:

Rusketusrajat. Yskänlääkettä. Ihmissuhdeavautumista. Menetetyt treffit. Sata uutta pisamaa. Liian tulisia nuudeleita. Punaviiniä parvekkeella. Vitutusta. Naurua. Kolme syntymäpäiväkaimaa. Ehkä uusi (naispuolinen) kaveri, joka rakastaa pullia. Kolme mustelmaa ja kuhmu otsassa. Hyvää musiikkia. Paskoja leffoja. Dexteriä. Hieman lisää vitutusta. Numeroiden poistelua puhelimesta. Eksien kanssa juttelua. Yöllisiä puheluita ystävälle. Neljän tunnin yöunet. Mielihalu etsiä netistä kirjepommin ohjeet, rakentaa sellainen, ja lähettää. Lisää auringonpaistetta. Pakko sen on risukasaankin joskus paistaa.

Edit klo 13:14

Uaah. Pakkohan se oli kotiin köpötellä, kun ei yskäkohtaukselle meinannut tulla loppua. Olo helpottui heti, kun pääsin kämpille - täällä ei onneksi ole mitään kirottua ilmastointia (tätä lausetta vielä kadun kesällä). No, ainakin lima liikkuu jo, mutta ei se ulos halua tulla.
Eilisen jäljiltä on vieläkin päällä sellainen alkukantainen angstivitutusraivo, että alta pois. Luulen että olen saanut hetkeksi tarpeekseni treffailusta ja miehistä ylipäätään. Referoituna heille, jotka eivät jo tiedä - herra Isoherra on sellainen "on and off person" (kukin voi itsekseen miettiä, että mitähän vittua sekin tarkoittaa) ja siihen päälle vielä Aivan Helvetin Tärkeä ja tietysti jumalattoman kiireinen. Aggressiokohtauksessani poistin jäpikän numeron ja kaikki yhteystiedot puhelimestani, varmuuden vuoksi deletoin vielä kaikki viestit ja puhelutiedot jotta en suin surminkaan heikkona hetkenä pääsisi laittamaan viestiä tms. Käyntikortti koki kovan kohtalon jonka jälkeen päätyi mikroskooppisena silppuna roskikseen (sinne homeisten leivänpalojen ja kanan suolien sekaan, minne kuuluukin!). Ja tässä mielentilassa on toki myös helppoa tehdä hyviä päätöksiä: en varmasti enää suostu tapailemaan ihmistä, joka ei pysty antamaan mitään. Kyllä N oli jo tarpeeksi hyvä oppitunti asiasta. Huh, tuli sellainen déjà vu tuosta saatanan on and off-paskasta, että. Auta armias, jos sorrun vielä suhteeseen, jossa annan kaikkeni vain saadakseni paskaa niskaan! Sulhasehdokkaat, painakaa tämä mieleenne - if you can't deliver, you can fuck off.

Pure morning

Muutamia harhailevia ajatuksia aamuun: pannulla voissa paistettu paahtoleipä vadelmahillolla on törkeen hyvää. En haluis ottaa yskänlääkettä, siitä jää kauhee maku suuhun eikä sen jälkeen saa juoda tai syödä puoleen tuntiin. Pakko ottaa yskänlääkettä tai kuolen. En oo menossa töihin, hei hei bonus. Tai ehkä iltapäivällä. Mut ku emmä pysty puhumaan ilman että rupee yskittää. Pitäsköhän paahtaa lisää leipää, vai syödä hilloa suoraan purkista? Tai ehkä syön pääsiäisestä jääneen suklaamunan. Ja miks mun pöydällä on puolityhjä kaljapullo? Ai niin, Erik tarjos, kun jauhettiin parvekkeella. Mun isoveljen korvike. Hullu saksalainen. Säikyttelee ihmisiä meijän partsilta, sit aina hävettää. Kaikkia muita paitsi Erikiä. Tekis mieli nukkua vielä, mutta vastapäisen talon purkutyöt (tai kai ne on jo uudelleenrakennusvaiheessa) ei anna hetken rauhaa. Eilen sain viestejäkin, mysteerimieheltä, se taitaa tykätä musta. Erikoista. Ei sinänsä - kyllähän mä oon söpö ja hauska ja fiksukin, mutta silti. Tänä viikonloppuna pääsen varmaan taas kattomaan sen hymyä. Sanoinko muuten, että täällä on jo Suomen mittapuulla ihan kesä? Eilen olis voinu hyvin olla jo shortseissa ja sandaaleissa. Näyttääpä tuo arska paistelevan nytkin. Darling summer! Ja enää pari hassua kuukautta, ja te, arvon lukijani (ainakin 2 teistä) tulette käymään. Mahtaa tulla hauska reissu!

