Piis, mään

Pakollinen suklaalevy tuli hankittua. Annettakoon se minulle anteeksi! Saat anteeksi! Noin. Olen ollut koko viikon ylienerginen ja -pirteä. Töissä soittelen listoja siihen tahtiin, että puolessa välissä päivää olen jo tehnyt omani, kun muut vielä nykertävät puolivälissä. Onnekseni työt eivät tekemällä lopu, tässäkään työpaikassa. Joten voin huoleti leikkiä työnarkomaania vielä... no, niin pitkään kuin mieli tekee. Joten intoa ei ainakaan puutu.



Eilen illalla saavutin kaiketi jonkinlaisen sisäisen rauhan, joka jatkui myös tänään. Loistava tunne. Eron jälkeen ensimmäinen tavoitteeni oli löytää joku, ihan kuka vain (lähes), heti. Laastariksi, niin aluksi uskottelin itselleni. Pyh! Minussa on vain joku sisäsyntyinen tarve miellyttää ja tuntea olevani rakastettu. Jokainen varmasti tuntee samoin, mutta itselläni moinen hyppää välillä sellaisiin sfääreihin, että. Laitan itseni likoon mitään säästelemättä, huonoin seurauksin. Joten nyt totuttelen olemaan yksin, ihan ilman ketään Erityistä Miestä, joka mukamas tekee minusta paremman ihmisen. Kyllä minun on jumalauta kelvattava tasan tällaisena, juuri niin epätäydellisenä ja ärsyttävänä kuin olen. Ja tarkennan vielä - kelvattava itselleni. Muilla ihmisillä ei näytä olevan samaa ongelmaa minun suhteeni, joten tämä(kin) dilemma on tasan oman pääni sisällä. Mutta olen vakaasti päättänyt hankkiutua siitä eroon. Varmuuden vuoksi, iltaisin, kun olen jo pessyt meikit ja hiukset ovat hujan hajan, tuijotan itseäni peilistä, ja kerron itselleni: oot sä aika herttanen ihan tolleenki. No, niin oon.