Jalaton nainen

Se istuu pyörätuolissa vastapäisessä talossa. Koko päivän. Aamulla se avaa parvekkeen sälekaihtimet ja tuijottaa ulos liikkumatta, istuu vain. Se näkee suoraan meille sisään, ja me nähdään sinne. Joskus joku tulee sinne kylään, ja silloin se joskus nauraa, mutta yleensä se ei edes hymyile. Toisinaan se vilkuttaa jollekin ohikulkijalle, mutta ei ne koskaan huomaa sitä. Silloin me yritetään vilkuttaa sille takaisin. En tiedä huomaako se meitä, mutta pari kertaa se on ujosti heilauttanut kättään sen merkiksi, että näki meidät.

Aluksi luultiin että se on laiska ja istuu vaan tuolissaan ja tuijottaa ulos, kunnes nähtiin että se rasvasi jalkaansa, tai jalan tynkäänsä. Me mietitään aina, mitä sille on tapahtunut. Ehkä se oli onnettomuudessa, tai ehkä joku hullu sahasi sen jalan irti. Kenties hai puraisi sen irti. Tai sitten se syntyi jalattomana. Tänään se tuli parvekkeelle asti ja nousi tuolistaan vaivalloisesti, nojasi kaiteeseen, ja me katsottiin kuinka tuuli hulmutti tyhjää lahjetta. Se juttelee joskus sen parvekekasveille, ne on varmaan sen parhaita kavereita. Ja niitä on paljon.

Se istuu vaan siellä, koko päivän, aamusta iltaan, ja joskus huiskuttaa ystävilleen jotka ei koskaan näe sitä. Me ajateltiin että rakennetaan köysirata meidän parvekkeitten välille ja lähetellään sille kirjeitä. Ehkä joskus viinipulloja. Tai ehkä meidän pitäisi kutsua se meidän parvekkeelle, että se näkis joskus maailmaa eri suunnalta.