Kuuntelin itsesäälitunnelmissani heti aamutuimaan Coldplayn Yes!, joka tuntuu ymppäävään tämän hetken tunnelmat mukavasti. Ja tulihan se sieltä lopulta, itkukohtaus jolle ei meinannut loppua näkyä, kunnes nenä oli tukossa ja silmät turvoksissa ja näytin aivan ampiaisenpistämältä pandalta. Yritin vältellä ihmisiä koko päivän, mutta lopulta päädyin kuin päädyinkin kertomaan - ja tulin välittömästi siihen tulokseen, että pahinta erossa ei ole itse ero, vaan ihmisten myötätunto. Se saa minut vollottamaan kuin pikkulapsi. Ennen kauppaan lähtöä meikkasin, ja katsoin itseäni peilistä, ja mietin että kas! Onpa siinä nätti tyttö. Kenties surumielisyys pukee minua. Mietin myös, kuinka täydellisesti tämä meikki jossain vaiheessa päivää pakostikin leviää naamalleni mustina juovina. Olin oikeassa, ehkäpä se näyttää vielä paremmalta valuessaan poskiltani.
Aurinko paistelee punaviinilasini läpi ja muodostaa pöydälle verenpunaisen varjon. Kohta sataa taas vettä. Kevät tulee. Ja kun herättyäni hiivin parvekkeelle tupakalle, koko kaupunki oli vaiti. Ei autoja, ei ääniä, vain eilisyön sateenjälkeisiä ääniä kadulla. Alakerran apteekkarikin tuli ulos seisoskelemaan ja miettimään, minne kaikki ihmiset ovat kadonneet. Ja raitiovaunutkin tuntuivat liikkuvan hitaasti ja hiljaa, aivan kuin antaen minulle hieman armoa ja myötätuntoa: sshh, tuolla on surullinen tyttö, ollaan hiljaa.
Jos kuka, tämä kaupunki osaa lohduttaa minua. Niin, ja punaviini. Salut.
Vauhdikkaan pulun paluu
4 viikkoa sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
No, kerro vaan!