Kiirettä pittää

Aijai. Vihdoinkin energiaa ja aikaa raapustella jotain. Enpä olisi heti uskonut olevani niin kiireinen etten edes blogiani ehtisi päivittämään. Toivottavasti edes jollakulla oli ikävä! Lontoosta ollaan siis palauduttu (kyllä, puhun itsestäni monikossa), ja vaikkakin reissu oli sinänsä mukava, oli se myös helevetin rasittava. Itse Lontoota en ehtinyt näkemään lainkaan, Kingstonia lukuun ottamatta, sillä käytännössä päivät kuluivat firmalla opiskellessa. Kun vihdoin pääsin takaisin huoneeseeni, en jaksanut ajatella muuta kuin nukkumista. Siitäkin huolimatta illallisellakin luin vain työpapereita. Oi voi, kuinka tärkeeltä voikin kuulostaa. (Tylsää se oli.) Mutta perjantaina olin suureksi onnekseni jo takaisin Lissabonissa! Perjantai, lauantai ja sunnuntai kuluivat nollaamisen parissa, sillä aivoni todella ylikuumenivat Lontoon reissulla... Perjantaina näin jopa Joãon Urban Beachilla (TQ muistanee tämän ujon poitsun?), ja jälleennäkeminen oli varsin riemukas. Lauantaina lähdimme ulos kera tyttöjen, ja kovin viihtyisä ilta oli sekin.

Sunnuntai vierähti löhötessä. Soitin jopa herra Entiselle, ja läpisimme puhelimessa 1½ tuntia. En tiedä miksi, mutta tuon puhelun jälkeen tuli niin seesteinen olo ettei ole hetkeen ollutkaan. Oli uskomattoman mukavaa kuulla tuttu ääni, heittää samoja paskoja vitsejä ja vaihtaa kuulumiset. Tätä en ole tunnustanut kenellekään täällä asuvalle ystävälleni, koska en yksinkertaisesti jaksa kuunnella sitä samaa ei sun pitäis olla siihen missään yhteydessä-jauhantaa. Hyväähän kaikki kai tarkoittavat, mutta vitut. Tuli hyvä fiilis, molemmille osapuolille. Notta mitäs hittoa?

Maanantaina sitten alkoi varsinainen supervisorin homma. Täytyy kyllä tunnustaa, että aika paskasti alkoi koulutus ja ylipäätään koko uusi työtehtävä. Työpisteeni ei toiminut lainkaan, työprofiilini ei ollut valmis enkä voinut tehdä muuta kun härväillä tiimiläisten kanssa ja yrittää tehdä jotain järkevää. Mikä ei oikeastaan onnistunut, koska en voinut tehdä mitään. Onnekseni kaikki agentit tuntuivat todella mukavilta (vrt. ensikohtaaminen, joka oli "hieman" viileä). Ja tuntuvat kyllä edelleenkin. Sen lisäksi kaikki muut supervisorit ovat todella avuliaita ja mukavia ja yrittävät parhaansa mukaan auttaa, vaikka toisinaan englanninkielentaito lähentelee nollaa. Propsit kuitenkin yrittämisestä! Nyt tuntuu jo siltä että minut on otettu hyvin vastaan koko kampanjassa. Pää on kylläkin vielä sekaisin kaikesta tiedosta, mutta se lienee normaalia. Tänään aamulla ehti jo tulla lievä paniikki - yhtäkkiä tajusin, että kaikki muuttuu. Kaikki. Ei enää täysin huoletonta eloa... Portugalista on tulossa minulle ihan vakavasti otettava paikka. Ei minulla mitään sitä vastaan ole, mutta oudon haikea olo on tietysti, koska tiedän että asiat eivät tule säilymään ennallaan. Tulevaisuus näyttäytyy minulle tällä hetkellä sekä pelottavana että mahtavana; tiedän että tämä tulee olemaan tilaisuuteni näyttää, mihin minusta on, joten tietenkin panikoin (pääni sisällä lähinnä), että onko minusta tähän sittenkään, ja entä jos mokaan täysin?! Ja toisaalta taas ajattelen että itse kokemus tulee varmasti olemaan upea, ja kaiken lisäksi se että minut ylennettiin ulkomailla työskennellessäni näyttänee oikein mairittelevalta CV:ssäni. Eilen illalla ja tänään aamulla olisin kyllä vain halunnut kunnon halauksen ja jonkun, joka sanoo että hei, kyllä sä pystyt! Kiitokset Erikille ja Elinalle kannustamisesta. Heiltä olen varmasti saanut eniten potkua persiille, hyvässä mielessä.

Ahaa! Luulitteko, että selviätte tästä postauksesta ilman miesosiota! Olitte väärässä. Kerrottakoon kuitenkin lyhyesti tällä kertaa. Kirjoittajan entinen (vai onkohan se nyt entinen vai ei, niinpä! kuka siitä selvän ottaa...) tyttöystävä on kuulemma raskaana. Hieno ajoitus, eikö totta? Juuri, kun pariskunta on eroamassa? Sallikaa mun nauraa. Tähän aiheeseen ei muuta sanottavaa. Paitsi tietysti se, että Kirjoittaja haluaisi minut tyttöystäväkseen - sikäli, kun hänestä ei tule isää seuraavan vuoden sisällä. Sallikaa mun nauraa enemmän.
Mutta perjantaina näin IT-poikaa! Voi vihne. On se semmonen poitsu. Hauska, fiksu ja komee, mutta ei sittenkään mitenkään vakavasti otettava. Ei se haitannut. Molemmilla oli hauskaa, ja tästä eteenpäin hän kuulemma aivan henk.koht. vastailee HD-kysymyksiini. (IT-poikahan on tietysti firmani helpdeskissä, ja supervisorina pääsen lähettelemään runsaasti erilaisia ongelmatilanteita HD:lle ratkaistavaksi.) Nyt elämä näyttää taas hymyilevän, vaikka hetken se näyttikin lymyilevän. Ja oli kova ikävä kaikkia kannustajia siellä Suomen päässä. Mutta potkin itseäni eteenpäin parhaani mukaan, ja kaikestahan tunnetusti selvitään. Tai sitten polkaistaan mopo rotkoon... Mutta vielä en kuule uhkaavaa mopedin hurinaa, joten hyvältä näyttää. Työrintamalla siis, muusta en nyt viitsi edes puhua. Postauksia tulossa lisää lähipäivinä, kunhan aivotoimintani palaa normaalitilaan. Até já fofinhas!