Tänä kauniina kesäkuun torstaina päätin, että vastedes kävelen töihin ja takaisin, oli mikä oli. Ellei ole julmettu kiire, ja yleensä olen aina ajoissa. Tuntuu idioottimaiselta mennä 1,5km bussilla joka aamu, ja sama matka sitten illalla kotiin. Eihän tuo ole matka eikä mikään! Sitä paitsi nyt säät ovat vielä siedettävät, lämpötila kieppuu +25 asteen tienoilla ja mukava, vilvoittava tuuli puhaltelee mereltä, joten tekosyitä on vaikea keksiä. K menee lähes aina bussilla, ainakin kotiin. Joskus saan neidin suostuteltua kävelemään duuniin. Eipä siinä, ei siihen kävelyyn kaveria tarvitse. Ja saapahan hyötyliikuntaakin samalla. Tulihan tuossa koko talvi köllittyä ja viiniä lipitettyä, notta pitäisi kai tätä persusta muuallekin liikutella kuin jääkaapille. Omaksi onnekseni olen saanut suotuisat geenit, joten turpoamisen merkkejä ei ole ilmassa. Kyllähän tuo liikunta hyvää tekee, vaikka ei tarvitsisikaan laihduttaa!
Availin äsken toiseksi viimeisen salmiakkipussini, ja iltapalaksi rouskuttelin ruispaloja. Oijoi. Pitäisi kai säästellä, mutku emmää halua! Sen verran harvinaista herkkua. Pohdiskelinpa jopa aivan vakavissani, että vähennän dramaattisesti tupakanpolttoakin. Töissä tulee sauhuteltua aivan turhaan tosi paljon. Hitto, ulkona on hieno sää, kyllä siellä kelpaa ihan vaan istuakin, eikä tarvi aina savua hönkiä! Katsotaan, katsotaan. Luulen että voin jopa onnistua.
Ta-daa! Ei valitusta! Ei narjotusta! Ei itkua ja hampaiden kiristelyä! Täytyy osata katsoa asioiden hyviä puolia. Aina sieltä jotain löytyy. Mutta ei pelkoa - palaan valitusvirsiini heti, kunhan aihetta löytyy tarpeeksi. Buhah!
Ja kuvaan pääsee kielo, lempikukkani, jota pääsen ehkä nuuhkimaan taas elokuussa, kun tulen Suomeen! Ah, se tuoksu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No, kerro vaan!