Barreiro

Barreiro on 50 000 ihmisen kaupunki Lissabonin kupeessa, Tagus-joen toisella puolella. Terreiro do Paçosta pääsee lautalla kyseiseen kaupunkiin vartissa, autolla matkustusaika on hieman pidempi. Paikka on rauhallinen pikkukaupunki ilman sen kummallisempia nähtävyyksiä tai aktiviteetteja; soma ja seesteinen, hieman pysähtynytkin. Lissabonin vilkkauteen verrattuna Barreiro on kuin unessa, ja on vaikea kuvitella että se on todellisuudessa aivan pääkaupungin vieressä.

Lauantai-ilta venähti ja pääsimme nukkumaan vasta viideltä. Vietimme railakkaan illan kämpällä, minä, K, Margie, Elina ja Norman. Viini virtasi ja nauru oli herkässä. Viestejä lähti illan mittaan myös Kirjoittajalle, ja muutaman hetken juttelimme mesessäkin.

Heräsin sunnuntaina kolmelta viestiin: come meet me in Barreiro. Vielä puoliksi unessa ja pää edellisillan viinistä jyskyttäen vastasin jämäkästi: yes. Muutaman tunnin vapinan ja armottoman pääkivun jälkeen tajusin lopulta istuvani lautassa joka oli viemässä minua kohti Kirjoittajaa. Siellä se odotteli, satamassa, tummat hiukset tuulessa heiluen ja ystävällinen hymy kasvoillaan, ja huulessa lävistys joka näytti nuolelta. Niinpä alkoi illanvietto; hölmöjä vitsejä, vinoja hymyjä, viihdyttäviä keskusteluja, hieman koskettelua - kuin vahingossa, silmäniskuja, pehmeää naurua. Jäätelöä puistossa ja illallinen Montijon ostarilla, jossa ihmiset katsoivat meitä kuin paria. Ja se tuntui oikeastaan aika hauskalta.
Ruoan jälkeen istuimme Kirjoittajan autossa ostarin parkkipaikalla lähes kolme tuntia vain jutellen ja musiikkia kuunnellen. Illallisella tosin tapahtui jotakin hieman odottamantonta ja hämmentävää: herra Entinen antoi kuulua itsestään, lähetti ensin viestin ja yritti sen jälkeen soittaakin neljästi. En tiedä miksi, kenties tänään tai huomenna soitan ja kysyn mitä kuuluu. Tai ehkäpä en.

Joka tapauksessa ilta kirjoittajan kanssa oli täydellinen. Yhdeltä aamuyöllä hän vihdoin lähti kyyditsemään minua kotiin. Rakastan tuollaisia sunnuntaiyön hetkiä, kun maailma on pimeä lukuunottamatta kaukaisia kaupungin valoja, tiellä ei liiku autoja ja tunnelma on rauhallinen. Tietenkin kotimatka sujui aivan liian nopeasti, ja kohta huomasin istuvani autossa hieman oudossa tilanteessa, kun kumpikin haluaisi suudella mutta kumpikaan ei uskalla. Mutta ei huolta. Tiedättehän sen täydellisen tilanteen, kun ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja? En antanut sen lipsahtaa käsistäni. Ja kun taustalla soi vielä Gary Julesin Mad World, hetki ei oikeastaan voi muuttua täydellisemmäksi.

Myöhemmin hiipiessäni takaisin kotiin vannon, että kuulin omat sydämenlyöntini, niin kuin joku olisi rummuttanut rintakehääni. Kädet vielä täristen istahdin parvekkeelle, katselin nukkuvaa kaupunkia ja totesin olevani rakastumassa.