Mummous ei tule yksin...

...se tulee kera pirunsarvien ja kaksihaaraisen kielen! Tai siltä toisinaan tuntuu. Yhdeksän kuukauden Lissabonissa asumisen ja ahkeran empiirisen tutkimuksen jälkeen voin todeta, että esim. kassajonossa tölviminen on universaali mummoilmiö. Jotenkin onnistun aina saamaan jonossa taakseni 30cm itseäni lyhyemmän mutta sitäkin kiukkuisemman räähkän, jolla on yleensä aika uskottava parranalku ja julmettu kiilto silmissään. Nämä pygmimummot tunkevat tietysti aina kärryinensä iholle ja puhkuvat jotakin käsittämätöntä portugaliksi, laskien samalla yksi- ja kaksisenttisiään millä aikovat ostaa koko viikon ruokatavaransa. Ilmiö toimii myös siten, että mummeli on jonossa edelläni - tässä tapauksessa saan osakseni murhaavia katseita, jos kehtaan asettaa omat ostoni hihnalle ennen kuin kaikki eukon ostokset on piipattu. Toisinaan he myös tuuppivat ostoksiani kauemmas omistaan, siitäkin huolimatta että väliä ostoillamme on vähintään 20 senttiä ja käytössä on myös tuotteet jakava kapula.

Bussissa en ole enää aikoihin uskaltanut istua penkille, vaan köröttelen nöyränä likkana koko matkan seisten. Erehdyin muutamia kertoja istumaan alas, ja auta armias sitä mulkoilun määrää! Tietenkin saan vaalean hiuskuontaloni takia paheksuvia silmäyksiä siitäkin huolimatta, että seison kiltisti koko matkan ajan. Jos osaisin, kertoisin näille muoreille portugaliksi, että en seurustele poikasi tai pojanpoikasi kanssa, enkä varsinkaan aio viedä tyttäresi miestä.

Ehdottomasti raivostuttavin (ja jollakin tapaa myös hauskin) mummoilmiö on kuitenkin kadulla kävely. Luulen, että mummot ovat harjoitelleet tätä uskomatonta kykyään vuosia, niin ammattimaisia he ovat. Puhun tietysti äkkikäännöksistä ja -pysähdyksistä. Täällä kun jalkakäytävät ovat parhaimmillaan vain n. metrin leveitä, ohittaminen on jo sinällään taiteenlaji. Mutta nämä mummelit tekevät ohittamisesta peräti mahdotonta! Epäilenkin, että he ovat asentaneet kolmen sentin paksuisiin silmälaseihinsa jonkinlaisen periskooppiominaisuuden, jonka avulla he näkevät kaikki pahaa-aavistamattomat ohitteluyritykset. Tätä kummallista ilmiötä en pysty muullakaan tapaa selittämään.
Näin se tapahtuu: edessäni kävellä köpöttää tasaista tahtia ja suorassa linjassa pieni mummeli. Oma kävelytyylini lähentelee toisinaan pikakiitoa, joten yritän ennakoida mummelin liikkeet ja kun olen tarpeeksi lähellä, lähden ohittamaan. Ha! Tai siis yritän. Juuri oikealla hetkellä matami joko pysähtyy äkisti kokonaan tai tekee kummallisen sivuliikkeen torpedoiden yritykseni. Samaa ohitustaktiikkaa kokeilen yleensä pari-kolme kertaa, tuloksetta. Loppujen lopuksi alistun kävelemään etananvauhdilla seuraaviin liikennevaloihin asti. Välillä mieleni tekisi vain yksinkertaisesti ottaa tiukka ote heiveröisen mamman olkapäistä ja nostaa hänet sivuun. Epäilemättä siitä seuraisi vain kävelykepillä pieksäntää ja sadattelua, joten olen jättänyt kokeilematta.

He tuntevat takuulla salaa mielihyvää aina nähdessään sen saman, tuskaisan ilmeen ohittelijan naamalla. Siitäpä saatte, juipit! Sama pätee luultavasti senteillä maksamisen kanssa. Otaksun, että nämä ilkiömummot kokoontuvat viikoittain salaisessa teehuoneessa, jossa he nauravat makoisasti ja vertailevat tuloksiaan. "Sen eilisen poitsun otsasuoni sykki siihen tahtiin, että kyllä sille on jo saatu aikaan mukavasti orastava sydänvika! Vielä pari kertaa samassa kassajonossa, ja voimme odotella juttua sunnuntain lehteen."