Ei suklaata ainakaan... viikkoon!

Suorastaan verraton viikonloppu Óbidosissa on takana, ja on aika palata harmaaseen arkeen. Naistenpäivän kunniaksi vettä tuli taas taivaan täydeltä. Onneksi viime päivien hauskat muistot ovat vielä tuoreessa muistissa! Vuokraamamme hostelli/huoneisto oli ihastuttava ja kodikas, vaikkakin aika viileä. Sisustukseen oli panostettu, seinillä roikkui omistajan omatekemiä tauluja ja koko paikassa oli vaan niin lutunen tunnelma, että. Lauantai-iltana paikan omistaja (joka asui talon alakerrassa) tuli ystävällisesti sytyttämään takkamme (tai mikä lie kamiina olikaan), ja siinä sitten istuttiin ja paahduttiin ja kerrottiin kummitustarinoita. Valkoviini seuranamme, tietysti.





Päiväsaikaan kiertelimme ihanaa Óbidosia. Kyläksi sitä kai pitäisi kutsua, koska käytännössä koko paikan kävelee läpi puolessa tunnissa. Yhtä kaikki, it was lovely. Talot ovat vanhoja ja kylän halkaisee muuri, jota pitkin pääsee myös köpöttelemään. Sää oli hieman oikutteleva, joten päätimmekin palata kesällä parempien säiden vallitessa. Merikin on jossain lähellä, eli ranta- ja kaupunkiloman yhdistäminen ei tuota ongelmia. Suklaata en kylläkään halua nähdä hetkeen. Tosiasiassa en edes syönyt kovinkaan paljoa, mutta pelkkä suklaan näkeminen ja haistaminen joka puolella sai kaikki voimaan pahoin viimeistään sunnuntaina. Alla oleva kuva on kakkunäyttelystä: ei heti uskoisi, että tuokin lohikäärme on täysin syötävissä!



Naurua riitti, ja typeriä juttuja, ja väsyneitä jalkoja. Sunnuntaina köröttelimme takaisin Lissaboniin bussilla. Ja taas se hassu tunne, että olin kotona! Ah, tässähän on jo Marquês de Pombal, ja kohta tulee Rato, ja Basílica da Estrela. Home sweet home.