Loma!

...Alkaa kuuden tunnin päästä. Kaksi viikkoa omaa aikaa, rentoutumista, rantaa, Suomea, ystäviä, niin ja vielä kerran rentoutumista. Loistavaa. Alunperin minun piti aloittaa lomani Vila Nova de Milfontesissa, mutta tulin sittenkin toisiin aatoksiin. Ehtisin olla paikassa vain yhden kokonaisen päivän, enkä suoraan sanottuna jaksa tuntien reissaamista sen vuoksi. Helena nylkee minut, kun pääsee takaisin Lissaboniin, mutta otettakoon se riski.

Lauantai-iltana lähdemme muutaman työkaverin kanssa "bileristeilylle," jonka on järjestänyt kollegani ystävä. Ihana, iso purjelaiva, joka seilaa joella (ja merelläkin) neljä tuntia lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Teemana on Hawaiji, joten tiedossa on siistit ja rennot kemut, näin luulen. Risteily on myyty loppuun ja paikalle pääseekin vain etukäteen ostetulla VIP-lipulla, joten nyt voin kaiketi tuntea olevani Niin Helevetin Tärkee. Toivon vain, että paatilla ei ole kovasti kusipäitä, koska sieltähän ei niin vain pois pääsekään. Paitsi tietysti uimalla, mutta en taida kokeilla tätä vaihtoehtoa...

Ensi viikon alussa saatan lähteä Margien kanssa Costa da Caparicalle muutamaksi päiväksi, mutta se jäänee nähtäväksi. Aion vain olla ja hengitellä, en halua tehdä liikaa suunnitelmia. Suomeen olen tulossa joko torstaina tai perjantaina, näillä näkymin perjantaina 6.8. Seuraavana viikonloppuna lennän sitten takaisin, varmaankin sunnuntaina 15.8. Kaksi viikkoa LOMAA! Aivot ovat jo lomatilassa.

Ai niin, eilen hengailin IT-pojan kanssa. Oli kivaa. Tykkään siitä. Suap nährä tykkäänkö tarpeeksi.

Varokaa takakireää tiukkista

Suomalainen kollegani, joka tuntee tyyppejä kampanjasta johon olen menossa, kertoi minulle jokseenkin huvittavia uutisia tänä aamuna. Ilmeisesti Pohjoismaiden tiimissä (ja tuolla yläkerrassa ylipäätään) liikkuu huhu, että sinne on tulossa uusi supervisor (=minä), joka on todella tiukka, huumorintajuton ja kireä. Eh? Ensimmäinen reaktioni oli nauraa. Toinen ajatukseni oli tietenkin, että ei nyt helevetissä, ja kolmas - kuka tällaisia juoruja oikein levittää?! Jostainhan tämäkin juoru on alkunsa saanut. Olisi niin mielenkiintoista tietää, kenen mielestä olen tyly fasistisika. Aion hieman selvitellä asiaa ja kysellä enemmän, vaikka kollegani kieltäytyikin kertomasta, kuka huhun oli hänelle kertonut. Oikein mukavaa lähteä uuteen kampanjaan, kun koko tiimi odottaa peloissaan ja henkeä pidätellen että paikalle saapuu joku natsihirviö. Huokaus.

Eilisilta sujui muuten tosi oudosti. Minun piti tavata IT-poika, odotin innolla, leffakin oli valmiina. Kun miekkosesta ei sitten mitään kuulunut, lähetin viestin ja yritin soittaa. Hetken päästä sain vuodatuksen kännykkääni: poikaparan isä ei antanut lupaa lähteä, koska hän ei kuulemma koskaan ole kotona, ja hänen täytyy osoittaa kunnioitusta vanhemmilleen olemalla läsnä. Luin viestiä tyrmistyneenä: jätkähän on 25-vuotias! Eikä saa lähteä kotoaan, kun isi kieltää! Poitsu kysyi vielä viestin lopussa, että suostuisinko näkemään hänet tänään torstaina. Vastasin muutamalla sanalla: tällä hetkellä ei oikeastaan kiinnosta enää tavata. Jatkoimme asiasta keskustelua kuitenkin vielä mesessä, selitin hänelle että en aio ruveta suhteeseen jos en koskaan edes näe ko. suhteen toista osapuolta - en mielelläni deittaile aaveita tai mielikuvitushahmoja. Hän pyysi minua sitten soittamaan, ja yllätyksekseni huomasin, että luurin toisessa päässä oli pahoin järkyttynyt poika, joka itki puhelimeen. Taisin itsekin vuodattaa muutamia kyyneleitä, ihan siitä syystä että olin tosi pettynyt ja ihan todella tykkään tästä pojasta. Yritimme puhua asiasta ja hän tietenkin rukoili, että antaisin vielä yhden mahdollisuuden. Hei, mitä vaihtoehtoja naisella on, jos mies itkee? Ei miehet saa itkeä tällaisissa tilanteissa, kun (naisen) pitäisi olla jämäkkä ja päättäväinen. En kestä itkeviä miehiä, ne ovat tavallaan heikko kohtani. Näin ollen sovimme siis lounastavamme tänään, mutta muistin kyllä mainita, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Jos jostain syystä hemmo ei ilmesty paikalle tms., koko homma on ohi lopullisesti. Ai niin, mainitsinko, että sain tältä itkevältä ihmisrauniolta myös ensimmäisen rakkaudentunnustuksen? En edes muista, mitä sönkötin vastaukseksi, koska olin hieman järkyttynyt tästä tunteiden tulvasta. Niinpä, nyt voittekin lukaista uudestaan tuon sitä edellisen postaukseni ykköskohdan... Täysin käsittämättömiä miehiä täällä päin! Nukkumaan mennessäni tunsin pienen syyllisyyden pistoksen. Olin hänelle aikamoisen ilkeä. Olen kauhea poikien itkettäjä. Ei nimittäin ole eka kerta. Niin, ehkäpä tuo juoru kamalasta tyrannista on totuudenmukaisempi kuin kuvittelinkaan...

Portugal! Pt. 2

Jatketaanpa sitten. Tunnin lounastauko on oikein kätevä blogin päivittämisen kannalta. Mihin jäinkään?

9. Asiakaspalvelu. Tai, ehkä pikemminkin sen puute. Omassa naapurustossani on runsaasti pieniä ruokakauppoja, joissa myydään tuorehedelmiä sekä -vihanneksia ja perusruokatarvikkeita. Hinnat ovat tietenkin korkeampia kuin varsinaisissa marketeissa, mutta kun ovat niin sopivasti kotimatkan varrella, niin tokihan sitä tulee näissäkin puljuissa toisinaan piipahdettua. Mutta niin, asiakaspalvelu... Se on aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Kaupassa voi olla yhdestä kolmeen työntekijää, joista kenelläkään ei ole mitään tähdellistä tekemistä (paitsi tietysti keskenään juoruilua), mutta palvelua on turha odottaa ainakaan kovin nopeasti. Pitkää pinnaa saa kasvatella, tai muuten takuulla turhautuu. Aspat käyttäytyvät kuin eivät huomaisikaan, ja kun vihdoin huomaavat, palvelu on hidasta ja jokseenkin tylyhköä. Tosin mainittakoon, että jos sanaakaan osaa portugalia solkata, niin palvelualttiuskin paranee kummasti. Etenkin vanhempi väestö riemastuu, jos osaa puhua kieltä. Isommissa ostoskeskuksissa palvelukin on toki eri luokkaa (ainakin joskus!), mutta syvällä kaupungin sydämessä asia on hieman toisin. Puhun kuitenkin nyt vain kaupoista - ravintoloissa ja baareissa palvelu on yleensä ottaen ystävällistä ja jopa tehokasta.

10. Jalkapallo. Joo, Portugali on aika fanaattinen futismaa. Kuulemma huliganismiakin löytyy, nykyään kuitenkin vähemmän. Itse vihasin ko. lajia ennen tänne saapumistani. Silloinen poikaystäväni kuitenkin aloitti tehokkaan aivopesun, jota nykyiset ystäväni ovat sittemmin jatkaneet. On se vaan hieno laji. Edelleen hieman ärsyttää nämä komeat ilmalennot pienimmästäkin hipaisusta, mutta kaiken kaikkiaan oikein viihdyttävää katsottavaa. Aiemmin keväällä postasinkin näistä futisjuhlista, joissa olin litistyä ihmismassaan (tuo mieleeni ikävästi tämän viime viikonlopun tragedian Duisburgissa). Jokaisella on lempijoukkue, ja sitä sitten kannatetaan sellaisella intohimolla, että suomalaista hirvittää. Olen itse siinä onnellisessa asemassa, että kannustan Portugalin mestaria Benficaa. SLB! Futiskausi on taas alkanut, jospa sitä pääsisi stadionillekin peliä kärkkymään syksymmällä.



