Kokkailua ja hiljaisuutta

Plaah, mikä työpäivä. Aamu alkoikin jo harmaana ja sateisena, ja sellaisena pysyi. Tosin iltaa kohden, jos oikein tarkkana oli, pystyi erottamaan pieniä, sinertäviä taivaanpalasia pilvimassan keskeltä. Joka tapauksessa päivä oli alavireinen ja tylsä, ei tehnyt lainkaan mieli puhua ah, niin rakkaiden panelistien kanssa, vaikka (yhtä Todellista Ämmää lukuun ottamatta) kaikki olivatkin suopeita ja nauravaisia. Tuli melkein huono omatunto, kun ei vaan kiinnostanut. Onneksi takanani on jo useampi vuosi asiakaspalvelutyötä, joten tekohymy ja -nauru tulevat luonnostaan.

Kotiin päästyäni käristelin makoisaa kana-paprika-tomaattisekoitusta ja täysjyväriisiä. Täytyypä kehaista, että taidan kohta olla varsinainen ekspertti kanan leikkelemisessä. Valmiita suikaleita täältä ei saa - tai jos saa, mukana on sitten kaikki suoletkin. Tai siltä se ainakin näyttää, joten olen tyytynyt ostamaan kanan fileitä, jotka sitten ruodin ja pilkon kotona. Vanha kunnon ällöpala-Outi löytää kyllä fileistäkin vaikka mitä kuvottavaa! Ja lisättäköön vielä, että täällä fileistä aivan todella löytyy mitä ihmeellisempiä kanan ruumiinosia. Alkuun limaisen kanan leikkaaminen oli yököttävää, mutta nyt olen jo tottunut. Lisäksi pidän siitä, että mitään lihaa ei ole valmiiksi marinoitu. Ruoasta tulee hieman autenttisempaa, kun sen saa itse maustaa, eikä marinadin vahva maku peitä muita makuja alleen.

Kermaviiliä kyllä kaipaan. Täällä ei kuulemma harrasteta lainkaan happamia maitotuotteita, paitsi jogurtteja. Ja koska sipsitkin ovat lähes aina maustamattomia, tekisi niin paljon mieli dippikastiketta - mutta ensinnäkään ei ole kermaviiliä, ja toiseksi, ei ole maustejauheita. Huoh, mikä maa. Kyllä välillä silmät pyörii kun kaupan hyllyjä tuijottelee. Niin, ja ruisleipä. Ruisleipä. Ruispalat. Paahdettu ruispalan puolikas, päälle hieman ihan rehellistä voita ja pala juustoa. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? No, ehkä hieman Fazerin Sinistä.

Ehdin jo melkein unohtaa mainita, että rakas kotikatumme on suljettu. Vastapäistä taloa puretaan, ja purkutöiden vuoksi katu on toistaiseksi laitettu kiinni. Mikä hiljaisuus! Ei tööttäilyä, ei ratikoiden huumaavaa, maata tutisuttavaa jyrinää, ei kälättäviä ihmisiä. Ihanan rauhallista. Kohta aloitan Taru Sormusten Herrasta-maratonini, ja naatiskelen samalla pari lasia hyvää, viileää valkoviiniä. Peace of mind!