Luvatonta

...On se, että kun parhaansa töissä tekee, niin aina on joku napisemassa. Etenkin se vitun ärsyttävä Ranskan tiimin supervisor, oikea besserwissereiden kuningatar.

Luvatonta on se, että keskiviikkona on yleislakko ja kaikki onnekkaat kaukana asuvat saavat jäädä kotiin koisaamaan. Minä en.

Luvatonta lienee myös se, että saimme koko viikonlopun nauttia jääkylmistä suihkuista. Ei perse. Tänä aamuna sain kyllä kuuman suihkun - mutta hieman liian kuuman. Luulin kuoriutuvani kuin höyrytetty nakki (en kuoriutunut).

Aika luvatonta on sekin, että tänään poikaystäväni saa raudat. Ihan tosi, en kestä. Tiedän, vali vali. Mutta silti. Aarrgh.

Jokseenkin luvatonta on ostaa 2 litraa suklaajäätelöä ja syödä siitä puolet yhdellä istumalla.

Luvattominta on kaiketi törmätä ensin eksäänsä yökerhossa ja sitten pussailla sen söötin itävaltalaispojan kanssa.

Ja viettää seuraavana päivänä ihana löllöilta poikaystävänsä kanssa ja olla kertomatta siitä hänelle.

Ei näin...

Napinaa

Viikko meni taas. Töissä ei ehdi muuta kuin työntekoa ajattelemaankaan, mikä on toisaalta hyväkin juttu. Mutta blogin päivitys on jäänyt harmillisen vähäiseksi. Pitäisi vähän skarpata.

Tiimissäni on eräs ruotsalaispoika, joka todella vihaa minua. Tekee kyllä työnsä moitteettomasti, mutta joutuessaan puhumaan minulle asennevamma kyllä näkyy. En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni moisen käytöksen - tai no joo, vein sen duunin, tavallaan. Mutta silti. Kasvaisi aikuiseksi. Asiat nyt ovat niin kuin ovat. Osaisin ehkä käsitellä tätä hyypiötä, jos hän olisi avoimesti vihamielinen, mutta hän suhtautuu minuun rauhallisella dissaamisella. Ei siis huomioi juuri lainkaan, ja sopivan paikan tullen heittää jonkun tylyhkön kommentin muiden tiimiläisten läsnäollessa. Näissä tilanteissa usein menetän hitusen itseluottamuksestani, ja olen varma että myös muut huomaavat sen. Raivostuttavaa. En tiedä mitä tekisin hänen kanssaan, koska ilmeisesti meillä on meneillään jonkinlainen sanaton valtataistelu. Ja usein tunnen olevani se häviävä osapuoli. Muut agentit tuntuvat aidosti pitävän minusta, ja koen että he myös luottavat minuun, mutta tämä saatanan jätkä murentaa sitä luottamusta jota yritän työllä ja vaivalla rakentaa. Ehdotuksia otetaan vastaan. Pitäiskö vaan likvidoida koko perseenreikä?

Muihin aiheisiin. IT-poika ei ole vielä saanut rautojaan. Totta puhuen päätän juttumme tulevaisuudesta vasta sitten kun näen hänet raudoissa. Brr, ajatus puistattaa. Olisi hieman eri asia jos olisin läpeensä rakastunut, mutta kun en ole. Joka tapauksessa viikolla kävimme katsomassa Portugali-Espanja-matsin stadionilla; huomasin nauttivani pelistä enemmän kuin olisi terveellistä. TV:stä pelejä katsoessa pääsen toki myös mukaan tunnelmaan, mutta täysi areena on niin eri asia. Ah, se huuto ja möykkä! Rakastan niitä kylmiä väreitä, kun astuu sisään ja näkee kaikki ne tuhannet ihmiset laulamassa ja karjumassa.

Tänään lähdemme Bairroon Erikin, Julian ja Julian vierailijan kanssa. Tosi söötti poika, ja jos en olisi jo jonkun tyttöystävä, olisin takuulla jo yrittänyt iskeä häntä. Heh. Saapa nähdä kuinka moneen tappeluun tänään joudumme, kun on tuo NATO-kokous ja kaikkea. Ties mitä sekopäitä on liikkeellä.
Meidän lisäksemme.

Hyvä poika, paha tyttö

Seurustelen. Niin. Outo sana. Ennen tätä seurustelua taisin seurustella jotakuinkin viitisen vuotta putkeen, joten sinkkuna olemiseen piti todella totuttautua. Eikö ketään, jonka kanssa heittää paskaa läppää? Ei ketään, jolle olla vihainen, jos joku ärsyttää, eikä tarvitse pelätä että pilaa kaiken pikku kiukunpuuskalla? Ei ketään, joka nauraa, kun kerrot samaa vanhaa vitsiä?
Eikö ketään, joka on siinä, ihan just silloin kun tarvitsee vähän olkapäätä?

