Kooma

Eijjjaksa. Ei jaksa mitään. Väsyttää. Välillä vähän ahdistaakin. Eilen illalla sain vihdoin kauan odotetun stressinpurkuitkun, ja tietysti heikkona hetkenä oli soitettava IT-pojalle. Sehän kuunteli, oikein nätisti. Lohdutti ja yritti naurattaa. Sillä on kuulemma ikävä.

Töissä menee... miten menee. Työaikana pystyn hillitsemään angstit ja stressin, mutta kun olen menossa nukkumaan, ajatukset alkavat hyrräämään omaa tahtiaan ja huomaan pyöriväni sängyssä. Ahdistun. Näen outoja unia, herään tunnin välein, ja kun kello vihdoin pärähtää soimaan klo 05:30, en koe nukkuneeni lainkaan.

En kai mä huonokaan työssäni ole. Mutta kaikki vaatii aikansa. Vaatimuksia satelee, kysymyksiä, tehtäviä, lomakkeita, sähköposteja, ja joskus todella tuntuu siltä etten edes tajua mitä teen; aivot ja vartalo vain puuhastelevat omiaan, ja tajuntani katsoo vierestä että mitä vittua.

Tulen kotiin, teen ruokaa, poltan tupakan ja jauhan jotain tyhjänpäiväistä Erikin kanssa. Yleensä se rentouttaa, mutta sunnuntaina, pikku humalassa (kävimme katsomassa jalkapalloa, ja tietysti pari olutta oli nautittava) se ei rentouttanut. Siinä se istuu, Saksalaispoika, ja tivaa tiukkaan äänensävyyn että Outi mitä sä teet?! Sulla on poika joka tykkää susta. Mitä sä teet?

Sunnuntai-iltana soitan IT-pojalle ja itken puhelimeen, sanon että olen stressaantunut, vaikka tosiasiassa olenkin vain syyllinen. Kaiken lisäksi se yrittää parhaansa mukaan saada mua paremmalle tuulelle. Oliskohan se yrittänyt, jos tietäisi, että aiemmin samana iltana soittelin ex-poikaystävälleni, enkä mitenkään hyvät mielessä? Tykkäiskö se musta vielä, jos tajuaisi, mikä kaksinaamainen kusipää mä olen?

Ei varmaan. Ei se tyhmä oo. Kai mä itse tässä idiootti olen, kerrankin löytyy joku jokseenkin täysipäinen, ja työntelen mopoa rotkoon ja painan kaasua samalla. Miksi? Elääkö mussa joku outo, sairas toivo vielä - että tämä herra Entinen välittäisi paskaakaan? En tiedä. Hämmennyn. Onneksi eksä teki oharit (taas). Maailmassa lienee jotain oikeutta vielä, tai ainakin karman laki.

Lasi viiniä maanantain työpäivän päätteeksi turruttaa aivot. Lamaannun. Elämä on kuin hidastettua elokuvaa, ajatukset takertuvat pään sisälle kuin kärpäslauma siirappiin. Ajattelen tulevaa työviikkoa. Ne testaa jotain, tällä viikolla, että tiedänkö mä kaiken kampanjasta ja firman systeemeistä, mitä mieltä mun agentit on. En mä tiedä. En tiedä mitään. Sen kyllä tiedän, että ensi yönä näen taas painajaisia, tai ainakin jotain ahdistavia unia, joissa vaan mokaan kaiken enkä tajua mitään.

Välillä sitä vaan on vähän hukassa. Onko kellään kompassia?