11. Rannat. Aaahh... Rannat! Lissabonin läheltä löytyy runsaasti hiekkarantoja, joko Tagus-joen rannalta tai meren ääreltä. Paras kaikista on tietenkin Costa da Caparica, jossa rantaviivaa on jotakuinkin 15 kilometriä. Suomalaiseen makuun kelpaavat kyllä vaikkapa Carcavelos ja Cascaiskin. Parhaat ja kauneimmat rannat taitavat olla Farossa, eli Algarvessa: ihania piilopoukamia ja kallioiden saartamia rantoja. Vesi on kirkasta ja ihanan tumman turkoosin väristä. Sanottakoon nyt vielä sekin, että henk. koht. vihaan merivettä. Hiuksetkin menee aina ihan pilalle, nih!



12. Ihan vaan koko maa ja kulttuuri. Ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoinen. Kaunis maa kaikkine outouksineen ja epäkohtineen. Patriarkaatti, tietysti, ja hieman seksistinen tästä syystä, mutta kyllä täällä yksi tuittupäinen skandinaavi pärjää! Suurin osa maan ongelmakohdista jää itseltäni huomaamatta, koska harvoin seuraan uutisia. Kämppisten kanssa juttelimmekin, että tunnemme elävämme ihanassa kuplassa, koska emme yksinkertaisesti tiedä kaikesta paskasta mitä täällä tapahtuu. Ajan myötä tämäkin toki tulee muuttumaan. Rakastan tätä kummallista rötväisyyttä ja huolettomuutta, jota laiskuudeksikin saatettaisiin kutsua. Minulle Portugali - etenkin Lissabon - on kuitenkin napakymppi, ikuinen rakastettuni, armelias ystäväni. Toivottavasti meillä on vielä runsaasti yhteisiä vuosia edessä.

Portugal!

Listataanpa nyt hieman asioita, joihin on tullut tämän puolitoistavuotisen aikana kiinnitettyä huomiota. Yritän siis mainita asioita, jotka joko ihastuttavat tai ärsyttävät tai muulla tavoin eroavat Suomesta jotenkin oleellisesti. Tämä postaus piti tehdä jo silloin, kun olin asunut Portugalissa tasan vuoden, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, jos silloinkaan... Aloitetaanpa!

1. Miehet. No niin, tietysti. He ansaitsevat ykköspaikan ihan siitäkin syystä, että olen heistä varmasti eniten blogiini kirjoitellut. Miehet sekä ihastuttavat sekä ärsyttävät. Suomalaisiin verrattuna miehet ovat mielestäni kaunispiirteisempiä ja solakampia, ja tietenkin tummahipiäisiä. Espanjassa näkee vaaleahiuksisiakin aika runsaasti, mutta Portugali on vielä hieman takapajuinen, joten eipä ole blondit geenit niin pahasti vielä tänne levinneet. Mutta miehet noin ylipäätään täällä ovat kovin vaikeasti luettavissa: he ovat toisinaan täysin käsittämättömiä, joko liimautuvat tai sitten ovat kovinkin etäisiä, analysoivat liikaa, kaiken kaikkiaan - en oikein ota heistä selvää. Yleistys toki, mutta samaa olen kuullut portugalilaisilta ystäviltäni. Tämän maan miehet ovat vähän niinkuin stereotyyppisiä naisia kaiken maailman ongelmineen, antipatioineen ja traumoineen. Portugalin miehistä voisin kirjoittaa vaikka kirjan, heistä sittenkään mitään ymmärtämättä.

2. Kieli. Mikä outo sekoitus espanjaa ja venäjää, tuumin, kun ensi kertaa astuin ulos lentokoneesta Lissabonin kentällä. Aluksi kieli kuulosti rumalta suhuässineen ja soraärrineen, mutta nyt, kun olen tottunut sitä kuuntelemaan, se soljuu kauniisti ja kuulostaa seksikkäältä. Rytmikkäämpi espanja kuulostaa tätä nykyä suorastaan koomiselta; pidän portugalin äänteistä ja äänenpainoista, ja siitä että se tuntuu virtaavan kuin vesi. Tämä toki vaikeuttaa oppimistakin, sanoja on hankala erottaa toisistaan ja nopeasti puhuttaessa kieli kuulostaa aivan siansaksalta (vieläkin). Mutta olen oppinut paljon, ymmärrän lähes kaiken lukemani ja suuren osan kuulemastanikin, ja pikkuhiljaa olen uskaltautunut itsekin puhumaan kieltä.

3. Lissabon. Menetin sydämeni tälle kaupungille lähes välittömästi. Lissabonissa on jotain ihanan groteskia ja samalla suunnattoman kaunista: se on teeskentelemätön, rehellinen, rujo ja ihana, persoonallinen, koominen ja toisinaan hieman traaginenkin. Tämä kaupunki on rikkonut minut ja tehnyt eheäksi, särkenyt sydämeni ja saanut minut rakastumaan, vihannut minua ja antanut minulle anteeksi, saanut minut menettämään uskoni ja antanut minulle toivoa. En usko, että mikään muu kaupunki voi tehdä minuun samanlaisen vaikutuksen. Lissabon on kuin ystäväni, tunnen sen melkein kuin omat taskuni, tiedän sen viat ja heikkoudet, ja rakastan sitä kaikesta huolimatta täydestä sydämestäni. Amo-te Lisboa!



4. Ihmiset, ylipäätään. Siis sekä miehet että naiset. Portugalilaiset eivät ole läheskään niin avoimia ja suulaita kuin itänaapurinsa. Suomalaisilla ja portugalilaisilla on paljon eroja, mutta myös runsaasti mielenkiintoisia yhtymäkohtia: ujous, lievä takapajuisuuskin, sulkeutuneisuus. Ja kuitenkin, kun paikallisiin vihdoin pääsee tutustumaan ja pääsee sisälle ystäväpiiriin, he ovat mahtavia, lojaaleja, rakastavia, välittäviä ja hauskoja ystäviä, aivan kuten Suomessakin. Jos vain löytyy hieman kärsivällisyyttä, sinut varmasti palkitaan anteliaasti.

5. Katukivetys. Hah! Tämä vaatii oman kohtansa. Täällä käyneet kyllä tietävät, mistä puhun. Suurin osa Portugalin kaupungeista on päällystetty (historiallisista syistä, näin olen kuullut) pienillä kivillä - ainoastaan autotiet ovat asfalttipäällysteisiä. Niin, älkää kysykö, miksi. Toki kadut näyttävät ihanilta ja erilaisilta, jopa eksoottisilta, mutta ans olla kun pitäisi korkkareilla kävellä. Vaatii kuukausien, ellei jopa vuosien, harjoittelua, ja siltikin meinaa joka viidennellä askelella jäädä koroistaan kiinni. Pahinta tässä on tietysti se, että kaupat pursuavat mitä ihanampia korkokenkiä. Normaalit ihmiset kulkevat kuitenkin joka paikkaan omalla autolla (mistä syystä myös parkkeeraaminen ja ruuhkat ovat hirveitä), joten eipä tarvitse kipitellä nilkat ruhjeilla. Paitsi tietysti meidän vähäosaisten, jotka eivät autoa omista.



6. Bairro Alto. Kuka yllättyi, käsi ylös? Bairro on vanhempi kaupunginosa Lissabonin keskustassa, ja tälle alueelle siis keskittyy juhlinta viikonloppuisin. Tai no, ainakin juhlat aloitellaan täällä. Paikan toimintaperiaate on simppeli - naapurusto on sokkeloinen ja mäkinen, täynnä pieniä katuja ja kujia, ilman kunnon tienviittoja. Ja tottahan toki täynnä baareja ja pikkuisia diskoja ja yökerhoja, latinomusiikista teknohelvetteihin ja pikkupubeihin. Suurin osa paikoista on niin pieniä, että ihmiset vain hakevat juomat ja tulevat sitten kaduille niitä hörpiskelemään. Tästä syystä etenkin kesäaikaan kadut ovat tupaten täynnä ja ihmiset notkuvat kavereidensa kanssa muovitörpöt käsissään. Sunnuntaiaamuna paikka näyttää tietysti aivan kaatopaikalta. Sanottakoon, että Bairron paras puoli ovat tietysti 0,75l caipirinhat, joita voi ostaa n. 7€ hintaan. Ja täällähän ei tunneta alkoholimittoja, joten juoma on ihan ehtaa sitä itseään. Halavalla pääsee ja seuraavan aamun päänsärky on taattu.

7. Talot. Noh, niin... Ne ovat, mitä ovat. Ne eivät ole sopivia talvikäyttöön: huoneistot ovat kylmiä ja kosteita ja suurimmasta osasta puuttuu keskuslämmitys (paitsi aivan uusista taloista), ja kesäisin taas tuntee olevansa uunissa. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Kunhan tajuaa, että suomalaiseen tyyliin rakennettuja taloja on turha odottaakaan, on helpompi elää. Vanhat talot ovat tietysti pikku heikkouksistaan huolimatta varsin ihania ulkopuolelta. Viha-rakkaussuhteen olen kuitenkin paikallisiin rakennuksiin saanut muodostettua.



