Alan pikkuhiljaa oppia tavoille. Mitä etäisemmältä vaikutan, sitä enemmän vedän Hymypoikaa puoleeni. Joten nyt tuli stoppi, viestejä en lähetä, en takuulla soita, en ehdottele tapaamisia, olen sarkastinen ja tyly. Works like a charm. Herran sanoja lainatakseni (suomennettuna): En mä sua mitenkään estele, mutta kyllä mua ois vituttanu aika huolella jos oisit lyöttäytyny jonkun muun pojan kanssa viikonloppuna. Hah! Totta puhuakseni en edes nähnyt IT-poitsua, vaikka niin suunnittelinkin. Siitä huolimatta sisälläni velloi lähes hallitsematon, paholaismainen nauru, kun Hymis lipsautti lauseen huuliltaan.
Se ei pelaa, joka pelkää. Nyt kun tiedän, mikä homman nimi on, niin mikäs tässä noppaa heitellessä. Ehtihän herra jo kysellä, saisinko kenties töistä vapaata torstaiksi (en muuten saa, hä hä!) - ilmeisesti oli jotain söpöä suunnitelmaa tiedossa ko. päivälle, mutta onnekseni ei lomia heru näin lyhyellä varoitusajalla. Onnekseni siksi, että en tietenkään aio vaikuttaa kiinnostuneelta, vaikka ajatus kiehtoisikin. Tämän pelin voitan minä!
Ja siis oijoi mitä herkkua oli kattoa töissä Portugalin peliä. 7 - 0. Kyllä maistui. Koko toimisto huusi ja hihkui ja kiljui yhtä aikaa. Rakastan tätä urheilun tuomaa, höperöä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pateettista, mutta ah niin totta.
Futis on hieno laji. (Ja jos jaksaa kärsivällisesti ootella sen 90min, niin ne ottaa paidat pois lopussa.)
Vauhdikkaan pulun paluu
4 viikkoa sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No, kerro vaan!