Sinkkuna olemiseen tottuu ilmeisen helposti. Etenkin, jos on alun alkaenkin sellaista flirttailevaa tyyppiä. Totta kai toisinaan tuli (yleensä pienessä tuiskeessa) sellainen tunne, että miksi mulla ei oo ketään? Nooobodyy looooves meeee... Mutta se tunne meni ohi nopeasti. IT-poika on osoittautumassa erinomaiseksi poikaystäväksi. Enpä olisi heti uskonut.

Tai no miksi en? Tyyppihän oli aina mitä suloisin. Itse olin vain metsästämässä jotain... Jotain mikä napsahtaa kovempaa. Mutta eihän se napsahdus koskaan mitään takaa.

Töissä oli hyvä päivä. Pääsin kaikkiin tavoitteisiin! Ei; vaan me pääsimme. Tiimin kanssa on mukavaa työskennellä, kun pääsee juttuun sisään. Tiedän kyllä, että tämä on vain yksi niistä päivistä, kun kaikki sujuu, ja tulevaisuudessa tulee olemaan lukemattomia päiviä kun tunnen olevani kykenemätön ja turha, enkä tiedä mitä tehdä. Mutta tällaiset päivät antavat hieman toivoa. Taisin jopa tehdä vaikutuksen asiakaspäällikön assistenttiin (kääntelen nyt ihan oman pääni sanakirjalla, ei oo välttämättä oikea termi), kun kääntelin muutaman Powerpoint-esityksiä portugalista englanniksi. Google Translate ja kollegat auttoivat, mutta olen silti ylpeä itsestäni. Jouduin joka tapauksessa rakentamaan puolet koko diaesityksestä omin käsineni, ja totta puhuen ilman harmainta aavistustakaan siitä mitä pitäisi tehdä.

Hei sanoinko, että IT-poika saa raudat? Hammasraudat? Ja mainitsinko, kuinka paljon toivoisin etten välittäisi, mutta koko ajatus saa minut masennuksiin? Kerroinko kellekään etten koskaan pystyisi deittailemaan rumaa poikaa - ja välittämättä siitä, että IT-poika on tosi söpö, niin hammasraudat ei sovi tasan kenellekään?
Ei saatana. Tapaan ihanan tyypin ja rupean pinnalliseksi. Mut oikeesti - hammasraudat ovat minulle kuin täysin kalju (ja kaikin puolin muuten karvainen) nainen miehelle. Siis ehdoton kuvotus.

Mitä vittua mun nyt pitäis tehdä? Sarjassamme 10 päivää hammasrautoihin. Ihanan poikaystäväsi hammasrautoihin. Ja sitten lähdenkin nurkkaan häpeämään kuinka helvetin lapsellinen ja pinnallinen olen.

Tens vinho branco?

...Koska nyt sitä tarvitaan. Kone on rikki! Siis, ihan oikeesti oikeesti. IT-poika sanoi, että siihen ilmestyy vain "kuoleman sininen näyttö." JES. Joten, jos jatkossa tämä blogin päivitys kestää tavanomaista pidempään, niin ainakin syy on selvillä. Kuun lopussa ostan uuden koneen, tällä kertaa sellasen ihan oikeen kokosen.

Ja mitä muuta? Alan ilmeisesti vihdoin tottua uuteen työhöni. Päivät ovat kiireisiä, joskus jopa stressaavia, mutta toisaalta on mukavaa käyttää aivojakin välillä. Ja sitäpaitsi huomenna on perjantai. Viikko on mennyt uskomattoman nopeasti, luultavasti juuri kiireen takia. Mutta tällä viikolla olen jopa nauttinut työnteosta, alkuviikon angstien jälkeen.

Ja mun poikaystävä on aika ihana. Tänään se ryösti multa pusun töissä. Niin vikkelästi, etten ehtinyt edes väistää. Tosin sana "poikaystävä" tuottaa minulle ongelmia. En tosiaankaan ole mikään mallityttöystävä. Joskus minusta tuntuu, että olen hänen kanssaan vain, koska tiedän että heikkoina hetkinä hän tosiaan kuuntelee - ja auttaa, kuten parhaiten taitaa. Ja välillä taas koen olevani ihan oikeassa suhteessa. Mutta ei kai suhteessa voi olla välillä? Hmm.

Niin, ja siis tämä sää. Talavi tulloo, mää sanon. Perkele. Tänään ei sentään satanut vettä, onneksi. Hajotin sateenvarjoni edellisessä vesisateessa. Tai en tiedä voiko sitä vesisateeksi kutsua, koska se tulee pikemminkin vaaka- kuin pystysuorassa. Huuhtelu se on, tai ehkäpä linkous?