8. Ruoka ja juoma. Portugalilainen ruoka on hyvää. Siis, ihan todella, tosi hyvää. Se on yksinkertaista, hieman maalaistyylistäkin - raaka-aineet ovat puhtaita ja konstailemattomia, ja ruokalajit maukkaita, vaikkakin ällöpaloja saisi eräissä annoksissa olla vähemmän. Lempparini taitaa olla carne de porco à Portuguesa, eli portugalilainen possu. Paikalliset syövät merellisestä sijainnistaan johtuen runsaasti kalaa ja muita eväkkäitä, etenkin turskaa, josta en kylläkään itse ole koskaan välittänyt. Kesäisin suuressa suosiossa ovat pikkuiset etanat, joita kuskataan pöytään suuri vadillinen. Näitä sopii sitten imeskellä seurueensa kanssa. Pikkuetanat ovat syötäviä, isommat aivan kamalia. Olenpa maistanut myös simpukoita ja possunhäntää (viimeksi mainittu sai aikaan pienen oksurefleksin). Ja juomat, ah, juomat! Suurin osa paikallisista ryystää pieniä, 2dl oluita, jotka kulkevat nimellä imperial. Toki tuoppejakin saa, tällöin kannattaa siis tehdä tilatessaan selväksi että haluaa canecan. Muutan saat automaattisesti pikkiriikkisen imperialin.





Listattavaa tulee varmasti lisää myöhemmin, mutta jätetään tällä erää tähän. Kyllä mää vaan niin pirusti tätä paikkaa rakastan... Oudoista miehistäkin huolimatta! Beijinhos!

Heat

Kaupunki on kuin pätsi. Ilma ei liiku, se vain seisoo paikallaan ja tukahduttaa; tai jos pienen tuulenvireen jostain saakin napattua, se on tulikuuma henkäys, kuin yrittäisi vilvoittaa itseään hiustenkuivaajalla. Nukkumista on turha yrittää ennen puoltayötä, kun lämpötila vihdoin laskee edes +30 asteen kieppeille, ja senkin jälkeen ainoa keino saada unta on levittäytyä sängylle X-asentoon ja yrittää olla liikkumatta.

Kenties tämä lämpöaalto on sekoittanut päänikin. Näen unia tästä söpöstä kirjoittajapojasta, vaikken ole koskaan häntä kasvotusten tavannutkaan. Tai tavallaan olen, webbikameran kautta, ja eilen jopa puhuimme puhelimessa, kun hän soitti minulle. Puhelu oli hauska, ja minulla on kuulemma suloinen ääni. No, niin on silläkin itse asiassa. En ota tästä jutusta selvää, mutta jotain tavallisesta poikkeavaa on kyllä meneillään. Sitä paitsi, entä se sen tyttöystävä? Itse en tykkäisi, jos poikaystäväni juttelisi tuntikaupalla jonkun höpsön blondin kanssa... Ja lähettelisi vielä tekstiviestejä yöllä. Lievästi vihjailevia, vieläpä.

Mutta olkoon: liika analysointi ei ole koskaan auttanut. IT-poikakin uskalsi jutella eilen - netissä, mutta kuitenkin - häntä hirvittää "sekaantua" minuun, koska pelkää että tuleekin satutetuksi. Sanoin rehellisesti, että toki niin saattaa käydä. Mutta ei kai elämässä mitään voi tehdä, jos jatkuvasti pakoilee. Tähän kirjoittajapoikaan tutustuttuani tosin en tiedä, kuinka kiinnostunut olen enää IT-pojasta. Tavallaan olen kyllä, mutta...

Kuten sanottua, tämä kuumuus sulattaa aivosoluni. Ei tämän pidempää postausta tällä kertaa.

EDIT 13:00 PT

Kirjoittaja puhuu mulle puhelimessa ranskaa ja sanoo haluavansa sinisilmäisiä lapsia. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Kidutusta

Jopas olikin viikonloppu. Taisin aivan alkuun jotenkin onnistua päättämään tämän hiljattain alkaneen deittailun. Syy oli täysin looginen - en vain yksinkertaisesti jaksanut kuunnella IT-pojan selityksiä ja syitä siihen, miksi hän ei perjantaina ja eräänä aiempana päivänä ilmoittanut minulle ettei pääse tulemaan. Meidän piti siis nähdä perjantai-iltana, mutta haaveeksipa jäi: sinänsä jäpikän selitys on uskottava ja järkeenkäypä (en jaksa koko hässäkkää tähän kirjata, siihen tuhrautuisi liikaa aikaa), mutta viimeinen niitti oli se, että herra on kuulemma "hieman hämillään ja haluaisi ajatella asioita." Ei hän ollut kuitenkaan se, joka halusi lopettaa deittailun (voiko sitä lopettaakaan, kun ei se ehtinyt kunnolla edes alkaa...), vaan päätös oli minun. Pyh, sanon minä, en kaipaa elämääni tällä hetkellä mitään sekavaa ja hämmentävää.

Näin siis ajattelin päättäväisesti lauantaiaamuna. Edellisillan ohareiden ja vitutuksen vuoksi olin lähtenyt käymään Santosissa kämppisteni kanssa, ilta venähti lopulta aamukuuteen ja kärsin koko lauantain karmeasta päänsärystä. Kuolinkellojen kalistessa kallossani päätin olla näppärä (loistavat krapulaiset ideat, osa 9278) ja lähettää tälle edellisessä tekstissä mainitsemalleni poitsulle viestin naamakirjassa. Puhun nyt siis herrasta, johon tutustuin mesekeskustelun ja Helenan avulla. Viestittelin hänelle, että mikäli kiinnostaa, minut voi toki lisätä meseen, olisi kiva jatkaa jutustelua myöhemminkin. Toki muistin myös mainita, että minulla ei ole taka-ajatuksia - haluan vain tutustua uusiin ihmisiin.

Kellon lyödessä kymmentä lauantai-iltana hän sitten lisäsi minut yhteystietoihinsa. Juttelimme tuntikausia, pääsin nukkumaan vasta neljältä aamuyöllä. Taisin rakastua virtuaalisesti, lyhyesti sanottuna hän on kaikki mitä osaisin mieheltä odottaa. Hän jopa pyysi minut käymään kirjakaupassa jossa on töissä, mutta valitettavasti ko. kauppa on aikamoisen taipaleen takana, joten visiitti jäi totetuttamatta.

Hyvä niin. Sunnuntaina jatkoimme keskustelua, miekkonen oli töissä mutta hiljaisen sunnuntain vuoksi pystyi roikkumaan netissä koko päivän. Hämmennyksekseni tajusin, että meillä on enemmän yhteisiä asioita ja mielenkiinnon kohteita kuin kenelläkään miespuolisella on ollut aiemmin; asiaa ei toki auttanut sekään, että tyyppi on myös jumalaisen söpö ja kaiken lisäksi kirjoittaja. Molemmat halusivat kovasti nähdä toisensa, ja herra sanoi myös että "if you're pretty, it could be a huge problem" ja "I wish I had met you before." Vielä yöllä viestittelimme, flirtti pysyi jotenkuten aisoissa mutta oli kuitenkin aivan päivänselvää, että molemmat ovat kiinnostuneita toisistaan, kenties hieman liikaakiin. Ja tästähän ei takuulla seuraa mitään hyvää.

Jaa miksikö? Koska sillä on tyttöystävä. Ja mää oon rakastunu.

Postaus on kammottavan sekava eikä tässä taida olla mitään järkeä, mutta eipä taida olla järkeä päässäkään tällä hetkellä.

Miehiä miehiä

Mitä täällä tapahtuu? Onko minuun yhtäkkiä ilmestynyt jonkinlainen magneettikenttä, joka vetää miehiä puoleensa? Ensin Doppelgänger alkoi juttelemaan mesessä suhteellisen aktiivisesti ja hyvin flirttailevaan sävyyn. Sitten IT-poika halusi että deittaillaan. Eräs Helenan kaveri, johon tutustuin Optimus Alivessa, kuulemma hieman ihastui minuun. Viime viikonloppuna tapaamani Antonio lähettelee koko ajan viestejä ja haluaa viedä minut drinkille. Hymypoika aka Moolokki ei sentään ole laittanut enää viestiä, ainoastaan blokkasi minut hetkeksi fesessä - tosin nyt olen taas herran kaverilistalla. Kaiken kukkuraksi (taas) yksi Helenan ystävä kuulemma näki kuviani naamakirjassa (koska Helena tarkoituksella niitä hänelle näytti) ja kaukoihastui. Eilen sitten yömyöhällä juttelimme kolmestaan mesessä, ja sainpa sitten itsekin nähdä ko. herran kuvia - ja voi morjesta! Miten söpö! Apua! Tuijottelin tyypin kuvia minuuttikaupalla idioottimainen hymy naamallani.