Sokeita hetkiä

Byääh, mikä päivä. Nyhjötin kotona raastavan yskäni ja orastavan kuumeiluni kanssa - taas. Toivottavasti kuume ei iske tällä kertaa niin pahasti kuin edelliskerralla... Tähän mennessä aspiriinit ovat auttaneet pahimpaan hätään. Yskä ei tosin meinaa hellittää, mutta pakko kai se on silti töihin raahautua huomenna, jos mielin saada kuukausibonukseni. Viidesosa napsahtaa taas palkasta, jos sairastun pahemmin. Perkele! Syytän tästä työpaikan yli-innokasta ilmastointia. Toisinaan en ihmettelisi, jos ilmanvaihtorööreistä alkaisi sataa lunta. Tulee ihan Suomi mieleen, kun siinä surkeana hytisee.

Vietin siis tämän ihanan, aurinkoisen päivän neljän seinän sisällä (pakollista kauppareissua lukuun ottamatta) ja kyyläsin Dexteriä. Aah, miten hyvä sarja. Latasin myös Zoolanderin, mutta sen katsominen jäänee myöhemmälle - tällä hetkellä nauraminen laukaisee karmaisevan yskäkohtauksen, joten pakko pidättäytyä vakavemmissa sarjoissa ja leffoissa.

Niin, ja illallinen on tiedossa vielä tämän viikon aikana. Hitto, enkä vieläkään muista, miltä se näyttää. Mutta sen muistan, että sillä on maailman miellyttävin hymy. Disarming on hyvä sana kuvaamaan sitä, mutta suomeksi sanalle ei löydy tarpeeksi hyvää vastinetta. Ja on sillä sentään synttärit samana päivänä kuin mulla - ei se voi olla läpeensä kusipääkään. Enhän mäkään ole, ainakaan ihan sataprosenttisesti.

No niin

Unohdin miltä se näyttää. Tää tarkoittaa vain yhtä asiaa. Voi ei.

Että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, ja, sekä, eli, tai, joko, vai, mutta, sillä

En keksinyt parempaakaan otsikkoa, sitäpaitsi tämä partikkelijono vastaa hienosti ajatusmaailmaani tällä hetkellä. Pääsiäinen oli hauska ja aurinkoinen. Eilen tuli hiki kaupungilla kävellessä, joten kyllä vain, kesä se jo ovella kolkuttelee!
Tänään oli taas niin Esko Mörkö-päivä, ettei mitään rajaa. Potkin ja hakkasin itseäni (tahattomasti, lisättäköön tähän) jokaiseen ovenpieleen ja pöydäkulmaan, pudottelin tavaroita ja hölisin puhelimeen kaikenlaista sekopäistä. Ehkäpä arvaattekin jo, mistä tämä keskittymiskyvyn puute johtuu.

En ole hetkeen tuntenut oloani näin tyttömäiseksi, hölmöksi ja hermostuneeksi. Eilen kävimme muuten illallisella, joten ilmeisesti jonkinlainen molemminpuolinen kiinnostus on olemassa. Kai? Vai onko? Mitä niin kiinnostavaa mussa voi olla, tajusin ajattelevani tänään töiden lomassa. Jouduin vastailemaan iänikuisiin "mikä haluat olla isona," "mitkä ovat pitkän tähtäimen suunnitelmasi" jne. jne. Kaikki fiksut ja sarkastiset vastaukset kuivahtivat kielen päälle, ja sain vain sönkättyä jotakin typerää ja merkityksetöntä. Katsotaan vieläkö sitä kiinnostaa. Hitto. En millään haluis ihastua, en sitten millään. Taistelen vielä hetken aikaa.



Ja 9 vuotta ei tunnu missään, niinkö, no miks sitten hermostuttaa niin paljon?! Oh, the dark moves of love.