Lauantaina oli vuorossa Veran synttäribileet joen toisella puolella. Otin Cais do Sodrésta lautan Cacilhasiin, josta Vera kävi poimimassa minut ja erään toisen ystävänsä, ja sieltä matka jatkui Costa da Caparicaan ravintolaan. Ruoka oli hyvää, ja juomat maistuivat, kaiken kaikkiaan ilta oli mitä mukavin. Livebändikin soitteli paikalla, ja tottahan sitä loppuillasta hoilattiin kuorossa Livin on a Prayeria. Lauantai-illan pienoinen partypooper oli tosin eräs tyttö, jota en aiemmin ollut nähnyt: tsubu istui minua vastapäätä, mutta ei kertaakaan katsonut minua silmiin saati puhunut minulle. Kaikille muille kuitenkin jutteli sujuvasti portugalia. Taisi olla yksi näistä blondinvihaajista, tai mitä lie, mutta ärsyttävää se oli kuitenkin. Costalta palasimme Lissaboniin autoilla, ja päädyimme Musicboxiin. Alan oikestaan pitää kyseisestä paikasta! Musiikki on alkuillasta (alkuilta = 02:00 - 04:30) rap-painotteista ja loppuyöstä/aamusta vaihtuu jo drum&bassiin. Pakkohan se oli jorailla jalat ruvelle kuuteen asti aamulla... Mutta darralta vältyin jälleen, luultavasti ihan siksikin että koisasin melkein kahteen asti iltapäivällä.
Sunnuntain ohjelmassa oli tietysti JALKAPALLOA! Oijoi, hartaasti odotettu kauden viimeinen peli. Itse katsoin pelin kotona, koska en jaksanut lähteä Almeidaan asti. Eipä tarvinnut voittajaa arvailla, kun pelin päättyessä taloista rupesi valumaan kaduille ihmisiä ja autot rupesivat tööttäilemään hurjasti. Hullua meininkiä, pakko sanoa. Kahdeksan jälkeen lähdin köpöttelemään Marquês de Pombalia kohti (kyseessä siis jättimäinen aukio Lissabonin keskustassa). Metrosta päästyäni en nähnyt muuta kuin punaisiin pukeutunutta ihmismerta - olivat jopa kiivenneet aukion keskellä nököttävän suuren patsaan päälle. Ihme ettei kukaan tullut turpa edellä alas. Siinä hämmentyneenä seistessäni yritin sitten tavoitella ystäviäni puhelimitse, vain huomatakseni että linjat olivat tyystin tukossa ja käytännössä puhelut eivät edes yhdistyneet. Häröilin kohtaamispaikassamme puolisen tuntia, kunnes jostain väkijoukon keskeltä minua lähestyi Benfican punaiseen paitaan pukeutunut poika. Hän pysähtyi eteeni ja sanoi, että enkö sanonutkin näiden olevan isot bileet! Muutaman sekunnin kuluttua vihdoin tajusin, että eikös siinä ole itse herra Eksä. Luoja, antaisin sata euroa, jos voisin nähdä ilmeeni, kun minulle vihdoin valkeni kenen kanssa siinä seisoin. Hoidin tilanteen kuitenkin (lähes) mallikkaasti - vaihdoimme sivistyneet poskipusut ja naureskelimme kanssaihmisille muutaman hetken. Kunnes paikalle saapui joku herran kaveri, jolloin livahdin paikalta mitään sanomatta. Kieltämättä jälkikäteen hieman hävettää, mutta vvvvoeee jumalauta, mikä vitutus hiipi hipiään. Ja juuri sillä hetkellä, kun olin eksyneenä yksin ja huonolla tuulella! Epätodellista. Kaikkien niiden tuhansien ihmisten joukosta... Ilmeisesti karmalla on vielä jotain kostettavaaa. Bilefiilis haihtui kuin tuhka tuuleen, mutta yritin parhaani kuitenkin, ja jatkoin "juhlintaa" kavereideni kanssa.
Jossain vaiheessa iltaa mestaripelaajien bussi sitten saapui aukiolle - tajusimme hieman liian myöhään, että bussi aikoi ajaa aivan vierestämme. Eikä siinä muuten mitään, mutta kun tuo ihmismassa lähti eläimellisesti tunkemaan kohti bussia, aivan oikeasti pelkäsin henkeni puolesta. Kuin olisi ollut järjettömän ihmismeren vallassa, en pystynyt keskittymään muuhun kuin pystyssä pysymiseen, joka oli todella hankalaa. Jos olisin menettänyt tasapainoni ja kaatunut, olisin takuulla kuollut ihmisten jalkoihin. Kaiken kaikkiaan tuota järjetöntä tönimistä ja tunkemista kesti vain muutamia minuutteja, mutta se tuntui ikuisuudelta. Tämän jälkeen Bairron väkijoukot eivät tunnu miltään.
Ylläolevassa videossa meininki on peräti rauhallista.
Lähellä kuolemaa- ja eksäntapaamiskokemuksieni jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli juhlia, joten päädyin kotiin jo yhdeltä yöllä. Nukahdin sekunnin murto-osassa, vain nähdäkseni unia siitä kuinka puserrun kuoliaaksi (ja myöhemmin yöllä uniini sekaantuivat kaikki elämäni entiset poikaystävätkin). Eikö niistä perkeleistä edes höyhensaarilla pääse eroon! Aamulla heräsin kuitenkin virkeänä ja hyväntuulisena. Maanantaiksi päivä oli jokseenkin mainio. Hieman tuo eilisilta vielä kummittelee mielessä, mutta siitä selvinnen huomiseen mennessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No, kerro vaan!