Mutta kyllähän mä ihan tosissaan IT-pojastakin tykkään. Doppelgänger taas on itsevarma ja sanavalmis, mikä on aina kiehtonut minua. Tämä Antonio-herra ei kiinnosta poikaystävätasolla lainkaan, mutta mukava tyyppi noin muuten. Optimusissa tapaamani nuorukainen oli sellainen nallekarhumainen ja fiksu. Ja tämä uusin "tuttavuus" kiinnostaisi niin pirusti. Se on jopa lähetellyt (ihan siis ennen tätä mesekeskustelua) minulle terveisiä jatkuvasti Helenan kautta.

Mä oon tosi ihana tyttöystävä, ainakin kolme päivää. Terve.

Sivistyneitä lounaita

Työpäivää piristää kummasti, kun lähtee (vielä puoli-) salaisen poikaystävänsä kanssa lounastamaan. Olemmehan jo työpaikallakin pussailleet ja halailleet, mutta ei sen enempää - emme vietä taukoja yhdessä ja halailukin jää jonnekin työpaikan nurkalle, missä uteliaat silmät eivät ole tuijottelemassa. Erik on kertonut opettavaisia tarinoita siitä, kuinka kaikki työkaverit kyselevät jatkuvasti miten heillä menee, ja huomaavat takuulla jos jokin on vinossa. Itse en halua että joudun selittelemään ihmissuhteitani puolituntemattomille. (Mitä nyt täällä blogia julkaisen...) Enivei, fiilis on hyvä tällä hetkellä. Meillä tuntuu olevan samanlainen arvomaailma ja huumorintaju. Sunnuntaina menen ehkä rannalle poitsun & kavereidensa kanssa, sikäli kun uskallan.

Tällä hetkellä hieman korpeaa se, että minulle ei nyt sitten löytynytkään sijaista (siis vielä), joten joudun odottelemaan uuden työtehtäväni alkua vielä ties mihin asti. Minä ja ent. kollegani Laura haastattelimme erästä suomalaista poikaa, saimme hyvän kuvan, olimme valmiit rekrytoimaan: harmi vain, että päätös ei ole meidän käsissämme. Minusta on hieman kyseenalaista, että suomalaiseen kampanjaan varsinaisen rekrytointihaastattelun tekee henkilö joka ei puhu äidinkielenään suomea. Kaiken lisäksi ko. haastattelija sanoi, että poika puhui "stadin slangia," jota ei siis todellakaan puhunut - jäpikkä taisi olla jostain Punkaharjulta tms... No minkäs teet, minulla ei ole sanavaltaa asiaan. Joten istun ja odotan että joku tulisi järkiinsä.

Tänään sain myös kutsun lähteä kuuntelemaan ilmaista jazzia Eliseulta. Kieltäydyin. En siksi, ettenkö olisi halunnut, vaan ihan siitä syystä että en tohdi. Tilanne on hieman arka tällä hetkellä, tuntuu siltä että pinnan alla muhii. En tiedä. Tai ehkä aistin asioita hieman liikaakin. Tunnen olevani taas eräänlaisen kummallisen, sanattoman kateuden kohde, koska sain parin viikon sisällä hankittua sekä ylennyksen että poikaystävän. Eäh, haluan oman asunnon, jossa ei tarvitse koko ajan hiipiä varpaillaan!

Vihertykää, kiitos!

Helenasta on tullut muutamien kuukausien aikana hyvä ystäväni. Joidenkin ihmisten kanssa vain natsaa heti, oli sitten kyse ystävyys- tai parisuhteesta. Helenan kanssa olimme heti samalla aaltopituudella - liekö osasyy sekin, että olemme syntyneet samana päivänä, ken tietää?

No, joka tapauksessa hän kutsui minut eilen Vila Nova de Milfontesiin (muutama sata kilometriä Lissabonista etelään) viikonloppua viettämään. Ei siis vielä tätä, vaan seuraavaa. Siellä pääsemme majoittumaan ilmaiseksi Gugan (PR ja TQ varmaan muistavat Helenan miehen) äidin taloon, ja päivät vietämme läheisellä kylpylähotellilla köllötellen. Laitan linkit ja kuvia, kunhan pääsen kotiin, en muista ko. paikan nimeä ulkoa. Mutta siisti mesta kuitenkin, ihanaa päästä jonnekin rentoutumaan! Ja oottakaas kun näette kuvia, silloin voitte (otsikon mukaisesti) alkaa vihertymään kateudesta. Heh.

Nyt saatattekin miettiä, että eikös mun pitänyt olla jo Suomessa heinäkuun 31. päivä? No, suunnitelmiin tuli muutos tämän saamani ylennyksen takia. En pystynyt ostamaan lippua ennen kuin paikka varmistui, koska kampanjasta vihjattiin että saatan joutua viivästyttämään lomiani. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan aloitan vasta lomieni päätyttyä - mutta lippu jäi täten ostamatta. Ei hätiä. Suomeen tulen kuitenkin, mutta lähtöpäivä siirtyy vähän. Olen Suomessa luultavasti elokuun ensimmäisen viikon alkupuolella, tarkkaa päivää en vielä tiedä. Säätämiseksi menee taas mutta kyllä se tästä...

Ai niin, eilen satuilin Moolokille jotain naamakirjassa. Eipä ole vastausta ainakaan vielä näkynyt, mutta enpä sellaista haluaisikaan. Jos haluatte tietää, minkälainen tyyppi on kyseessä, kuunnelkaa vaikka YouTubesta Beckin Loser. Jossain kohtaa biisiä (en muista tarkalleen, missä) leuhkan kuuloinen miesääni sanoo "I’m a driver, I’m a winner; things are gonna change I can feel it." Em. lause kuulostaa AIVAN Moolokilta. Ääni, asenne, kaikki. Saan puistatuksia kun kuulen tuon kohdan biisistä.

...And now, back to work.

Tihihi!

Lounas meni hyvin. Oli sööttiä. Niin ja sitten se kysyi että "would you like to date me?" ja mä vastasin että "yes."

:)

Stalkkereita ja ujostelijoita

Tästä on tulossa kovaa vauhtia ihmissuhdeblogi. Alkuun ajattelin, että haluan kirjoittaa elämästäni nimenomaan vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa, antaa näkökulmaa ulkomailla asumiseen ja paikalliseen kulttuuriin - haaveeksipa taisi jäädä. Kaiken lisäksi aluksi eksoottiselta vaikuttavat asiat eivät enää tunnu oudoilta tai tavallisesta poikkavalta, joten en oikeastaan edes osaa kirjoittaa ns. ulkomaan blogia. Saatte siis kärvistellä näiden miesjuttujen kanssa jatkossakin, vaikka toki kirjoittelen muustakin.

Tällä kertaa voin toki aloittaa eri aiheella, liittyen siis saamaani ylennykseen. En varsinaisesti ollut yllättynyt että sain paikan: ainakaan heti. Illalla sitten kotona istuessani tajusin, että hei! Nehän ihan oikeasti luottaa muhun! Antaa mulle tiimin jossa on 4 eri kansallisuutta, kampanjasta josta en tiedä mitään. Mutta niiden mielestä olen valmis. Pohdiskelin sitten, tunnenko itse olevani valmis? Kaiketi. Tuskin sitä valmiimmaksi elämässään voikaan tulla, vai mitä? Joskus täytyy vain yrittää uskaltaa, vaikka rimakauhu meinaisikin iskeä. Tietysti eniten itseäni hirvittää se, että tämä kyseinen tiimi on ollut jo olemassa pari kuukautta, mikä tarkoittaa sitä että he ovat jo keskenään tuttuja - nyt joudun (vieläpä korkeammassa asemassa) uutena tiimiin, minun pitää haistella ryhmän keskinäisiä klikkejä ja yrittää tehdä itseni tykö (mieluiten ilman suuria määriä kiristystä ja uhkailua). Andreia mainitsikin eilen ylennyksestä kertoessaan, että tämä on haaste, ja kampanja on vaativampi kuin tämänhetkinen. Okei! Olen valmis. Rohkeasti tyrskyjä päin. Eihän mulla edes ole vaihtoehtoja. Nyt ei saa alkaa pelkäämään. Vaiennan ne raivostuttavat sisäiset äänet.

Eilen tapahtui myös muuta jokseenkin huvittavaa: Hymypoika pyysi minua kaveriksi naamakirjassa. Stalkkeriko? Kenties. Ehkäpä hän halusi tietää, miksi tai kenen takia hänet niin nopeasi unohdin. Kaverikutsun hyväksyttyäni huomasin, että jäpikällä oli itseni lisäksi tasan yksi kaveri. Hän siis vasta avasi facebook-tilinsä; kenties vain minua vakoillakseen? Hullua. No, katselkoot sitten ja kärvistelkööt.

Lisäksi kävimme IT-pojan kanssa antoisan keskustelun (mesessä) siitä, mitä haluamme tältä jutulta ja mitä tämä edes on. Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen emme päässeet. Mutta ainakin on selvää että molemmat pitävät kovasti toisistaan, ja toistensa seurasta. Tyyppi on kyllä suloisella tavalla ujo.