Loppuviihdykkeeksi mainittakoon, että Kirjoittaja lähetti anteeksipyyntösähköpostin. Hahaa! Sallikaa mun nauraa. Too little, waaaay too late. Separi mikä separi.

Ps. Tiesittekö, että saksalaisessa läppärissä Y-kirjain on jossain aivan muualla? Raivostuttavaa.

Pps. Tein eilen maailman parhaita lihapullia. Oli pakko mainita.

Ppps. Mulla on ikävä IT-poikaa.

Pppps. Sain juuri viestin, että se korjaa mun konetta töissä ja asentaa siihen Windowsin uudestaan. Ja tiedän että sillä on tänään helvetin kiireinen päivä töissä. Musta tuntuu että se tykkää musta.

Kooma

Eijjjaksa. Ei jaksa mitään. Väsyttää. Välillä vähän ahdistaakin. Eilen illalla sain vihdoin kauan odotetun stressinpurkuitkun, ja tietysti heikkona hetkenä oli soitettava IT-pojalle. Sehän kuunteli, oikein nätisti. Lohdutti ja yritti naurattaa. Sillä on kuulemma ikävä.

Töissä menee... miten menee. Työaikana pystyn hillitsemään angstit ja stressin, mutta kun olen menossa nukkumaan, ajatukset alkavat hyrräämään omaa tahtiaan ja huomaan pyöriväni sängyssä. Ahdistun. Näen outoja unia, herään tunnin välein, ja kun kello vihdoin pärähtää soimaan klo 05:30, en koe nukkuneeni lainkaan.

En kai mä huonokaan työssäni ole. Mutta kaikki vaatii aikansa. Vaatimuksia satelee, kysymyksiä, tehtäviä, lomakkeita, sähköposteja, ja joskus todella tuntuu siltä etten edes tajua mitä teen; aivot ja vartalo vain puuhastelevat omiaan, ja tajuntani katsoo vierestä että mitä vittua.

Tulen kotiin, teen ruokaa, poltan tupakan ja jauhan jotain tyhjänpäiväistä Erikin kanssa. Yleensä se rentouttaa, mutta sunnuntaina, pikku humalassa (kävimme katsomassa jalkapalloa, ja tietysti pari olutta oli nautittava) se ei rentouttanut. Siinä se istuu, Saksalaispoika, ja tivaa tiukkaan äänensävyyn että Outi mitä sä teet?! Sulla on poika joka tykkää susta. Mitä sä teet?

Sunnuntai-iltana soitan IT-pojalle ja itken puhelimeen, sanon että olen stressaantunut, vaikka tosiasiassa olenkin vain syyllinen. Kaiken lisäksi se yrittää parhaansa mukaan saada mua paremmalle tuulelle. Oliskohan se yrittänyt, jos tietäisi, että aiemmin samana iltana soittelin ex-poikaystävälleni, enkä mitenkään hyvät mielessä? Tykkäiskö se musta vielä, jos tajuaisi, mikä kaksinaamainen kusipää mä olen?

Ei varmaan. Ei se tyhmä oo. Kai mä itse tässä idiootti olen, kerrankin löytyy joku jokseenkin täysipäinen, ja työntelen mopoa rotkoon ja painan kaasua samalla. Miksi? Elääkö mussa joku outo, sairas toivo vielä - että tämä herra Entinen välittäisi paskaakaan? En tiedä. Hämmennyn. Onneksi eksä teki oharit (taas). Maailmassa lienee jotain oikeutta vielä, tai ainakin karman laki.

Lasi viiniä maanantain työpäivän päätteeksi turruttaa aivot. Lamaannun. Elämä on kuin hidastettua elokuvaa, ajatukset takertuvat pään sisälle kuin kärpäslauma siirappiin. Ajattelen tulevaa työviikkoa. Ne testaa jotain, tällä viikolla, että tiedänkö mä kaiken kampanjasta ja firman systeemeistä, mitä mieltä mun agentit on. En mä tiedä. En tiedä mitään. Sen kyllä tiedän, että ensi yönä näen taas painajaisia, tai ainakin jotain ahdistavia unia, joissa vaan mokaan kaiken enkä tajua mitään.

Välillä sitä vaan on vähän hukassa. Onko kellään kompassia?

She's aliiiiive!

No niin, josko sitä taas jotain kirjoittelisi! Hiljaisuudesta saatte syyttää kiireisiä duunipäiviä - niin ja sitä, että sisko kävi kyläilemässä, enkä tohtinut tuhlata kallisarvoista yhteistä aikaa koneella naputteluun.

