Lähiaikoina onnistumisen fiilis on ollut jossain horisontissa. Käytännössä minun pitäisi saada tiimini tekemään kaikki mahdollinen seuraavan kuukauden aikana. Niin - ja mainitsinko, ilman minkäänlaista koulutusta? Siitä vaan, kylmiltään, kyllä se siitä kato. Jaa et osaa vai? No kaadetaan vähän paskaa niskaan, niin eiköhän se sitten suju. Ja tämä on tunnetila tällä hetkellä, töissä siis. Paineita kasataan, ja kaikki sanovat, että joo kyllä me ollaan sua täällä varten auttamassa! Imekää... tikkaria. Tänään suunnittelin koulutusohjelmaa kahdelle uudehkolle agentille, vailla minkäänlaista tietämystä, kunhan perstuntumalla syynäilin taulukoita ja lukemia ja tein omat päätelmäni niistä.
Vitut. Älkää kouluttako. Älkää perehdyttäkö. Älkää välittäkö. Ei kiinnosta enää. Jos tulokset eivät vastaa tavoitteita, katsokaa peiliin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kaikki agentit ovat yli tavoitteiden sen jälkeen, kun aloitin töissä, mutta ketäpä se kiinnostaa, koska ryyppään kuitenkin lähibaarissa kaikki illat. Tai niinhän minusta ainakin juorutaan.)
No, se töistä. Töissä on jo liikaa töitä, ja kotonakin puhumme töistä, ja näen unissanikin kaikki saatanan tulokset ja tavoitteet. Riittää! Tapahtuu täällä jotain hyvääkin; kaikki hyvät ystävät, kaikki hyvät paikat, oma koti, hyvä olo, ja tietysti poikaystävä, joka on kuin miespuolinen peilikuvani - sekä hyvässä että pahassa - mutta voi, mikä tyyppi. Miten ajattelinkaan niin pinnallisesti, kun alkuaikoina tapasimme? Ja miksi? No, kaiketi jotkut asiat vain tarvitsevat hieman... kypsymistä.
Lauantaina olisi illallinen joen toisella puolella; kaikkia pohjoismaalaisia ruokia, vain meitä varten (siis minua ja kaikkia muita tiimiläisiä... Ah, puhunko taas töistä? No, vain osittain.). Tavallaan odotan ja tavallaan pelkään ko. iltaa, koska en oikeasti tiedä, miten ihmiset suhtautuvat minuun normaalioloissa. Ja miten minun pitäisi käyttäytyä? Auttaisiko, jos olisin oma hölmö itseni, vai menetänkö kaiken uskottavuuteni jos vitsailen ja ilveilen koko illan? Ken tietää. Nähdään sitten lauantaina, mitä syntyy.
Kaikesta huolimatta olo on oudon rauhallinen; tiedän, että jos iskee akuutti paniikki, voin soittaa IT-pojalle (oikea nimi on nähtävissä edellisen postauksen otsikossa), ja sit se kertoo mulle vitsejä ja sanoo että Outi sä oot suomalainen ja sulla on enemmän munaa ku kaikissa portugalilaisissa yhteensä ja just siks mä rakastan tykätä susta.
Se oli suora lainaus.
Ihanaa! Kyllä työpaikan murheet ainakin hetkeksi pystyy unohtamaan noilla sanoilla.
VastaaPoistaKouluttaminen tuntuu olevan monille firmoille liian suuri haaste. Mikähän siinä on.. Onko se vaan kiireestä ja liian vähäisistä resursseista johtuvaa. Itse olin eilen haasteen edessä, kun olin tiimistämme yksin paikalla. Siinäpä pitikin vähän miettiä, että mitä tekisin, kun niin monia asia on vielä sellaisia etten niitä itsekseni hallitse. No onneksi isossa firmassa kukaan ei taida edes huomata sitä, vaikka en mitään tekisikään. Ja sain mä jotain pientä tehtyäkin. Mutta ymmärrän kyllä täysin tuon sun tilanteen. Haastetta siinä riittää. Mutta se mikä ei tapa vituttaa (ja lopulta kai vahvistaakin=).
Go girl! Ja Tiago myös! :)
VastaaPoistaMe voidaan jakaa sitten kokemuksia siitä, mitä tehdä kun ei ole perehdytystä ja joutuu Tilanteisiin. O_o Nyt on sellainen jackpot-työ että tätä on vaikea ylittää. Just wait...
TQ