Noniin, tällä kertaa selvisimme suhteellisen vähällä ihmissuhdeläpinällä. Loppuun voisin vielä mainita, että tunnelma kämpässä on taas jokseenkin takakireä, tai ainakin hieman vaivaantunut. Tiedän kyllä, mistä tämä johtuu. Voi sentään, kunpa pääsisin omaan kämppään.

EDIT 10:15

Hymypoika lähetti viestin: "For closure, what happened and why the sudden 180?" Niin ja käyn lounaalla IT-pojan kanssa.

Ei hajuakaan mitä aion vastata Hymikselle. Eikun siis, Moolokille.

Hyvää päivää

Tulihan se sieltä! Sain paikan. Nyt on hyvä fiilis, ainakin henkisesti - fyysisesti ei ehkä ihan niin hyvä fiilis, koska menin kärdäyttämään selkäni ja oikean reiteni aika lahjakkaasti viikonloppuna. Taisipa pukata jonkimoista kuumeenpoikastakin nuo pirskaleen palovammat. Onneksi (edes) kämppikseni ovat varautuneet palovammoihin, joten olen viime päivinä lätrännyt jos jonkinlaisilla suihkeilla ja voiteilla. Kyllä se tästä, pikkuhiljaa!

Lauantai oli aika hauska päivä: lähdimme Erikin kanssa biitsille, jossa tutustuimme puolihuomaamatta kahteen portugalilaiseen mieheen. Heitimme kaksikon kanssa läysää pari tuntia, ja toinen hemmoista kutsui meidät viettämään iltaa. Kävimme illallisella tämän Antonion kämpällä, toinen miehistä (Gerson) kokkasi ja ilta sujui mukavast syödessä ja viiniä litkiessä. Lopulta päädyimme tietenkin Bairroon ja Santosiin ja sitten tietenkin selvisi, että tämä Antonio-herra oli iskenyt minuun silmänsä. No ei siinä - mukava tyyppihän se oli, mutta tällä hetkellä ei kyllä treffailu kiinnosta. Kaipa me jossain kahvilla käydään tällä viikolla - jos jaksan.

Sunnuntaipäivä kuluikin voivotellessa. Katsoin töllöä koko päivän ja hivelin itseeni kosteusvoidetta vartin välein. Ja tänään (lämmönnousua ja palovammoja lukuun ottamatta) sain tosiaan hakemani ylennyksen ja siitä syystä fiilis on korkealla. Työt alkanevat siis lomieni jälkeen elokuun puolivälissä. Yay!

Kellarin pimeässä nurkassa...

No oikeammin ehkä työpaikan valoisassa nurkassa, mutta lähes sama.

Työpaikan taaimmaisessa nurkassa harrastettiin tänä kauniina perjantai-iltapäivänä söpöä suutelointia.

Saatatte tietää, ketkä olivat kyseessä.

Riläks, mään

Koko viikon olemme soittaneet kuin pienet apinat (tarkemmin sanottuna, kollegani ovat soittaneet ja minä olen viuhuttanut raippaa), joten nyt on hyvä päivä ottaa rennommin ja naatiskella vähän. Taisin hieman myöhästyäkin, koska talomme alaovi ei meinannut aueta, ja ränkytin ovea kymmenisen minuuttia ennen kuin vihdoin pääsin ulos. Säälittävää...

Sain taas uuden kaveripyynnön eräältä (ikänsä puolesta, siis) alkioon verrattavalta sukulaispojalta. Tästä syystä laitoin myös - aivan tahallani - tilapäivityksen kirosanan kera. Paheksukaa, paheksukaa! Eräs sukulaiseni olikin jo kuulemma hämmästellyt "railakasta elämääni" täällä. Yllättävän nopeasti ihmiset tuntuvat vieraantuvan todellisuudesta. Kaikki ikäiseni kaverit ja ystävät, ja vanhemmatkin, elävät aivan samanlaista elämää kuin minä (lukuun ottamatta juuri äidiksi tulleita tms.). Sitä paitsi, mitä ihmeen paheksumista elämäntyylissäni edes on?! Käyn töissä joka päivä, hoidan työni kunnolla, olen hakenut peräti uutta työtehtävää; minulla on oma pikku koti jonka jaan neljän mukavan tyypin kanssa, olen vastuuntuntoinen, en ole väkivaltainen, en käytä huumeita tai muitakaan nautintoaineita liiallisuuksiin asti (no ehkä tupakkaa!), minulla on arvoja ja tärkeitä ihmissuhteita, joista yritän pitää huolta. Mutta kaipa sitten olen bad example, joten olkoon niin, heitetään sitten lisää vettä myllyyn! Täältä kaukaa on hyvä huudella, koska ei ole pelkoa että näihin niuhottajiin kadulla törmäisi. Lisäksi minusta on kuvottavaa, että kohta 26-vuotiasta kunnollista ihmistä pitää katsoa jotenkin nenänvarttaan pitkin. Luulen että tähänkin suurin syy on vain se, että en kuulu erääseen uskonlahkoon...

Hmpf, olkoon! Tänään olisi tiedossa kaverin synttäribailut, sitä ennen olisi toki mukavaa nähdä IT-poikaakin, mutta nähtäväksi jää. Huomenna saatan lähteä kämppisten kanssa Setúbaliin rannalle, tosin lähtö riippuu siitä onko autossa tilaa ja minkälainen on olo huomenna. Jos eksyn Luxiin, voi olla etten saa itseäni kammettua ylös.

No eipä tässä muuta tällä erää, saatan tosin kirjoitella jotain myöhemmin. Bom fim de semana!

Höh.

Ihmiset - lakatkaa kuolemasta! Tämäniltaiset treffini peruuntuivat, koska IT-poitsun serkun isoäiti potkaisi tyhjää eilen ja tänään hänen täytyy sitten osoittaa myötätuntoaan serkkupojilleen. Tekosyykö? Tuskin. Jos on, niin aika kuiva.

Mutta silti, höh. Oli ihan pakko Feseenkin laittaa tilapäivitys, koska tiedän että herra lukee statuksiani ja kääntelee niitä Google Translatella!

Pettynyt tyttö saa osoittaa mielipahansa.

Röitä

Eli töitä ja töitä. No, aina sitä pari minuuttia liikenee blogin päivittelemiseenkin. Mitään sen ihmeellisempää asiaa minulla ei ole; tosin tämän päivän aikana odotan saavani vastauksen tästä puhutusta supervisorin paikasta. Tällä hetkellä en odota mitään, en edes osaa odottaa.

Aamulla heräsin rättiväsyneenä vaikka sain itseni ajoissa nukkumaan ja mielestäni nukuinkin varsin sikeästi. Uuteen päivään minut sulosoinnuillaan herätteli sitten Kotiteollisuus biisillään +-0. Aah! Loistobiisi. Myös Florence And The Machinen olen ottanut kuunteluun, vaikuttaa erittäin lupaavalta. Viime aikoina olen ollut laiska musiikin suhteen - en jaksa etsiä uusia bändejä, ja vaikka saisin jopa jotain hyvää uutta musaa ladattua, unohdan kipaleet soittolistalleni kunnes joskus kuukausien päästä ne vahingossa tupsahtavat vastaan. Vinkkejä saa siis antaa tälle laiskalle musiikin ystävälle.

Tänään minua on jo ehtinyt muutama asia ärsyttääkin. Ensin raivostutti nämä 12vee pikkupimut ja -pojut, jotka ovat hyökänneet naamakirjaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kun mokomat pyytävät kaveriksi, sitä rupeaa miettimään että mitäs kaikkea tässä tuleekaan postailtua. Tohdinko kirjoitella että on krapula, viitsinkö ladata kuvia viime viikonlopun kosteista bileistä? Tulin lopulta siihen tulokseen, että en ole antamassa minkäänlaista tapakasvatusta tämän(kään) sosiaalisen median kautta, ja jos jotakuta räävittömät jutut/kuvat häiritsevät, voinevat kieltää lapsiaan käyttämästä koko nassukirjaa. Muutamia juttuja linkkailin ko. sivustolla aivan tarkoituksella provosointimielessä, kun eräät raamatunhalaajat meinaavat toisinaan riehaantua psalmilainauksiensa kanssa. Sitä saa, mitä tilaa.

Toisekseen hieman otti kupoliin eräs kollegani, jolle näyttää olevan kova pala, että olen tiiminvetäjämme sijainen. Kyseinen agentti tietää aina kaiken parhaiten, on erittäin voimakasluontoinen eikä meinaa suostua myöntämään, jos jollakulla onkin parempi ratkaisu ongelmaan jne. jne. Itseäni tilanne rassaa siitä syystä, että en voi osoittaa auktoriteettia, kuten normaalitilanteessa tekisin; minun täytyy yrittää tasapainotella kollega-pomo-akselilla, koska ensi viikolla olemme taas normityökavereita. Moista nokittelua en kyllä sietäisi, jos olisin ihan oikeasti tämän tiimin supervisor. Mutta pakko on yrittää pysyä balanssissa.