Mistäpä sitä aloittaisi. Visiittiviikko sujui mahtavasti, ensimmäisen illan sekoilusta huolimatta. Jossain vaiheessa iltaa ryöstimme toisesta firman kämpästä pöydän, kun kävimme siellä kollegan läksiäisissä. Pöytä matkassamme harhailimme Martim Monizin ghetossa, heitimme sen taksilla kotiin ja lähdimme Bairro Altoon haastamaan riitaa. Turpaan tulikin melkein kahdesti, ekalla kerralla taisi jopa joku sekopää juosta perässämme rikkinäisen pullon kanssa. Semmosta! Jostain syystä illasta jäi silti loistava fiilis. Kai siellä jotain uusia kavereitakin hankittiin, TQ tietää.

Keskiviikkona kävimme Helenan luona vääntämässä suomalaisillallisen. Tarjolla oli hapankorppuja lohilevitteellä, verilettuja kera perunamuussin ja puolukkahillon, sekä tietysti ihanaa poropiirakkaa. Ja jälkkäriksi mariannejäätelöä sekä laskiaispullia. Ah! Ilta oli loistava. Jopa veriletut tulivat syödyksi, ainakin melkein kaikki. Totta puhuen en tarkistellut tilannetta loppuillasta, koska keskityin enemmän juomapuoleen...

"Välipäivinä" vietimme iltoja kämppisten kanssa, kaikki viihtyivät ja tykkäsivät kovasti (tietysti!) rakkaasta siskostani. Vikana iltana eksyimme irkkupubiin, ja taisipa sekin olla hieman erilainen ilta. Heti alkajaisiksi baarimikko tuli utelemaan, josko olen se laulaja, jota odotellaan irkkubändiin. Jouduin valitettavasti kieltäytymään: luultavasti paikka olisi tyhjentynyt suhteellisen vikkelästi, jos olisin esitellyt laulutaitojani. Mutta baarimikko ei jättänytkään minua rauhaan niin helposti, vaan jossain vaiheessa ilta (puoli)raahasi minut tiskin taakse ja käski kaataa siideriä. Talo tarjoaa. Notta minähän kaatelin, parikin kertaa. Lopuksi saimme vielä jekkushotit, tosin seuraavana päivänä tuli mieleen että ois voinu jättää väliin...

Lauantaina kävin Normanin kanssa Loftissa, jonne en kyllä takuulla eksy uudestaan. Paikka oli täynnä 18vee Erasmus-opiskelijoita, kaikki niin seipäässä että ei tuopitkaan pysyneet käsissä. Teinimesta. Nöh, kai mää voin jo noin sanoa, kun oon kuitenkin jo kakskytäkuus jumaleissön! Kolmekymppiä on joka tapauksessa lähempänä kuin 20, josta syystä em. opiskelijariennot eivät napanneet.

Sunnuntaina juttelin herra Entisen kanssa, mutta en valitettavasti päässyt katsastamaan asuntoa tällä kertaa. Miekkonen oli lähdössä seuraavana päivänä Berliiniin, joten tyydyimme vain puhumaan puhelimessa. Mutta iltapäivällä koin lievän yllätyksen, kun herran hyvä ystävä Tiago lähetti viestiä ja kyseli, josko haluaisin vaihtaa kuulumisia. Kävimme siis illalla Foxtrotissa muutamilla ja läpisimme niitä näitä. Erään toisenkin herra Entisen ystävän piti lyöttäytyä seuraan, mutta naisjuttunsa takia ei päässyt tulemaan. Hauskaa oli joka tapauksessa. Tajusin siinä jutellessamme, että jösses se onkin pitkä ja komee! Mutta - nyt iski itsekontrolli, ei huolta että mitään tapahtuisi. Se se vasta outoa olisikin. Sovimme enivei tapaavamme piakkoin uudestaan, jospa jopa João pääsisi mukaan. Ihanan imartelevaa, että he haluavat vielä olla tekemisissä kanssani. Ainakin joku ko. kaveripiiristä siis piti minusta, ja ilmeisesti pitää edelleenkin. (Tytöt eivät, sehän oli selvää.)

Tjaa. Töissä riittää tekemistä. Joka päivä joku uusi saatanan lomake, joka pitää täyttää. Company policy. Company policy my ass. Turhaa, aikaavievää, älytöntä, ärsyttävää lisätyötä. Tässä maassa pitää kyllä kaikki tehdä mahdollisimman monimutkaisesti... Mutta nyt siirryn olohuoneen puolelle elbailemaan ja rentoutan aivojani jonkin typerän sarjan avulla. Palataan pian, mukavaa alkanutta viikkoa amigas!