Kolmanneksi ottaa kaaliin, kun näin unta herra Eksästä, ja nyt jantteri harhailee ajatuksissani ja saa minut näkemään punaista. Ulos päästäni, hetinyt, tämä on käsky! Onko ehdotuksia, millä keinoin voisin tehdä itselleni osittaisen lobotomian? Kyllästyttää niin pirusti miettiäkin kyseistä jätkää. Satans.

Beijo!

Tulihan se sieltä - ensimmäinen pusu IT-pojan kanssa työpaikalla. Tosin se oli aika ujo pusu ja vieläpä täällä perimmäisessä nurkassa, joten kukaan tuskin huomasi. Söpöä oli kuitenkin, ja huomenna se viet mut jonnekin syömään. Toivottavasti se pääsee käymään meillä illalla, sen kanssa on niin hauskaa hengailla. Ai niin ja Saksan tiimissä on kuulemma spekuloitu, että meillä on jotain juttua. Taidanpa tietää, mistä kyseinen tietovuoto on saanut alkunsa - voinemme syyttää erästä saksalaisherraa jonka nimi alkaa E:llä, mutta enempää en anna vihjeitä.

Juttelin tänään pikapikaa Hugon kanssa, ja hän virne naamallaan kysäisi, joko minulle kerrottiin miten käy supervisorin paikan kanssa. Sanoin että ei ole kukaan kertonut, ja (edelleen leveästi hymyillen) hän vastasi että no enpä sitten vielä sanokaan mitään. Hmm! Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että sain paikan? Toivottavasti! Tänään taidan ostaa hieman viiniä ja rauhoittua kotona hyvää musiikkia kuunnellen. Latasin jopa jonkun "parhaat Suomi-biisit"-listan jota olen kuunnellut toistolla - kylläpä kummasti paranee paskakin musiikki, kun sitä ei kuule liian usein.

Takaisin arkeen!

Festareilla oli KIVAA. Tuskin tuli kenellekään yllätyksenä. Loisteliasta seuraa, hyviä bändejä, halpaa ööliä. Tunkemista ja vessaan jonottelua, parisuhdekriisejä (onneksi en seukkaa...) ja katoamistemppuja, mystisiä mustelmia ja paskaiset vaatteet, kaksi t-paitaa ja tuhoton määrä muuta ilmaista festarikrääsää, KFC:n kanankoipia niin paljon että suu meinasi palaa, oudot rusketusraidat, naurua ja naurua ja kipeät jalat. Arvosanaksi napsahtaa 9+, täydet pisteet jää saamatta siitä syystä että missasin tosiaan Faith No Moren ja Biffy Clyron.

Maanantai sujui kivasti. Sain kuulla että edellisviikolla tekemäni matemaattis-looginen testi meni hyvin: "congratulations, you scored very high points in the previous test!" Well done me. Eilen tein sitten sen persoonallisuustestin, jonka avulla vahvuuteni ja heikkouteni mitataan. Odotan mielenkiinnolla. Tällä viikolla pitäisi myös vihdoin tietää, saanko ko. supervisorin paikan vaiko enkö. En ota stressiä, joko käy hyvin tahi sitten ei.

IT-pojan kanssa olen hengaillut lähiaikoina aika paljon. Eilen poikaparka taisi jopa kysyä haluaisinko seukata, mutta sain pienoisen paniikkikohtauksen ja ohitin kysymyksen sujuvasti. En haluaisi analysoida tätä juttua vielä, koska toistaiseksi minulla on vain hauskaa. Liika lokerointi pilaa koko jutun.

Hahah, niin ja tosiaan, Hymypojasta ei ole kuulunut mitään. Mikä helpotus. Se oli kyllä sellainen tyyppi, jonka oli pakko analysoida KAIKKI. Siis ihan kaikki. Pienen pusunkin jälkeen kauhea selostus siitä, että joo sulla on sellainen ja sellainen tyyli pussata blah blah blah. Todellista romantiikantappoa, sano! Ja viime viikonloppuna pikku tuiterissa tapahtui myös seuraavaa: sain viestin PTM:ltä. Hirvittävä kahden superpitkän tekstarin mittainen valitusvirsi ja/tai rakkaudentunnustus. Yleensä en näihin satunnaisiin yhteydenottoihin vastaa mitenkään, mutta nyt kiehahti ja laitoin herralle takaisin aika tylyn viestin. Tosi tylyn, itse asiassa. Mutta luulis uskovan nyt. Toivottavasti ko. sekopää ei seuraavaksi tule ikkunani alle serenadia laulamaan tai heittelemään polttopulloja... Sen verran epätasapainoinen tyyppi kyseessä, että ei ehkä olisi kannattanut vastata mitään - mutta itsepä sitä kerjäsi. Ja onhan mulla nyt suojelija, IT-poika! Hehe.

Nyt takaisin töihin.

Sama päivä jatkuu...

...Mutta mitään en ole vielä tehnyt. Tämä aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että valitettavasti minä en voi tehdä omia töitäni, ennen kuin eräs toinen henkilö tekee omansa, ja tällä hetkellä olen odottanut erään asian loppuunviemistä kohta 7 tuntia. Lähetin IT-pojalle tekstiviestin, että sanotko nyt sille sun helevetin kollegalle että tekis töitä joskus, ni pääsis kunnon ihmiset festaroimaan, vittu! Hermo tässä menee - vähemmästäkin. Päätin jo, että tasan kello kuusi lähden duunista, oli mikä oli. Ei minulle edes makseta ylitöistä, joten miksipä täällä persustani hiotuttaisin? Ei ole minun syyni jos muut eivät hoida hommiaan. Saatana. (Pahoittelen karkeaa kielenkäyttöä, mutta sattuneesta syystä nyt ottaa hieman kupoliin. Tai siis vituttaa.)

Mutta jatketaan toisilla aiheilla, onhan tässä ainakin aikaa blogia kirjoitella, jos ei muuta. Tehokasta työaikaa. Luin Hesarin sivuilta mielenkiintoisen jutun siitä, millä perusteilla ihmisiä on torjuttu tai muuten vain tylytetty - nyt puhutaan siis ulkonäöllisistä syistä. Keskustelu aiheesta oli myös mielenkiintoista, ja jäin ajattelemaan asiaa. Minua ei (tietääkseni) ole koskaan tyrmätty pinnallisin perustein, mutta mistäs senkään tietää? Parisuhteessa olen kyllä itsekin saanut kuulla erikoisia kommentteja ulkonäöstäni. Lukaiskaapa kyseinen artikkeli, mitä mieltä olette aiheesta? Olen tästä eräiden teistä kanssa keskustellutkin joskus. Lähinnä siis siitä, kuinka koko baarin rumin pikku hirviö lyöttäytyy kysymättä seuraan ja alkaa maailman omistajan elkein vikitellä (tai ainakin luulee vikittelevänsä). Ilman syytä en mielestäni ole ketään tylyttänyt, mutta myönnän kyllä olleeni joskus aika suorasanainen. Viimeisin esimerkki on tuore, viime sunnuntailta. Kävin alkuillasta sushiloungessa "illallisella" erään hyvän ystäväni kaverin kanssa. Mainittakoon jo alkuun, että kyseessä on keski-ikää lähestyvä, pyylevä ja kaljuuntuva (ja aika runsaasti hikoileva) mieshenkilö, vieläpä himpun verran itseäni lyhyempi. Tosi mukava tyyppi, avoin, hauska, fiksu, sosiaalinen ja niin edelleen, mutta itse en tietenkään missään vaiheessa ajatellutkaan, että olisimme minkäänlaisilla treffeillä. Tämä mies saattoi olla asiasta eri mieltä, kehonkielestä päätellen. Yritin parhaani mukaan pitää ns. kaverietäisyyden, en kosketellut lainkaan: olin toki oma itseni, ystävällinen ja hauska, mutta pidättäydyin täysin flirttailemasta juuri siitä syystä että en halunnut antaa väärää kuvaa. Loppuillasta hemmo aivan selvästi olisi halunnut pussata - siis normaaleiden poskipusujen lisäksi ihan huulille. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, koska osasin varautua ja pystyin väistämään tilanteen olematta epäkohtelias.

Kotiin kävellessäni mietin kuitenkin mielessäni, että mitä vittua?! Tuoko ajattelee, että olisi jotain tsäänssejä? Välittömästi tunsin oloni pinnalliseksi pikku paskiaiseksi. Mutta sitten - kuten tuolla keskustelussakin joku sanoi - en minä pystyisi suhteeseen ihmisen kanssa, johon en tunne minkäänlaista vetovoimaa. Oli sitten kuinka mukava tahansa, niin se kipinä täytyy olla. Omaksi ongelmakseni olen huomannut sen, että olen luonnostani ystävällinen ja hieman flirttaileva ja tämä johtaa sitten enemmän tai vähemmän kiusallisiin tilanteisiin, kun yritän selventää, että ei emmä ihan oikeesti oo kiinnostunut, mä yritin vaan olla mukava ja ystävällinen.

Sinänsä ulkonäöllisin perustein arvostelu on perseestä, tietenkin. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka esim. huomaavat painonvaihtelut (siis muiden!) välittömästi, ja myös huomauttavat asiasta. Itseäni moinen ei kiinnosta paskan vertaa, siis jos on kyse ystävyyssuhteesta. Kunhan perushygienia on kunnossa, niin aivan sama. Jotkut ystävistäni pukeutuvat vaatteisiin, joihin en itse kuuna päivänä koskisi pitkällä tikullakaan, mutta entäs sitten? Ei minun tarvitsekaan. Eikä kukaan mikään tyylitön juntti ole muutenkaan. ;)

Ulkonäkökritiikkiin parisuhteessa palatakseni: onhan sekin tullut huomattua, että tyyppi voi olla maailman täydellisin adonis - ulkonäöltään - mutta suun avattuaan viehätys katoaa tyystin ja henkilö alkaa jopa näyttää rumalta. Moolokki on hyvä esimerkki, tosi söötti poju (tai mies, iältään ainakin), mutta niin jumalaisen täynnä itseään että hyh helevetti.

Ennen kuin aloitin kirjoittamaan, minulla oli aiheeseen liittyen joku tosi tärkeä ja mielenkiintoinen pointti, mutta nyt se hukkui jonnekin ja päädyin vain toistelemaan itsestäänselvyyksiä. No, ihan sama, sainpahan hieman aikaa kulumaan. Niin ja en pääse vieläkään töihin, en millään ehdi saada kaikkea valmiiksi kuuteen mennessä. Haistakoon huilun sitten kaikki, tämä tyttö lähtee tasan kello kuus! Foda-se...

I have a miniskirt and I'm not afraid to use it

Jos aiemmin olenkin valittanut siitä, että täällä ihmiset eivät tunnu osaavan antaa tietä kadulla, niin olen nyt vihdoinkin keksinyt ratkaisun ongelmaan. Se on hyvin pieni ja yksinkertainen: minihame. Tosin huomautettakoon, että tämä ratkaisuu toimii parhaiten vain miespuolisten kanssa, ja itse asiassa naisten kanssa saattaa jopa aiheuttaa päinvastaisia reaktioita.

Aamulla siis ahtauduin rohkeasti ostamaani merihenkiseen minihameeseen. Tyylille uskollisena puin ylleni myös soman sinivalkoisen paitapuseron ja laitoin vielä vyötäisille rusetin (minihameeni on sellainen korkeammalle nouseva malli, joten vyö tai muu vastaava on ihan must). Voi sentään - eipä tarvinnut väkijoukoissa ahtautua! Herrasmiehet väistivät hymy huulillaan oikein sukkelasti. Työpaikkaa lähelle päästyäni kadun tukki n. 10 tietyöläisen joukko, mutta olisittepa nähneet, miten vikkelästi he tekivät minulle kulkuväylän. O Senhora! Aivan kuin jokin näkymätön voima olisi liikuttanut heitä. (Nyt myönnän, että vaikka hame ei kovin iso olekaan, niin ei se ihan näkymätönkään ole...) Ego se taas kasvaa ja kaunistuu, heh heh.

Eilen katsoin Optimus Alivea telkasta, ja siinä vaiheessa kyllä hiipi pieni vitutus hipiään. Tänään otan kuitenkin kaiken takaisin. Ah! Festarit! Kesä! Kavereita! Hyviä bändejä, olutta, bajamajaan odottelua ja tönimistä! Finalmente. Hymypojasta (taidankin tästä lähin kutsua häntä Moolokiksi) ei kuulunut mitään. Huh. Nyt jo pelkkä herran äänen ja sen itserakkaan höpötyksen ajatteleminen aiheuttaa näppylöitä. No eipä ole vaaraa että ko. miekkoseen törmäisin ainakaan festareilla, hänellä oli lippu vain eiliselle keikalle.

Ai niin - IT-poika kyllä olisi halunnut muiskauttaa suukon eilen työpaikan pihalla, mutta sanoin ystävällisesti (lue: hyvin jämäkästi ja pelottavalla äänensävyllä) että etpäs anna, tai saat turpaan. Kaiken lisäksi tämä juttu on todellakin vasta juttu, eikä tästä luultavasti mitään vakavaa tulekaan, joten en halua että duunissa sitten spekuloidaan että kuka ketäkin pussasi. Mutta minua ei haittaa lainkaan vaikka olisin sinkkunakin, ei sitten pätkääkään, pelkkä kaveripariskuntien ongelmien kuunteleminen saa minut aina toisiin ajatuksiin jos alan haikailla parisuhteen perään. Vaikka toisaalta, ei oo poikaystävän voittanutta, etenkin niinä yksinäisinä hetkinä kun kaikki menee perseelleen.

Nyt menee kuitenkin hyvin, ja siitä on kiittäminen vain ja ainoastaan itseäni, tämän voin tunnustaa ihan rehellisesti. All the women, independent... Shalala...
Kaikille tasapuolisesti nautinnollista, rentouttavaa ja helteistä viikonloppua, palaamme asiaan piakkoin. Adeus!

Apua

Eilen kävin ensimmäisessa supervisor-testissä. Tarkoitus oli kai testailla soveltuvuuttani, vaikka en kyllä ymmärrä, millä perusteella. Sain eteeni paksuhkon vihkosen, joka oli täynnä erilaisia laatikoita symboleineen, ja minun piti sitten liittää eri laatikoita toisiinsa. Jonkinlainen älykkyystesti siis kyseessä. Hieman hihitytti, mutta sain ainakin testin tehtyä ennen varsinaista aikaa (yhteensä aikaa oli 30min ja lopetin 22 minuutin kohdalla). Ensi viikolla on sitten persoonallisuustesti... Tänään tai huomenna saan tietää eiliset tulokseni. Vähän jännittää kyllä - ensinnäkin matemaattis-loogiset testit eivät koskaan ole olleet ominta alaani, ja toiseksi, tulokseni saavat tietää myös eräät muut supervisorit. Entä jos se menikin ihan pyllylleen, sitten kaikki luulee että oon ihan tampio!

No mutta. Töissä on hieman tylsää, ohjelma ei toimi ja siksipä kirjoittelenkin blogia sen sijaan että tekisin ahkerasti töitä. Eilen juttelin IT-pojan kanssa mesessä ja sovin "lounastreffit." Kaiken lisäksi poitsu uhkasi PUSSATA minua työpaikalla (koska näytän kuulemma niin somalta ettei se voi vastustaa kiusausta). Laitoin kyllä viestiä, että mitäpä jos jätetään ne pusut lounastunnille - tällä hetkellä yritän antaa itsestäni 110% ammattimaista kuvaa, ja ehkäpä IT-tukihenkilön pussailu ei auta asiaa. Mutta kivaa mennä lounaalle joka tapauksessa, käväisemme varmaan jossain lähialueen pikkuravintolassa.

Ja sitten päivän paskat uutiset. Optimus Alive! alkaa tänään. Meikä missaa. Biffy Clyro aloittaa soittamisen jo kuudelta, ja pääsen silloin vasta töistä. Illalla olisi Faith No More ja kaikkea, mutta en pääse festarialueelle kuin junalla, joten aloitan festaroimisen vasta huomenna. Perkele! Kuka aasi aloittaa kolmen päivän festarit TORSTAINA?! Haloo? Ei mitään järkeä. No tavallaan hyvä että missaan koko tämän päivän (vaikka kyllä se kirpasee!), sillä nyt en ainakaan voi vahingossakaan törmätä Hymypoikaan aka Moolokkiin. Siellähän katsoo Kasabiania yksin. Toivottavasti on ihan paska keikka, hähäh!

Minä jatkan nyt työntekoa ja odotan kauhunsekaisin tuntein IT-pojan pusua.

Rankka helle

Eäh. Viime yönä lämpötila huoneessani kohosi takuulla +35 asteeseen. Piehtaroin koko yön levottomasti ja hikoilin, mutta sain kaiketi jossain vaiheessa nukuttuakin. Joka tapauksessa olin aamulla suunnattoman väsynyt, ja sama olotila jatkuu. Kahvikaan ei auta. Onneksi sää hieman viileni - tänään on enää +33 astetta varjossa! Mukava merituuli vilvoittaa myös.

Eilen illalla (muutaman neuvoa antavan viinilasillisen jälkeen) lähetin Hymypojalle viestin. Näin se meni: still w/ my friends I watched the game with. About Optimus - I get off work at 6 or 7 on thursday, and I'll go there with my friends coz that's how I planned it originally. We can meet at the festival area. I have no time to meet tomorrow but maybe at some point I can call you or smtg. Good night. Halusin kirjoittaa jotain hieman ilkeämpää ja selväsanaisempaa, mutta lopulta päädyin kyseiseen hieman sivistyneempään versioon. Eipä ole poitsusta kuulunut (onneksi!). Lähettämäni viesti oli sitäpaitsi puoliksi ihan silkkaa kukkua, olin kotona viestiä lähettäessäni ja pääsen töistä ajoissa torstaina. Hahah, sitä se teettää kun on itsekäs moolokki! (Viittaan tällä Hymikseen.) Toivottavasti se ei soita enää ollenkaan. Ei kiinnosta. E-eei.

Illalla menemme kämppisten kanssa katsomaan Saksa-peliä. Jostain syystä tunnelma kämpässä on viime päivinä ollut aivan uskomattoman rentoutunut ja hyvä. Siitäkin huolimatta, että boileri on yhä rikki ja joudumme käymään jääsuihkuissa. Eipä siinä, näillä keleillä pikku viilennys onkin paikallaan... No mutta: iltasella töiden jälkeen supervisor-testi ja sitten pari ööliä hyvässä seurassa. Harmi että eräs tietty söpö poika ei voi liittyä seuraan, kun on töissä iltaan asti.

Niin joo ja tämä IT-poika lähetti eilen viestin: näytät ihan enkeliltä nukkuessasi.

Good news for good people

Fujitsun työhakemuksen tyrmäsin tänään aamulla, viimeinkin. Ei natsaa, sitäpaitsi jo pelkkä haastattelu mielestäni kuvasti kyseistä työpaikkaa: aina on paineita, ja aina joku huohottamassa niskaan. No, sitähän se on useimmissa työpaikoissa - mutta jotenkin koko haastattelutilanne ja muu hässäkkä sai minut puolustuskannalle. Ko. paikassa työskentelevä ystäväni muistutteli minulle koko ajan, kuinka paljon parempi duunipaikka se olisi, ja kuinka paljon paremmat tsäänssit olisi, ja kaiken kaikkiaan Fujitsu on ihan vaan paras. No, kukapa tuollaista paskaa kuuntelee ilman minkäänlaista vastareaktiota. En minä ainakaan. Sehän tarkoittaisi periaatteessa sitä, että olen aika tyhmä, koska ylipäätään työskentelen näinkin "paskassa" firmassa.

Tänään duunissa oli erään kampanjan "isoja kihoja" vierailemassa. Sattumalta he ovat samaisen kampanjan pomoja, minne olen hakemassa supervisoriksi (ehdotuksia - miten supervisor tai team leader käännetään suomeksi niin, että käännös ei kuulosta armeijatermiltä tms.?). Tänään olin siis tunnin varoitusajalla haastattelussa, ja vieläpä ihmisten kanssa, jotka tulevat Portugaliin muutaman kerran vuodessa. Kolme naista tuijotti ja piinasi minua puolen tunnin ajan: tosin uskallanpa epäillä, että haastis meni aekalaella hyvin! Huomenna on supervisor-testi, jossa ilmeisesti testataan kykyjäni toimia jonkinlaisessa esimiesasemassa. Ei pelota. Itse asiassa odotan innolla. Olen löytänyt kummallisen kunnianhimoisen puolen itsestäni; tosin tämä puoli ei - ainakaan omasta mielestäni - peitä hyviä ominaisuuksiani. Pikemminkin uskaltaudun ulos kuorestani ja vihdoinkin teen asioita, joihin pystyn ja joihin koen olevani valmis. Mutta minustahan ei natsipomoa tai fasistihirviötä saa tekemälläkään, kyllä te tiedätte.

Sitten kepeämpiin aiheisiin. Tai no, miten sen nyt ottaa. Hymypoika yritti soitella tänään. Olin juuri katsomassa Hollanti - Uruguay-peliä, joten en huomannut koko puhelua. Laitoin huomattuani viestin, että juu soittelen sitten pelin jälkeen! Tai ehkäpä en. Erään ystäväni kanssa tulin siihen tulokseen, että ehkäpä parasta vain laittaa kylmästi tekstari, koska en oikeastaan enää halua nähdä kyseistä tyyppiä. Ehkäpä ikinä. Eikä tee mieli puhua puhelimessakaan. Ei vaan kiinnosta.

Sen sijaan, IT-poika teki vaikutuksen. Vietimme mukavan illan yhdessä (musta on tavallaan tosi ihanaa, että se on vähän ujo!), juttelimme kaikenlaista, naureskelimme. Lopulta sain jopa taivaallisen hartiahieronnan ja pari hypnoottista pusua siinä samalla. Nukahdin kyseisen hieronnan aikana, ja herra nosti minut sängylle, antoi suukon poskelle ja peitteli. Hei, kuinka monta AAW!-pistettä tästä saa?! No ainakin miljoona. Se on niin söpö. Hah. Hih. Hehe.

Tänään oli hyvä päivä. Muito gosto.

Hiki virtaa!

Viimeiset pari päivää on saanut nauttia sitten ihan kunnon helteistä - tänään mittari näyttää +41 astetta, varjossa. Auringossa pystyy seisomaan tasan 20 sekuntia kunnes alkaa armoton hikoilu. Tuntuu siltä kuin saunassa olisi, ihan totta. Huh.

Fujitsu tarjosi minulle työpaikkaa, ilmeisesti tein vaikutuksen haastattelussa. Itse haastis oli takuulla kiperin tähän mennessä, 1h silkkaa kidutusta. Jokainen kysymys oli testi, ja jokainen vastaukseni ilmeisesti kertoi minusta suunnattomasti. Kun pääsin ulos haastatteluhuoneesta ja olin vihdoin ulkona tupakka huulessa, muistan vain ajatelleeni että "ei vittu." Mitään muuta ei enää päässäni liikkunut. Mutta suosittelijani kertoi minulle, että ko. firma palkkaa vain parhaat ja ne, jotka todella tekivät vaikutuksen. Lisäksi suomenkielisiä hakijoita oli kuulemma kaksi muutakin, mutta they want me. Saan siis olla ylpeä itsestäni.

Erittäin pitkällisen pohdinnan jälkeen olen nyt kuitenkin kallistumassa kieltävän päätöksen puolelle. Nettopalkka kuussa ei olisi sittenkään niin paljon kuin ehdin kuvitella, eikä minulla myöskään olisi erinäisiä luontaisetuja, kuten mm. firman kustantamaa asuntoa... Oma kämppä houkuttelisi niin pirusti, mutta Fujitsun palkkatarjouksella en pystyisi sellaista kustantamaan. Valitettavasti. Lisäksi oma firmani yrittää pitää minut talossa kynsin ja hampain, lupasivat huomenna ilmoitella minulle eräästä mahdollisesta team leaderin paikasta. Harmi vain, että pitäisi osata puhua sekä ruotsia että tanskaa. Katsotaan. Palkankorotuskin riittäisi pitämään minut talossa. Huomenna aamupäivällä pääsen supervisor-testiin, jossa kykyjäni sitten testaillaan (taas, huoh - onneksi sain ainakin hyvää treeniä perjantaina haastiksesta).

Tänään illalla pitäisi kai nähdä Hymypoikaa. Jostain syystä ei kiinnosta ollenkaan. Mieluummin hengailisin IT-pojan kanssa! Eilinen päivä oli jostain syystä kummallisen väsynyt ja kaiken kaikkiaan suunnattoman tylsä, joten laitoin Hymikselle viestiä, että kertoisi minulle jotain iloista ja piristävää. Vastaus oli jotakuinkin seuraava: "huomenna voin kertoa sulle tosi iloisia uutisia!" Eh? Aivan kuin olisin kertonut olevani äärimmäisen nälkäinen, ja minulle vastataan, että no hei ens viikolla mä aion tehdä tosi hyvää safkaa. Bah. Ja toden totta, tänään herra sitten soitti minulle kertoakseen tämän suunnattoman ilouutisen: hänkin sai ostettua lipun Optimus Aliveen, joten voimme mennä katsomaan Kasabiania yhdessä! Ensimmäinen reaktioni tähän "piristysruiskeeseen" oli nauraa. Että siis hänen armollinen seuransa on kuin jokin saatanan palkinto, niinkö? Laitoinpa sitten miekkoselle viestiä, että valitettavasti tänään olikin suunnitelmia. Samaisen puhelun aikana Hymis myös kertoi että minun on "pakko" saada koko torstai ja mieluiten myös perjantai vapaaksi, koska hän (edes kertomatta minulle?!) nyt sai kuin saikin lipun... Ei luoja, missään vaiheessa ei edes ollut puhetta siitä että menisimme festaroimaan yhdessä! Kerroin sitten ystävällisesti että valitettavasti olen team leaderini sijainen kaksi viikkoa, josta syystä en yksinkertaisesti voi tuosta vaan lähteä keikalle, vaikka siltä tuntuisikin. Menköön vaikka yksinään, pirulauta.

Illalla näen IT-pojan. Ainakin se on kiltti ja kohtelias.